Mikä se on, ihminen?

Olenkohan minä konservatiivi, liberaali, oikeistolainen vai vasemmistolainen? Siinäpä kysymys, jota olen kovin harvoin miettinyt, ja silloin kun olen, en ole saanut itsestäni selvää. On toki olemassa avuliaita ihmisiä, jotka varsinkin viime aikoina ovat minua tämän kysymyksen ratkaisemisessa halunneet auttaa. Ihan pyytämättä.

Mutta onko heihin luottamista? Mielestäni tuollaisissa avuliaissa ihmisissä on jotain syvästi epäilyttävää.

Joskus kauan sitten äänestin vasemmistoliittoa. Useimmissa vaaleissa olen äänestänyt sosiaalidemokraatteja, muutaman kerran vihreitä. Välillä olen äänestänyt tyhjääkin. Viime vuosituhannen vaihteessa harkitsin liittymistä SDP:hen, mutta sitten tajusin, ettei SDP edusta niitä asioita, hienoja asioita, joita väittää edustavansa.

Inhoan postpolitiikkaa. Inhoan sitä, että yhteiskunnalliset valtakamppailut vesitetään teknokraattiseksi manageroinniksi ja äänestäjistä tehdään kuluttajia, jotka valitsevat itselleen mieluisimman puolueen niin kuin kuluttajat valitsevat mieluisimman tuotteen. Postpolitiikassa myyntitykit päättävät vaalien asialistan, tai ainakin pyrkivät päättämään. Joskus sen tekevät myös toimittajat, eikä tilanne ole silloin yhtään parempi. Useinkin tunnen syvää vastenmielisyyttä toimittajia, omaa ammattikuntaani, kohtaan.

Poliittisiin vallankumouksiin en ole uskonut koskaan. Tai ehkä joskus kauan sitten. Skeptisyyteni johtuu lähinnä siitä, että pelkään hyvien ihmisten tekevän pahoja tekoja, kun saavat komennon. Pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon olen sen sijaan uskonut ja uskon. Se ei tokikaan ole mikään maanpäällinen paratiisi, mutta se on sentään tarjonnut kunnolliset kipurahat kiirastulen ikuisuudesta, eli siitä että joudumme elämään enemmän tai vähemmän raadollisessa maailmassa, enemmän tai vähemmän raadollisten ilmiöiden keskellä ja armoilla. Pelkään, että hyvinvointivaltiota ei ole enää mahdollista tulevaisuudessa säilyttää. Yhteiskunnallinen eriytyminen, sosiaalisen koheesion häviäminen ja rahoituskriisit tekevät sen, että pohjoismaisten yhteiskuntien asukit eivät enää koe olevansa ”samassa veneessä”. Odotan eliittien kapinaa – ”Ei meidän verorahoja sosiaalipummeille!” Björn Wahlroos näyttää esimerkkiä. Ehkä hän aloittaakin vielä monimiljonäärien exoduksen?

Äänestin aikoinaan Suomen EU-jäsenyyden puolesta lähinnä siksi että inhosin EU-jäsenyyden kovaäänisimpiä vastustajia: tukiaisistaan huolestuneita maajusseja, talvisodan perintöä vaalivia kansalliskiihkoilijoita ja vanhoja 70-luvun stalinistipieruja. Toki minua elähdytti myös ajatus Suomen kuulumisesta samaan kerhoon Ranskan ja Saksan kaltaisten sivistysmaiden kanssa. En ole koskaan ollut isänmaallinen, enkä ymmärrä mitä erityisen hienoa on suomalaisuudessa. Kotikaupunkini Vantaa herättää minussa huomattavasti lämpimämpiä tunteita kuin Suomi tai suomalaisuus. Mutta niin vähän isänmaallinen kuin olenkin en toivo EU:n kehittyvän liittovaltion suuntaan, enkä usko niin käyvän, ellei sitten salavihkaa, euroalueen velkakriisin myötä. Ennusmerkit ovat kieltämättä huolestuttavat.

Se minun on pakko tunnustaa, että iloitsin silloin kun euro tuli ja sain ensimmäiset eurosetelit käteen. Enää en ole eurosta innoissani, mutta toisaalta en ole markkaakaan kaivannut, sillä ellei joku sitä muista, niin voin kertoa, että markka oli roskavaluutta, pieni ja heikko roskavaluutta. Markka-aikana elimme jatkuvassa devalvaatiosyklissä. ”Olimme sentään itsenäisiä”, sanoo tähän joku. Ei. Itsenäisiä emme olleet, emme edes ahtaan rahapoliittisessa mielessä. Suomen kaltainen viennistä riippuvainen avotalous ei koskaan voi olla ”itsenäinen”. Mutta nythän minä puhun kuin paatunut poliitikko, anteeksi. Ennen kuin vaihdan aihetta sanon vielä tämän: Kreikka ja kenties muutama muukin velkakriisin runtelema ongelmamaa pitäisi pikimmiten erottaa eurosta. Kreikkalaisille kauhea loppu on armeliaampi vaihtoehto kuin loputon kauheus, johon he väistämättä joutuvat yrittäessään panna toimeen muiden EU-maiden ja IMF:n vaatimia talousuudistuksia. Euroalueen velkakriisin ratkaisussa uskon Paul Krugmaniin, joka puolestaan uskoo John Maynard Keynesiin. En usko Angela Merkeliin enkä Jyrki Kataiseen.

Poliittiset ja yhteiskunnalliset kysymykset tosin eivät lopultakaan kiinnosta minua läheskään niin paljon kuin kirjallisuus ja elokuvat. Tai jääkiekko. Oopperaa ja klassista musiikkia en ole koskaan harrastanut, mutta en toisaalta piittaa myöskään katutaiteesta ja graffiteista. Sivistysporvarille muistan nauraa höröttäneeni joskus kauan sitten, vaan en enää. Sivistysporvarin katoaminen sukupuuttoon on minulle pohjaton surun aihe. Hänen tilallaan on nyt pirtsakkoja kunnostaan huolehtivia uraihmisiä, joilla on hienot purjeveneet ja kesäasunnot Rivieralla. Hekin toki arvostavat taidetta, etenkin kuvataidetta, koska sillä on toimivat jälkimarkkinat, ja tietävät kuvataiteesta ainakin sen verran, että sitä on olemassa kallista, keskihintaista ja halpaa. He suosivat ensin mainittua.

Kaunokirjallisuutta en ole osannut koskaan harrastaa. Se on ollut minulle henki ja elämä siitä lähtien, kun tajusin että Joy Division on aikoja sitten hajonnut ja Ian Curtis kuollut eikä sitä mikään enää muuksi muuta. En usko kirjallisuudessa vallankumouksiin sen paremmin kuin politiikassakaan. Vallankumouksia on ollut kirjallisuudessa jo niin paljon, ettei vallankumouksellisuus ole enää vallankumouksellista, vaan normi tai rituaali. Tai näköharha. Jokaisen uuden jutun takaa löytyy jotain vanhaa, juonteita jostakin tietystä traditiosta (kaduttaa että olen silloin tällöin puhunut traditiosta yksikkömuodossa; niitähän on monia). Vain eilen syntynyt voi kuvitella tekevänsä kirjallisuudessa uutta, mullistavaa, ainutlaatuista. John Maynard Keynes sanoi poliitikoista, jotka kuvittelevat ajattelevansa käytännöllisesti, omilla aivoillaan, että he tietämättään vain toistavat jonkun aikoja sitten kuolleen ja pätemättömäksi todistetun teoreetikon ajatuksia.

Mutta vaikka pihisen ja sihisen kiukusta kuullessani vaatimuksia siitä, että runous tai proosa tai esseistiikka on uudistettava TAAS KERRAN! niin vielä enemmän pihisen ja sihisen kiukusta tajutessani kuinka näköalatonta, mielenkiinnotonta ja jämähtänyttä on suomalainen ja ulkomainen valtavirtakirjallisuus, etenkin niin sanotut ”laaturomaanit”, literary fiction. En voi ymmärtää, miten lukeva yleisö jaksaa kirjasyksystä toiseen intoilla Petri Tammisen tai Miika Nousiaisen uutuusromaaneista. Miksi he eivät lue Harry Salmenniemeä ja Vesa Haapalaa. Haluaisin huutaa heille, kuten Will Self kertoo The Guardianin haastattelussa haluavansa huutaa Alan Hollinghurstin lukijoille: ”Hei kuulkaa, bileet on ihan muualla!”

Mitä minä vielä sanoisin? Ainakin sen, että pidän 1970-luvulta lähtien voimistunutta finanssikapitalismia yhtenä ihmiskunnan suurimmista vitsauksista. Se saa enemmän pahaa aikaan kuin islamilainen fundamentalismi, josta on tehty hyvä vihollinen. Islam näyttää nousevan aina silloin, kun Eurooppa tai länsimaailma menettää luottamuksen itseensä.

Paavo Rintala sanoi joskus, että kirjailijan pitäisi olla valmis vastustamaan kaikkea. Minä vastustan monia asioita, mutta kuten ed
ellisestä näkyy, kannatan myös monia. Tähänastiselle elämälleni on kai ollut leimallisinta se, että oloni käy ahtaaksi ja ahdistavaksi aina, kun osun porukoihin, joissa on paljon samanmielisiä, edustivatpa he vasta- tai valtakulttuuria. Inhoan sitä, kun yhdessä päätetään olla edistyksen etujoukkona tai vanhan järjestyksen suojamuurina.

Aktivisti voin olla vain, jos ympärilläni ei ole muita aktivisteja. Kas, siinäpä paradoksi.

Palatakseni alkuperäiseen kysymykseen: olenko minä konservatiivi, liberaali, oikeistolainen vai vasemmistolainen?

Hällä väliä. En ymmärrä, mitä väliä tällaisilla asioilla kellekään on.

Kommentit (16)
  1. Harry Salmenniemi
    6.8.2012, 16:27

    Puolivälissä tätä kirjoitusta päätin kommentoida – ja etenkin kiittää. Ilahduin nimittäin kirjoituksesta kovin, se tuntui jopa helpottavalta, järjen ääneltä. Nauroin vapautunutta naurua; muistelin miten markka kellui kun menin ala-asteelle. Mutta sitten nimeni tuli vastaan ja minusta tuli ikään kuin jäävi.

    Joka tapauksessa tahdon hienon kirjoituksen hengessä tunnustaa, että vaikka olen kauhuissani ekokatastrofista, todellinen painajaiseni on se että Natsume Sosekin romaaneista on suomennettu ainoastaan Kokoro.

  2. Tommi Melender
    6.8.2012, 16:34

    Olikin sellainen kutina, että jotain olennaista jäi mainitsematta. Eli siis: ekokatastrofi huolestuttaa alituiseen minuakin.

    Siihen nähden onkin kovin yllättävää, että unohdan sen niin usein erikseen mainita.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *