Loistelias Lydia

Onko kirjallisuuspalkinnoista yleisesti ottaen enemmän haittaa kuin hyötyä? Monitahoinen kysymys, johon en osaa antaa varmaa ja ehdotonta vastausta.

Viime viikolla kerrottiin, että Lydia Davis on voittanut tämänvuotisen Man Booker International Prizen. Harvoin olen iloinnut yhtä paljon kirjallisuuspalkintouutisesta.

The Collected Stories of Lydia Davis kuuluu kirjahyllyni rakkaimpiin aarteisiin. Pidän Davisia lähestulkoon parhaana elossa olevana novellistina yhdessä George Saundersin kanssa.

Suomessa Davisia (tai Saundersia) ei juuri tunneta siitä yksinkertaisesta syystä, että täkäläiset kustantamot ovat jostain syystä sivuuttaneet hänet. Davisin ex-aviomiehen Paul Austerin taas tuntee jokainen suomalainen kirjallisuudenlukija.

Ali Smith ilahtui Davisin palkitsemisesta varmaan yhtä paljon kuin minä, sillä hän kirjoittaa The Guardianissa: “…this is a writer as mighty as Kafka, as subtle as Flaubert and as epoch-making, in her own way, as Proust.” Melkoisia ylisanoja, mutta Davisin tapauksessa mahtipontiset luonnehdinnat eivät särähdä korvissani. Hän on ylisanansa ansainnut.

Ei liene sattumaa, että Ali Smith mainitsee Flaubertin ja Proustin, sillä Davis on kääntänyt heitä kumpaakin englanniksi (ja monia muita ranskalaiskirjailijoita, esimerkiksi Maurice Blanchot’ta). Mutta toisin kuin nämä kaksi kertomakirjallisuuden toteemia, Davis ei kirjoita suuren mittakaavan proosaa.

Hänen tekstinsä ovat useimmiten muutaman sivun ja lyhimmillään vain muutaman lauseen pituisia. Ne eivät ole novelleja klassisessa mielessä vaan luonnehtisin niitä väljemmällä määritteellä lyhytproosaksi. Davis on muodon tasolla etsijä ja kokeilija, joka liikkuu tekstityypistä toiseen: miniesseestä proosarunoon,  henkilökohtaisesta muistiinpanosta filosofiseen mietelmään, tarinaluonnoksesta anekdoottiin, muistelmafragmentista väitelausekoosteseen.

The Collected Stories of Lydia Davis sisältää monia tekstejä, jotka ovat painuneet lähtemättömästi tajuntani sopukoihin ja jotka putkahtelevat sieltä esiin mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Ne saattavat ensi silmäyksellä näyttää vaatimattomilta, mutta niin ne vain jaksavat alituiseen askarruttaa ja ihastuttaa. Monet Davisin lyhyimmistä tekstisirpaleista lähtevät liikkeelle tyystin arkisesta havainnosta tai tilanteesta, mutta Davis kehystää ne niin, että yhtäkkiä puheena ovatkin tämän elämän tärkeimmät asiat. Tekstisirpaleet ovat tyypillisesti viritykseltään yhtä aikaa leikkisiä ja vakavia, banaalin tosia ja filosofisen moniselitteisiä:

Companion

We are sitting here together, my digestion and I. I am reading a book and it is working away at the lunch I ate a little while ago.

Pitemmissä teksteissään Davis ei juuri käytä ulkopuolista kertojaa, vaan tarinat ja tilanteet selostetaan minämuodossa. Tarinoiden hahmot ovat ristiitaisia: periaatteessa mitä tavallisimpia tuttavuuksia, mutta samalla absurdien mielitekojen ja neuroosien riivaamia. Davis tekee hahmonsa eläviksi äänen, ei perinteisen karakterisoinnin avulla. Tämä onnistuu, koska hänellä on tarkka korva puhutun kielen vivahteille. Charles Baudelaire kirjoitti, että mikään ei ole kauniimpaa kuin tavallinen puhe. Davisin hahmojen ääni ei luonnollisestikaan ole litteroitua arkikieltä vaan kaunokirjallisesti jalostunutta ilmaisua, mutta siinä on kuitenkin samanlaista intiimiyttä, välittömyyttä ja (rujoa) kauneutta kuin tavallisessa puheessa. Välillä myös painostavuutta ja uhkaa.

Ja mikä tärkeintä, vaikka Davisin hahmot muistuttavat toisiaan, heidän äänensä eivät ole niin toistensa kaltaisia, että syntyisi tympeän toisteinen vaikutelma. Päällimmäiseksi tuntemukseksi Davisia lukiessa jää ihmetys ja kiitollisuus siitä, kuinka paljon hän onnistuukaan sanomaan muutamassa sivussa. Kerta toisensa jälkeen.