Miesten hulluudesta ja naisten viisaudesta

raittilan-linja

Toisinaan ihmettelen kirjavuoden aikana ylistettyjä ja palkittuja kirjoja. Mitä ihmiset niissä näkevät? Onko minulta jäänyt jotain tärkeää huomaamatta?

Eräs ihmetystä herättänyt oli Hannu Raittilan Terminaali, joka 2013 keräsi kriitikoiden kiitokset, pääsi Finlandia-ehdokkaaksi ja sai Runeberg-palkinnon. Minä petyin Terminaalin pahasti, se oli jäykkä ja puiseva, ei lähelläkään Raittilan parhaita romaaneja Pamisoksen purkausta ja Atlantista.

Erityisesti Terminaalissa särähtivät ne jaksot, joissa kuvataan kahden tytön seikkailuja lentokentillä. Muistin Raittilan sanoneen, että hän ei halua kirjoittaa omaa lausettaan, vaan toisten lauseita ja että hänen kirjallinen luontonsa on eräänlaista matkijalinnun luontoa.

Terminaalin tyttöjen, kuten myös monien muiden Raittilan naispuolisten hahmojen, esimerkiksi Canal Granden Tuulin, äänet tuntuvat nimenomaan matkituilta, eivät eläytyviltä. Päällimmäinen ajatukseni on, että tässä kirjailijasetä menee naisen tai tytön nahkoihin, kirjoittaa heidän lauseillaan ja on mielissään, kun osaa tehdä sen niin hyvin.

Uskoisin Raittilan naishahmoihin enemmän, jos ne olisi kirjoitettu vähemmän ”uskollisesti” kirjailijan käsitykselle siitä, mitä naiset ovat, miten he puhuvat ja miten he toimivat. Raittila matkii heitä (tai siis omaa ideaansa heistä) liian taitavasti vakuuttaakseen minut. Suoritus on liian ”täydellinen” ollakseen ”uskottava”. Sen seurauksena Raittilan naishahmot tuntuvat useimmiten vain ja ainoastaan siltä, mitä ne oikeasti ovatkin: mustetahroilta paperilla, tietynlaisen dokumentaristisen romaani-idean mukaan kirjallistetuilta nimilapuilta.

Raittilan romaanien tunneälyiset, arjessa pärjäävät naiset ovat antiteesejä ja varjo-olentoja romaanien putkiaivoisille, koneenrakennusopin mukaan maailmaa tarkasteleville miespäähenkilöille.

Kun Raittila Terminaalia kirjoittaessaan kertoi, että hänen seuraavan romaaninsa päähenkilöinä on kaksi tyttöä, Katja Kettu kivahti: ”Sitähän sie et saatana tee! Sulla ei oo minkäännäköistä oikeutta!”

Raittila sisuuntui ja ajatteli ”näyttävänsä närhen munat”. Anekdootti sisältyy Antti Arnkilin uudessa esseekirjassa Raittilan linja julkaistuun kirjailijahaastatteluun.

 

***

 

Tietenkin Raittilalla on oikeus laittaa romaaneihinsa naisia ja tyttöjä. Eri asia on, miten hän siinä onnistuu. Minun mielestäni ei kovinkaan hyvin.

Arnkil on kirjoittanut Raittilan linjan tilaustyönä sopivasti kirjailijan 60-vuotisjuhlien yhteyteen. Kyse ei kuitenkaan ole juhlakirjasta, vaan painokkaasta kirjallisuusesseistiikasta. Tekstistä huokuu Arnkilin arvostus Raittilan tuotantoa kohtaan, mutta myötämielisyys ei estä kriittisiä huomioita.

Terminaalista Arnkil tuntuu olevan kanssani samoilla linjoilla. Hän huomauttaa, että sen sivuilla tiuhaan toistuva luennointi uhkaa monin paikoin pysäyttää tarinan liikkeen:

Kursailematta Wikipediasta ja muista lähteistä ammennettu taustatieto, jota romaanissa monin fiktiivisin suin annostellaan lukijalle, tukkii kerrontaa, joka Raittilan parhaissa tarinoissa pysyy ilmavana.

Naishahmoista Arnkililläkin riittää sanottavaa, eikä hän näyttäisi suuremmin vastustavan tulkintaa, jonka mukaan ne on kirjoitettu pikemminkin mieshahmojen vastakappaleiksi, ei-miehiksi, kuin itsenäisiksi toimijoiksi. Raittilan romaanit monistavat Antti Tuurin Pohjanmaassa esiintyvää ajatusta siitä, että naisissa asuu hyvyys ja viisaus, mutta miehissä hulluus.

Raittila itse myöntää Raittilan linjan kirjailijahaastattelussa, että hänen naishenkilönsä ovat viisaampia ja realistisempia kuin miehet. Hän myös tunnustaa harmitelleensa leimautumistaan korostuneen maskuliiniseksi kirjailijaksi: ”Mähän pilkkaan miehiä ja ylistän naisia.”

Kuvauksen yksipuolisuutta ei kuitenkaan poista se, että naiset esitetään positiivisessa valossa. On rajoittunutta, mekanistista ja elämälle vierasta liittää ihmisiin viisaus ja hyvyys sillä perusteella, mitä sukupuolta he edustavat.

Miehetkään eivät ole Raittilan tuotannossa kovin moniulotteisia, mutta heidän hahmoissaan on paljon enemmän sävyjä ja vaihtelevuutta. Sen vuoksi Raittila on kiinnostavampi maskuliinisten myyttien purkajana kuin feminiinisen viisauden ylistäjänä.

Arnkil huomauttaa täysin perustellusti, että Raittilan fiktio edustaa äijäproosan päivitettyä versiota, eikä vaadi lukijaa kiinnittymään kliseisimpään maskuliiniseen maailmankuvaan. Raittilan insinööreihin ja muihin toiminnan miehiin sisältyy itsereflektiivisiä ja itseironisia elementtejä, ja ne murentavat pohjaa perinteisiltä miehisiltä ihanteilta. Raittilan mieshahmojen sankaruus ei voi koskaan olla aitoa, se on aina traagista tai koomista.

Sukupuoliroolien näkökulmasta luettuna Raittilan teokset ovat sekä pitkän suomalaisen proosatradition kriittistä tarkastelua ja uudelleentulkintaa että sen jatkamista toisin keinoin. Siinä mielessä viittausten leikki ja karnevalismi kytkevät Raittilan suomalaisen proosan määrättyyn miesvaltaiseen linjaan, samaan traditioon teoksia paaluttaa myös näkemys naisista elämän vaalijoina ja miehisen hölmöilyn viisaina sivustakatsojina.

Olen Arnkilin kanssa varsin pitkälle samaa mieltä siitä, mikä Raittilan tuotannossa on ansiokkainta: harvat suomalaiset 2000-luvun romaanit ovat onnistuneet erittelemään jälkimodernin ja jälkiteollisen ajan ilmiöitä niin moniulotteisesti kuin Pamisoksen purkaus ja Atlantis. Niitä lukiessa en voi olla ihmettelemättä Raittilan myöhemmin esittämiä täysin löylynlyömiä ajatuksia romaaneista massaviihteen monumentteina (Arnkil ohittaa nämä hourailut toteamalla hienovaraisesti, ettei niitä kannata ruotia perusteellisesti).

Molemmat romaanit jäivät vähälle myynnille, koska näyttäytyivät kaiketi liian monimutkaisina keskivertolukijoille. Eräs lukija palautti Atlantiksen kirjailijalle postipakettina ja haukkui sitä ”lukukelvottomaksi.”

Minulle Pamisoksen purkaus ja Atlantis eivät edusta kokeellisuuteensa tukehtuvaa marginaaliproosaa. Päinvastoin. Ne hyödyntävät nykyään varsin yleisiä kerronnan keinoja näkökulmatekniikasta ja epäluotettavista kertojista aikatasojen ja perspektiivien vaihdoksiin. Kiinnostaviksi Pamisoksen purkaus ja Atlantis nousevat toteuttaessaan perinteistä 1800-lukulaista romaanin ydintarkoitusta eli kuvatessaan arvojen muutosta yhteiskunnan tasolla.

Esseisteillä on taipumusta kirjoittaa käsittelemistään kirjailijoista omien esteettisten mieltymystensä lävitse. Kun Veijo Meri käsittelee Gogolia, hän puhuu yhtä paljon Veijo Merestä kuin Gogolista. Tai kun Hannu Raittila käsittelee Linnaa, hän puhuu yhtä paljon Hannu Raittilasta kuin Linnasta.

Samaa tendenssiä aistin Raittilan linjasta. Arnkilin tekstistä paistaa hänen viehtymyksensä esseistisiä elementtejä korostavaan ”romaanin jälkeiseen romaaniin.” Hän kirjoittaa myötäkarvaan Reality Hungerin tekijän David Shieldsin ajatuksista. Shieldsin mukaan psykologisen realismin ideaa jatkava perinteinen romaani on käyttänyt mahdollisuutensa loppuun ja jalostettu hengiltä.

Raittilan romaanit toteuttavat Arnkilin mielestä parhaimmillaan shieldsiläistä manifestia, onhan niissä esseemäisiä ajatusrönsyjä, kulttuurikritiikkiä ja historianfilosofiaa, jotka näytetään monista suunnista peilisalimaisesti. Niin vahva tarinankertoja kuin Raittila onkin, Arnkiliin vetoaa hänen romaaneissaan ennen kaikkea esseemäinen ajatusten ja tietoisuuden luotaaminen, viisauden etsintä. Omalta kohdaltani voin sanoa samaa.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *