Miehekästä proosaa
Jutussa Tamminen kertoo, että etenkin Meri ja Hyry ovat hänelle tärkeitä esikuvia. Se ei ole suuri uutinen niille, jotka ovat tutustuneet tämän Vääksyssä “kaukana Helsingin humusta” majailevan kirjailijan tuotantoon.
“Poika sanoi pari päivää sitten, että sinä häpeät asioita, joita ei tarvitsisi hävetä, etkä ymmärrä hävetä asioita, joita sinun pitäisi oikeasti hävetä”, Tamminen sanoo jutussa.
Tiedän, että kirjallisuuspiireissä on porukkaa, jotka yhdistäisivät tämän Tammisen toteamuken siihen, että hän pitää Merta ja Hyryä esikuvinaan. Niin julmaksi on maailma mennyt.
Minä en ikinä lakkaa ihailemasta ja ihastelemasta Veijo Meren proosaa. Mutta suomalaisen mieskirjallisuuden valtavirrasta olen kyllä livennyt sen verran, että HS:n siteeraama Tammisen romaanin alku – “Makasin sohvalla ja katselin urheiluruutua” – ei saa minua haltioitumaan. Pikemminkin tulee mieleen, että “hohhoijaa, onhan näitä tällaisia jo nähty.”
Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö Tammisen uusi romaani voisi olla kiinnostava. Kyllä minä sen varmasti ensi syksynä luen. Toisaalta: eikö Veijo Meri ole sanonut, että usein jo ensimmäisestä lauseesta näkee, onko kirja paska.
Minä olen kokenut Tammisen miniproosan miehen kestävimpänä tuotantona.
Meren sotanovellit ovat lajityypissään maailmankirjallisuuden klassikoita. Samoin Manillaköysi, jota Kemppinen yritti tässä taannoin lyödä Tuntemttomalla sotilaala päähän. Väitti, että kirjan kieli on vanhentunutta. Luin kirjan siltä istumalta, se oli vielä parempi kuin muistin.
Romaanin alku voisi olla myös Tervon tai Hotakaisen.
“Makasin sohvalla ja katselin urheiluruutua.”
Hyvä lause, kaikki draamanainekset. Panee mielikuvituksen liikkeelle ja lataa lukijalle odotuksia.
“Romaanin alku voisi olla myös Tervon tai Hotakaisen.”
Monen muunkin suomalaisen (mies)kirjailijan.
Lause voi olla hyvä, omassa lakonisessa lajityypissään. Joku ilkeämielinen piikittelisi koivuklapiproosasta. Minulla ei ole mitään koivuklapeja tai koivuklapiproosaa vastaan, molemmat ovat taloudellisia ja tehokkaita, molemmissa on suuri lämpöarvo.
Minulle tuo Tammisen romaanin alku luo vähän liiankin selviä odotuksia siitä, millainen kirja sieltä on tulossa. Eli naama peruslukemilla -huumorilla kuorrutettua miehen elämän kuvausta perusrekvisiittioineen (viina, paini ja naiset plus tietysti pikanttina lisänä urheiluruudusta reväistyt johtomotiivit). Ja sitten ohessa, ikään kuin ohimennen, kosketellaan syviä, olemassaolon kannalta perimmäisiä kysymyksiä. Mitä on onni? Mikä on ihmisen osa? Missä on miehen paikka? Joku kriitikko varmasti luonnehtii kirjaa riemukkaaksi ja elämän makuiseksi. Suvi Ahola saattaa (taas) valitella maskuliinisten symbolien ja merkitysten kasautumista.
Toivon sydämestäni, että kirja on erilainen kuin mitä odotan. Ja varmasti se onkin, mutta jännä nähdä, kuinka paljon.