Mitkä kirjat säilyvät?

Kirjallisuusmaailma ei ole demokraattinen. Harva kirja myy kohtuullisesti, ani harva hyvin, äärimmäisen harva loisteliaasti. Valtaisaa enemmistöä kirjoista ostetaan niin vähän, että niistä määristä suorastaan nolottaa puhua julkisesti.

Samanlainen jyrkkä polarisaatio pätee kirjojen vastaanottoon. Valtavirtajulkisuus kohdistuu muutamaan kirjailijaan kerrallaan (ja useimmiten juuri niin että parrasvaloissa on kirjailijapersoona, ei itse teos).

Kirjallinen asiajulkisuus eli kritiikit ja kulttuurijournalismi (myös uusissa muodoissaan eli verkossa) on hieman hövelimpää ja huomioi sellaisiakin kirjoja, jotka eivät myy paljon eivätkä näy valtavirtajulkisuudessa. Jokaiseen sesonkiin mahtuu liuta niin sanottuja ”arvostelumenestyksiä”. Ne saavat kiitosta kriitikoilta ja intohimoisilta kirjallisuudenystäviltä, mutta siihen se sitten jääkin.

Lukijana meistä jokainen varmasti tunnistaa kirjallisten hierarkioiden olemassaolon henkilökohtaisella tasolla. On kirjoja ja kirjailijoita, jotka eivät yksinkertaisesti kolahda tai jotka jopa inhottavat. ”Kaunokirjallisuus on paskaa”, väitetään Jean-Paul Sartren sanoneen. Itse en ole yhtä jyrkkä (tuskin oli Sartrekaan, kirjailijat sanovat ja kirjoittavat kaikenlaista, mitä eivät oikeasti tarkoita), mutta myönnän että suuri osa kertomakirjallisuudesta ei hetkauta minua. Oikeasti tärkeitä tai merkityksellisiä kirjoja tulee vastaan harvoin, ihan kivoja tai ihan paskoja kaiken aikaa.

 

***

 

Chuck Klosterman hahmottelee uudessa esseekokoelmassaan But What If We’re Wrong? kirjallisuusmaailman hierarkiat kuudelle tasolle. Mukana ovat vain elävät kirjailijat, eivät kirjallisuushistorian hahmot, kuten Jane Austen tai Leo Tolstoi. Hänen taksonomiansa toki hukkaa nyansseja ja ankkuroituu liian vahvasti angloamerikkalaiseen maaperään, mutta suuret linjat ovat nähdäkseni kohdallaan.

Pyramidin ensimmäinen taso: elävät klassikot

Ne kirjailijat, joiden tuotanto tunnustetaan niin merkittäväksi, että on samantekevää, mitä itse kukin siitä henkilökohtaisesti ajattelee. Moni inhoaa Philip Rothia, moni pitää häntä yliarvostettuna kirjallisena dinosauruksena ja seksistisenä äijäprosaistina, mutta edes hänen vihollisensa eivät voi väittää, etteikö hän kuuluisi sotienjälkeisen amerikkalaisen proosan toteemeihin.

Pyramidin toinen taso: nykypäivän suuruudet

Ne kirjailijat, joiden teokset ovat ilmestyessään merkkitapauksia, mutta joiden tuotanto ei ole tullut vielä valmiiksi. Useimmiten on kyse Donna Tarttin ja Dave Eggersin kaltaisista aktiivista luomisvaihetta elävistä keskipolven edustajista. Jos he pystyvät pitämään tasonsa (tai kuolevat nuorina), he saattavat nousta pyramidin huipulle. Mikään ei kuitenkaan takaa, että niin tapahtuu, koska klassikot ovat eksklusiivinen klubi, vain harvoille ja valituille.

Pyramidin kolmas taso: nykypäivän bestselleristit

Ne kirjailijat, joiden pokkarit ovat vakiokamaa lentokenttien kirjamyymälöissä, mutta joiden kirjallinen merkittävyys ei vastaa likimainkaan myyntilukuja. Kuten Klosterman tiivistää: heitä vähätellään ja kadehditaan samaan aikaan. Tyypillisesti tähän kategoriaan kuuluvat trillerit ja dekkarit, lähes pelkästään naisten suosimat romaanit, aikuisyleisölle markkinoitava YA-kirjallisuus sekä kaikenlaiset vampyyreitä tai seksiä tihkuvat teokset ynnä romaanimuotoon kirjoitetut toimintaleffakässärit.

Pyramidin neljäs taso: yhden hitin ihmeet

Ne kirjailijat, joiden tuotanto tiivistyy yhteen suureen onnistumiseen. Tuotanto voi olla laajakin, mutta jokin tietty teos erottuu siitä niin vahvasti että jättää kaikki muut varjoonsa. Usein tämä jättipottikirja jatkaa elämäänsä valkokankaalla, kuten Chuck Palahniukin Fight Club ja Gillian Flynnin Kiltti tyttö. Parhaassa tapauksessa kirjailija tienaa onnenpotkullaan niin hyvin, että loppuelämä on taloudellisesti turvattu. Ikävä puoli on se, että kirjailija joutuu jokaisen uuden kirjansa ilmestyttyä kuulemaan, kuinka se jää valjuksi hänen yksinäisen menestyskirjansa rinnalla.

Pyramidin viides taso: kriitikoiden suosikit

Ne kirjailijat, joiden teoksia kehutaan mutta ei osteta. Valtalehtien kritiikeissä he ovat näkyvästi esillä, kirjakauppojen paraatipaikkojen myyntitiskeiltä heitä saa turhaan etsiä. Uskollisimmat ihailijat valittavat, että heidän teoksensa hautautuvat suorastaan rikollisen epäoikeudenmukaisesti kaupallisen roskan alle. Samanlaisia valituksia, enemmän tai vähemmän verhotusti, voi lukea myös näiden kirjailijoiden teoksista. Jos heidän tuotantonsa liippaa genrekirjallisuuteen, heidän teoksiaan nimitetään kulttikirjoiksi.

Pyramidin kuudes taso: kirjalliset nobodyt

Ne kirjailijat, joiden teoksia julkaistaan, mutta joiden olemassaolosta tuskin kukaan tietää. Valtalehdet eivät arvostele heidän kirjojaan tai jos arvostelevat niin ylimalkaisesti, palstamillejä säästäen. Lukijat löytävät ne joko vahingossa tai ystävyys- ja sukulaissuhteiden kautta. Unohdetut ja ohitetut kirjailijat eivät välttämättä ole huonoja, toisinaan takariviin päädytään silkan huonon tuurin seurauksena.

 

***

 

Miten suomalaiset kirjailijat sijoittuvat Klostermanin pyramidin tasoille?

Olisivatko Pirkko Saisio ja Kari Hotakainen eläviä klassikoita? Vai onko meillä pelkästään kuolleita klassikoita? Antti Hyry ja Veijo Meri poistuivat hiljattain keskuudestamme, heidän klassikkostatuksestaan ei tarvitse kiistellä.

Leena Krohn ja Juha Seppälä nousevat nykypäivän suuruuksien joukkoon yhtä varmasti kuin Laila Hirvisaari ja Ilkka Remes nykypäivän bestselleristien joukkoon. Kriitikoiden suosikkeja Suomessa riittää vaikka millä mitalla Jaakko Yli-Juonikkaan kaltaisista kokeellisen proosan tekijöistä Maritta Lintusen kaltaisiin sävykkään novellistiikan taitajiin.

Yhden hitin ihmeitäkin voi suomalaisesta kirjallisuudesta bongata. Ranya ElRamlyn 2002 julkaistu Auringon asema voitti Runeberg-palkinnon ja sai yllin kyllin kiitosta, mutta sen jälkeen hänestä ei ole kuulunut mitään. Sellaisiakin kirjailijoita voisi mainita, jotka ovat onnistuneet kirjoittamaan yhden vahvan romaanin ja monta yhdentekevää. En kuitenkaan viitsi tällaisia vähemmän mairittelevia nimilappuja lyödä julkisesti.

Enemmistö suomalaisista kirjailijoista asettuu pyramidin alimmalle tasolle, ja sama pätee minkä tahansa maan kirjailijoihin. Toisin sanoen he ovat jo eläessään siellä mihin heidän luetummat ja arvostetummat kollegansa päätyvät kuoltuaan: unohduksen valtakunnassa.

Jokainen kirjailija haaveilee kirjoittavansa paitsi nykyisille myös tuleville lukijoille. Rakkain elämänvalhe kirjailijan ammatissa on: ”Aikalaiset eivät minua ymmärrä, mutta myöhemmät sukupolvet tulevat tunnustamaan työni arvon!”

Niin ei tietenkään käy, paitsi äärimmäisen harvoin. Jopa tunnetuimmat ja luetuimmat nykykirjailijat ovat korkeintaan historiallisia kuriositeetteja sadan vuoden kuluttua. Itse, kirjailijana, pidän sitä lohdullisena. Woody Allenin sanoin: ”Mieluummin ottaisin muutaman vuoden jatkoaikaa kuin eläisin ihmisten mielissä ikuisesti.”

Samalla täytyy huomauttaa, että unohduksiin painuminen ei ole kirjallisuudessa merkityksettömyyden synonyymi. Päinvastoin. Unohduksiin painuva kirjallisuus muodostaa välttämättömän kasvualustan niille harvinaisuuksille, jotka aikanaan tunnistetaan klassikoiksi tai kulttikirjoiksi. Kaikki kirjat kirjoitetaan toisten kirjojen läpi, ja jokainen niistä sisältää jälkiä sadoista, ellei tuhansista muista. Olemme kaikki saman ekosysteemin osia, ja kaikkia osia tarvitaan.

 

***

 

Klosterman ei ole laatinut taksonomiaansa pelkäksi kirjalliseksi seuraleikiksi. Hänen pyrkimyksenään on pohtia, minkälaiset kirjailijat tai teokset näyttäytyvät viidenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua relevantteina.

Minkälaisesta kirjallisuudesta tulevat sukupolvet ovat löytävinään 21. vuosisadan vaihteen hengen?

Ennustaminen on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden ennustaminen. Myyntiluvut tuskin tarjoavat luotettavaa osviittaa, sillä oman aikansa juhlituilla bestselleristeillä on harvoin mitään annettavaa myöhemmille lukijapolville.

Esimerkiksi 1800-luvun ranskalaisesta kirjallisuudesta nousevat nykypäivän katsannossa esiin Balzacin, Hugon, Flaubertin ja Stendhalin kaltaiset nimet, mutta Anatole France myi omana aikanaan enemmän kuin kukaan heistä. Kuka enää muistaa Anatole Francea saati lukee häntä?

Suomessa Maila Talvio oli sotienvälisenä aikana painosten kuningatar ja menestyi ulkomaillakin, etenkin Saksassa. Samaan aikaan Volter Kilpi tuskaili kustantajansa kanssa Alastalon salin heikkoa menekkiä ja suomalaisen lukijakunnan sivistymättömyyttä. Nykyisin Talviosta ei piittaa kukaan, mutta Kilpi nousee Aleksis Kiven ja Väinö Linnan rinnalle yhdeksi kanonisoiduimmista prosaisteistamme. Häntä luetaan niin kauan kuin suomalaista kirjallisuutta ylipäänsä luetaan.

Klosterman toteaa esseekokoelmansa alussa, että väärässä oleminen on yksi ihmiselämän peruskokemuksia. Tulevaisuus näyttää aina erilaiselta kuin millaiseksi sen kuvittelemme, puhuttiinpa kirjallisuudesta, yhteiskuntaelämästä, tieteestä tai teknologiasta. Yleisin tapa ennustaa pieleen on kuvitella tulevaisuus päivitetyksi versioksi nykyisyydestä.

Tulevaisuus on kuitenkin vieras maa. Siellä tehdään asiat eri tavalla ja siellä arvostetaan erilaisia juttuja kuin meidän maailmassamme. On siis todennäköistä, että vuoden 2115 lukijat hahmottavat nykypäivän kirjallisuutta eri tavalla kuin me aikalaislukijat. Jos he enää kirjoja edes lukevat (Klosterman uskoo että lukevat).

Onko Philip Rothin ja muiden elävien klassikoiden asema silloin yhtä kiistaton kuin nyt? Tuskinpa. Heidän työnsä joutuu perusteellisesti uudelleenarvioitavaksi sekä kirjallisuudentutkijoiden että tavallisten lukijoiden toimesta. On mahdollista, että lapsenlapsemme piittaavat Rothista yhtä vähän kuin me piittaamme Anatole Francesta tai Maila Talviosta.

Ainakaan Rothista ei voida sanoa, kuten Herman Melvillestä, Franz Kafkasta ja monesta muusta kuolemansa jälkeen korkeuksiin nostetusta kirjallisesta hahmosta: ”Aikalaiset eivät noteeranneet häntä, mutta me noteeraamme.”

Klosterman veikkaa, että vuoden 2115 lukijat löytävät kiinnostavimmat meidän päivämme kirjailijat pyramidin kolmannen tai kuudennen tason kirjailijoista eli bestselleristeistä tai nobodyistä.

Jokin lentokentän pokkarihyllyllä valveutuneiden lukijoiden ylenkatsetta keräävä romaani kenties osoittautuu tuleville lukijapolville relevantimmaksi kuin Jonathan Franzenin tai Margaret Atwoodin ylistetyt hengentuotteet. Ei myyntilukujensa, vaan salatun kirjallisen painoarvonsa takia.

Tai sitten jokin valtaisan kirjatulvan alle tänä päivänä hautautuva ja meille oudoksi jäävä teos tunnistetaan sadan vuoden kuluttua klassikoksi, jossa tiivistyy olennainen siitä, millaista oli elää 21. vuosisadan alussa.

Me emme voi emmekä saa sitä tietää. Eivät kustantajatkaan, mutta toivottavasti he uskaltavat julkaista sellaistakin kirjallisuutta, joka näyttää nykyperspektiivissä kummalliselta tai kodittomalta. Se saattaa olla arvossaan joskus myöhemmin. Pelkästään nykylukijoiden palveleminen ei ole kirjallisuuden palvelemista.