Lefaa jurppii helvetisti

Tutustun uuteen kirjaan yleensä avaamalla sen satunnaisesta kohdasta ja lukemalla ensimmäisen silmiini osuvan katkelman.

Joskus se osoittautuu enteelliseksi. Näin kävi Leif Salménin esseekokoelman Maanalaisen moskeijan kohdalla: ”Onko meillä siis aihetta iloon? Ei totisesti.” Siinäpä sopiva motto koko kirjalle.
Leif Salménia ottaa maailmanmeno ankarasti päähän. Hän suomii rahanahneita pankkiireja ja sijoittajia, markkinasaatanalle sielunsa myyneitä poliitikkoja, aivotonta hömppää suoltavaa mediateollisuutta, amerikkalaisen elämänmenon hallitsevaa asemaa, mukavuudenhaluisia ja hedonistisia kuluttajia sekä eurooppalaisissa yhteiskunnissa päätään nostavaa oikeistolaisuutta ja nationalismia.
Tämänhetkistä historiallista aikaa Salmén kutsuu ”kapitalismin kriisin nykyvaiheeksi”. Ellei meno muutu, edessä on vain yksi tie ja se tie vie suoraan helvettiin. Salménin aikalaisanalyysiä lukiessani mieleeni muistui valtio-opin professorini, joka kertoi, että takavuosikymmeninä kommunistien puolueohjelmissa toistui kerta toisensa jälkeen samanlainen poliittisen tilanteen kuvaus: ”Kapitalismin kriisi on edelleen kärjistynyt.”
Salmén ei enää tunnustaudu kommunistiksi, mutta kapitalismi edustaa hänelle itsestäänselvästi tuhon oppia, kuoleman uskontoa.
Mikä Salmén nykyisin on? Jonkinlainen yleisvasemmistolainen kenties. Hän kirjoittaa arvostavaan sävyyn sosiaalidemokraattina pidetystä Tony Judtista (jonka kirjat ovat minunkin mielestäni rautaa). 
Mutta niin vasemmalla kuin Salmén poliittisesti onkin, hän näyttää samalla myös melkoisen konservatiiviselta, kuten moni muukin vanha vasemmistolainen. Enkä nyt tarkoita ideologista vaan arkipäiväistä konservatismia. Salménin kaltainen arkipäivän konservatiivi ajattelee enemmän tai vähemmän tietoisesti, että asiat olivat parhain päin silloin kun hän itse oli nuori ja ovat sen jälkeen kulkeneet vain huonompaan suuntaan. (Salménia jyrkempi arkipäivän konservatiivi taas haikailee niitä aikoja, jolloin hänen vanhempansa tai isovanhempansa olivat nuoria).
Salménille sodanjälkeisten vuosikymmenten Eurooppa näyttäytyy jonkinlaisena kadotettuna paratiisina. Silloin  kaikille kynnelle kykeneville piisasi töitä, hyvinvointivaltiota rakennettiin määrätietoisesti ja rahoitusmarkkinoiden sääntely piti keinottelupääoman aisoissa. 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa tapahtui sitten se suuri onnettomuus, että Thatcher nousi valtaan Britanniassa ja Reagan Yhdysvalloissa. Alkoi sääntelyn purkaminen, yksityistäminen ja hyvinvointivaltion alasajo. Maailmasta tehtiin finanssikapitalismin temmellyskenttä.
Oliko reaganismia ja thatcherismia edeltänyt historiallinen aika todellisuudessa auvoinen? Olivatko sen rakenteet kestävällä pohjalla? Näitä kysymyksiä Salmén ei pohdi vaan keskittyy manaamaan nykymenon turmiollisuutta. 
Uuvuin pahasti Maanalaista moskeijaa lukiessani. En kuitenkaan siksi, että Salménin mielipiteet ja analyysit  ärsyttäisivät minua. En minäkään ole finanssikapitalismin ystävä. Se aiheuttaa toistuvia kriisejä, joiden yhteiskunnallinen hinta on kova. En myöskään tunne oloani kotoisaksi konsumerismin läpitunkemassa infantiilissa nykykulttuurissa. Sivistyksen rappiosta puhuminen ei minusta ole setämäistä tai tätimäistä voivottelua vaan täysin aiheellista ja perusteltua huolestumista.
Salménin esseet uuvuttivat minua lähinnä yksitotisen tyylinsä ja yllätyksettömyytensä vuoksi. Yllätyksettömyydellä tarkoitan sitä, että tavan takaa ehdin ajatuksissani lauseiden edelle. Lähes aina kun Salmén nosti esiin jonkin polttavan yhteiskunnallisen teeman, osasin odottaa mitä hän siitä seuraavaksi sanoo. 
Enkä nyt sano tätä sillä, että olisin samoilla linjoilla niiden kanssa, joiden mielestä esseistin pitäisi kirjoittaa vähintään kymmenellä eri äänellä, koska on potentiaalisesti fasistista tai vähintäänkin raskaasti epäilyttävää, jos esseisti on kaiken aikaa Yksi eikä ikinä Toinen. Päinvastoin, vahva oma ääni ja persoonallisuus ovat usein esseistille hyveitä. Mutta tekstissä pitää olla ilmavuutta, variaatioita, tyylin- ja rytminvaihdoksia. Ellei niitä ole, esseistin ääni ja persoonallisuus menettävät vahvuutensa. Esseisti jähmettyy, kivettyy, muuttuu valmiita ajatuksia laukovaksi toteemiksi. Juuri näin Salménille käy Maanalaisen moskeijan poleemisimmissa teksteissä.
Välillä Salménilla hirttää saarnanuotti niin totaalisesti kiinni, että hän alkaa kiivailla maailmasta, joka ei ole enää todellinen vaan hänen itse luomansa irvikuva. Esimerkiksi silloin, kun Salménin viha pinnallistuvaa tiedonvälitystä kohtaan pääsee valloilleen:

Keltainen lehdistö  Seiska, Oho, Katso ja mitä niitä nyt onkaan  muodostavat julkaisumaailman kasvavan ja selvästi kannattavimman segmentin. Suhteellisen kunniallisen vaiheen jälkeen myös iltapäivälehdet ovat nyttemmin vajonneet juorujen rapakkoon.

Onko Salménilta jäänyt huomaamatta, että mediamaailman murros kouraisee myös keltaista lehdistöä? Levikin lasku ja tuloksenteko-ongelmat koskettavat Seiskaa ja iltapäivälehtiä siinä missä Helsingin Sanomia. Sitä paitsi mahtaako Oho’ta olla enää olemassakaan (en jaksa tarkistaa)? Juorujournalismin iljettävyydestä olen Salménin kanssa samaa mieltä, mutta faktat olisi hyvä pitää ajan tasalla, jos kokee asiakseen taivastella keltaisen lehdistön tyrannimaista otetta kansalaisten tajunnasta.
Ihmettelen myös sitä, että Salmén näkee nykyiset suuret mediatalot horjumattomina vallan linnakkeina: ”Tällä hetkellä Sanoma-konserni on taloudellisessa ahdingossa, ja median koko tilanne näyttää epävarmalta, mutta toisin kuin netti-intoilijat olen sitä mieltä, että suuret mediakonsernit säilyvät ja pitävät asemansa.” Arkipäivän konservatiivina Salmén ei laita paljon painoa netin avaamille uusille julkaisukanaville eikä edes viitsi pohdiskella niiden merkitystä ja mahdollisuuksia. Hän nyökyttelee hyväksyvästi Horace Engdahlin heitolle, jonka mukaan kirjallisuusblogien myötä kirjallisuus taantuu teini-ikäisyyteen.
Pohjimmiltaan Salménin yhteiskunnallisten esseiden ongelma on siinä, että ne kulkevat ilmiötasolla sukeltamatta ilmiöpinnan taakse, yleisestä yksityiseen. Hyvä essee onnistuu nostamaan tutuista asioista uusia, yllättäviä näkökulmia. Jos esseisti kirjoittaa päivänpolttavista ongelmista uutisista ja ajankohtaiskommentaareista tutun kontekstin sisällä, lopputuloksensa on yleensä vain yhdentekeviä reunamerkintöjä, kohinaa kohinan päälle. Liekö Salménille käynyt niin, että sanomisen tarve (ja jurppimisen määrä) on paisunut niin suureksi, että esseemäisten näkökulmien etsiminen on päässyt unohtumaan.
Luin mielikseni Salménin kaksi aikaisempaa esseekokoelmaa Alas Akropoliilta ja Palatsin Bosporin rannalla. Niissä liikutaan enemmän kulttuurihistoriallisissa aiheissa kuin Aikamme Suurten Ongelmien parissa. Myös Maanalaisen moskeijan parhaat tekstit ovat niitä, joissa Salmén kulkee ajas
sa taaksepäin ja keskittyy polemisoinnin asemesta pohdiskeluun.
Kommentit (4)
  1. Sitä vaan läksin, jotta Ronald Reagan otti vastaan Yhdysvaltain presidentin tehtävät vuonna 1981, jolloin ei enää eletty 1970-lukua.

    Ylipäänsä kenelle tahansa essseistille on melko vaarallista kirjoittaa ns. ”ajankohtaisista” aiheista, siinä helposti käy, kuten annat ymmärtää Salménille tässä jutussa käyneen (en ole itse tätä kokoelmaa lukenut), että jää vesikirpuksi pinnalle hiihtelemään.

    Pamfletit ovat sitten eri peflettejä.

    Pamfletit ovat siinäkin lukijaystävällisempiä ja myös aikaa säästävämpiä kuin esseet, että jos ne on jo kannessa ”pamfletti”-leimalla varustettu, riittää useimmiten otsikon ja kirjoittajan nimen näkeminen, koska ne jo yleensä antavat tarpeelliset koordinaatit sisällöstä eikä aikaa tarvitse tuhlata itse tekstiin tutustumiseen.

    Kierointa ja tuomittavinta on pamfletoida ”essee”-lipun alla. Se pitäisi kieltää.

  2. Tommi Melender
    9.6.2013, 20:37

    No niinhän se 1980-luku alkoi Reaganin merkeissä. Todettakoon, ettei Salmén väitä hänen nousseen valtaan 1970-luvulla. Minä tuossa mutkia suoriksi vedin. Pointtina se, että tämän kertomuksen, jossa sodanjälkeiset jälleenrakennuksen vuosikymmenet olivat sitä kultaa-aikaa, päätös ajoittuu jonnekin 70-luvun lopun ja 80-luvun alun rajamaille. Ja henkilöityy Thatcheriin ynnä Reaganiin. Öljykriisi ja stagflaatio sun muut tietysti jo näitä kahta hahmoa ennen alkoivat rapauttaa perustoja suurelta sodanjälkeiseltä projektilta. No juu. Se siitä.

    Olen samaa mieltä, että pamfletit pamfletteina.

    Itse olen oman pamfletoinnin haluni tyydyttänyt (toivottavasti hyvin pitkäksi aikaa) Liberalismin petos -nimisessä teoksessa.

    Se nyt oli sellainen. Ei siitäkään sen enempää.

    Salménhan on oikeasti hyvä esseiden kirjoittaja. Silloin kun malttaa kirjoittaa hyviä esseitä. Sille pitäisi varmaan järjestää oma tv-ohjelma, jossa saisi tyydyttää ajankohtaiskommentaattorin tarpeensa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *