Kumman on tulevaisuus, kirjan vai internetin?


Täpötäydessä linja-autossa ihmiset istuvat omissa oloissaan. Jotkut torkkuvat tai tuijottavat ikkunasta ohi vilahtelevia maisemia. Jotkut näpelöivät älypuhelimiaan tai tablettejaan. Kukaan ei lue kirjaa.
Mitä ajatella tällaisesta näkymästä?
Brittikirjailija Will Selfillä olisi vastaus valmiina: romaani on kuollut.
Toki romaanin kuolemasta on puhuttu monesti ennenkin, mutta nyt puheilla riittää todellisuuspohjaa. Viime syksynä Self kirjoitti puhisevan esseen The Guardianiin otsikolla ”The Novel Is Dead (This Time It’s For Real”). Kuten arvata saattaa, se herätti pilkkaa ja vastustusta. Kyynikoiden mielestä Self vain kerjäsi huomiota uudelle romaanilleen Sharkille.
Kirjallisuuskeskustelun kannalta on hedelmällisempää tutkiskella Selfin teesejä avoimessa hengessä kuin tyrmätä ne suoralta kädeltä.
Sata vuotta sitten modernismin tehdessä tuloaan Virginia Woolf väitti ihmisluonnon muuttuneen perusteellisesti. Ei olisi enää järkeä kirjoittaa laveaan epiikkaan perustuvia romaaneja, koska ne eivät tavoittaisi uuden vuosisadan ihmisen elämäntodellisuutta ja mielenmaisemaa.
Self on Woolfin ja muiden varhaisten modernistien henkinen perillinen ja suhtautuu yhtä epäilevästi perinteiseen romaanimuotoon. Ihmisluonnon muuttumisen asemesta hän kuitenkin puhuu ihmisaivojen muuttumisesta.
Painotuotteet, myös kirjat, siirtyvät digitaalisiin päätelaitteisiin ja lukeminen ruudulta on erilaista kuin paperilta. Etenkin kun lukualustat kytketään internettiin. Sähköinen lukeminen ei ole pitkäjänteistä ja lineaarista vaan katkelmallista ja poukkoilevaa. Teksti joutaa vähän väliä sivuun, koska täytyy piipahtaa lukemassa sähköpostit, ostamassa verkkokaupasta uudet patakintaat tai käydä klikkaamassa otsikkoa ”Kauneusleikkauksen kova hinta – Miss Peppu hengityskoneessa”. Uudenlainen mediaympäristö muokkaa peruuttamattomasti aivotoimintaamme ja sen myötä lukutapojamme.
Me nykyajan aikuiset edustamme viimeistä gutenbergiläistä sukupolvea, lapsemme ja lastenlapsemme kuuluvat digitaalisiin sukupolviin. Heidän suhteensa tekstiin ja lukemiseen on erilainen kuin kirjahyllyjen katveessa varttuneiden. Heidän elämismaailmaansa eivät määritä sana, merkitys ja reflektointi vaan ääni, kuva ja vuorovaikutus eivätkä heitä motivoi sellaiset palkinnot, joita voi kuvitella saavansa uhratessaan kaksi päivää Rouva Bovaryn, kaksi viikkoa Ulysseksentai kaksi kuukautta Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan lukemiseen.
Self piikittelee niitä, jotka valavat uskoa romaanin kulttuurisen relevanssin säilymiseen gutenbergiläisin argumentein. Nämä melioristit puhuvat siitä, kuinka ihmisillä on tulevaisuudessakin tarve syventyä lähilukuun ja sukeltaa toisiin ihmistietoisuuksiin empatiakykyä edistävän romaanikerronnan avulla. He muistuttavat, että fyysiset kirjat ovat esineinäkin kauniita ja niitä on miellyttävä kosketella, hypistellä, plarata ja nuuhkia. Tällaiset argumentit kertovat lähinnä esittäjiensä omasta, parantumattomasti gutenbergiläisestä rakkaudesta kirjoihin.
Realistisimmat heistä myöntävät, että teknologinen murros heikentää kirjan asemaa, mutta samalla he uskovat beau livren elinvoimaan: ”Kirja-ala on vaikeuksissa, ei itse kirjallisuus.” Populistisimmat taas intoilevat kirjallisen kulttuurin demokratisoitumisesta. Kun digitaalisoidut tekstit kytketään sosiaaliseen mediaan, tavallisilla lukijoilla on vihdoin mahdollisuus osallistua keskusteluun, koska erilaiset portinvartijat eivät ole estämässä.
”He eivät kykene käsittämään eivätkä sen vuoksi myöntämään itselleen ja muille, että digitaalinen media ei ole tuhoisa pelkästään painetulle kirjalle, vaan myös gutenbergiläiselle mielenlaadulle sinänsä”, Self kirjoittaa.

*** 

Will Self ei puhu romaanin kuolemasta ahtaan kirjaimellisessa merkityksessä. Se, että romaani on kuollut, ei tarkoita, että romaaneja ei enää lainkaan luettaisi tai kirjoitettaisi. Romaani on kyllä olemassa, mutta kuolleena ja kuolleena oleminen tarkoittaa joutumista syrjään kulttuurin paraatipaikoilta. Romaanista tulee keskivertokansalaiselle yhtä mitätön ja harmiton juttu kuin jumalasta tapakristitylle tai klassisesta musiikista popfanille. Ellei ole tullut jo.
Tällainen näköala surettaa Selfiä, koska hänelläkin on gutenbergiläinen mielenlaatu ja hänkin rakastaa kirjoja. Suru ei kuitenkaan syvene kulttuuripessimismiksi, sillä Self korostaa, ettei kuvittele digitalisoitumisen johtavan ihmiskunnan yleiseen tyhmistymiseen sen enempää kuin siihen johtivat radio tai televisio. Hänen teini-ikäinen diginatiivi poikansa ei lue paljon, mutta löytää henkisiä virikkeitä monista muista asioista. Ihminen voi olla fiksu, älykäs ja suurisydäminen, vaikka ei lukisi elämässään ainoatkaan romaania.
Amerikkalainen kirjailija David Shields esitti manifestissaan Reality Hunger samansuuntaisia ajatuksia romaanin kulttuurisen relevanssin ehtymisestä. Samalla hän pohti, minkälaiset kirjallisuuden lajit voisivat kukoistaa nopeasykäyksisessä digitaalisessa maailmassa ja liputti lyyrisen esseen puolesta. On luovuttava psykologisen realismin mukaisista huolellisesti pyöristetyistä fiktiivisistä hahmoista ja tehtävä tilaa henkilökohtaisuuden ja välittömyyden nimiin vannovalle esseeminälle. Lyyrinen essee tekee oikeutta tajuntamme, havaintojemme ja muistojemme pirstaleisuudelle latistamatta niitä kaunokirjallisen kerronnan lineaarisuuteen.
Self ei jaa Shieldsin kiinnostusta uudenlaisten, ajan henkeen sopivien ilmaisutapojen etsintään: ”Minulla ei ole aikomustakaan ryhtyä kirjoittamaan romaaneja tviittien tai tekstiviestien muodossa – en myöskään näe tulevaisuuttani videopelien suunnittelussa.” Hän pitää selvänä, ettei gutenbergiläisen mielenlaatunsa vuoksi edes kykenisi ennustamaan tai ennakoimaan, mitkä ovat hallitsevia kerronnan lajeja tulevaisuudessa.
Se kuitenkin on hänen mielestään selvää, ettei tulevaisuus kuulu romaanille tai ainakaan taideromaanille. Vaikka Self ei usko ihmiskunnan yleiseen tyhmistymiseen, hän tuntuu uskovan kirjallisen kulttuurin tyhmistymiseen tai ainakin banalisoitumiseen, kun perinteinen kulttuurijournalismi riutuu ja kuka tahansa voi ruveta kriitikoksi blogia pitämällä tai lukupiireihin osallistumalla.
Lukijalähtöisyys kirja-alalla johtaa Selfin mielestä samaan kuin äänestäjälähtöisyys on johtanut politiikassa. Aletaan “kuunnella” niin sanottua tavallista kansaa eli yritetään miellyttää ”niitä, jotka eivät tiedä paljon kirjallisuudesta, mutta tietävät kyllä mistä itse pitävät”. Tällaisista lähtökohdista rakentuva kirjallinen kulttuuri suosii tuttua ja turvallista taiteellisen uudistushengen kustannuksella. Kun on luettu tusina “vahvan kertojan” kirjoittamaa romaania, halutaan lukea vielä kolmastoistakin “vahvan kertojan” kirjoittama romaani sen sijaan että kokeiltaisiin vaihteeksi jotain ihan muuta.
Selfin uuden romaanin Sharkin ensimmäinen lause voisi olla viimeisen lauseen loppuosa. Se on silmänisku James Joycen Finnegans Waken suuntaan. Eikä sattumalta. Shark ja sen edeltäjä Umbrella edustavat eräänlaista retromodernismia, paluuta modernismin alkuvaiheen ilmaisukeinoihin. Selfin proosa rakentuu tajunnanvirrallisista lauseista sekä arvaamattomista kertojanvaihdoksista ja kronologisista siirtymistä.
Tuntuu kuin Self tekisi kaikkensa, että yksikään diginatiivi ei viihdy hänen romaaniensa parissa. Niiden lukeminen vaatii paneutumista ja ponnisteluja ja esteettistä nautintoa niistä saa vain sellainen, jolla on gutenbergiläinen mielenlaatu. Jos romaanin on kuoltava, Self haluaa omien romaaniensa päättävän päivänsä mieluummin epäkaupallisen modernistisen paukkeen kuin lukumukavuudelle kumartavan jälkimodernin vikinän säestämänä.

*** 

Selfin laatiessa muistokirjoitusta rakastamalleen taidemuodolle hänen maanmiehensä ja kollegansa David Mitchell katsoo luottavaisena tulevaisuuteen. Pilvikartastolla maailmanmaineeseen noussut Mitchell jakeli uuden romaaninsa The Bone Clocksin julkaisun alla lehtihaastatteluja, joissa luonnehti puheita romaanin kuolemasta hölynpölyksi.
Mitchell edustaa niitä nykykirjailijoita, joita arvostavat niin kriitikot, taideproosan ystävät kuin suuri yleisö. Hänen teoksiinsa yhdistetään kirjallisuustermi portmanteau novel, joka tarkoittaa tilkkutäkkimäisesti eri aikatasoissa ja tyylilajeissa kulkevista tarinoista muodostuvaa romaania.
Kokeellisen prosaistin leimaa ei Mitchell suostu vastaanottamaan, vaikka sitä on häneen melkein väen väkisin isketty. ”Olen juonen ja henkilöhahmojen mies”, hän korostaa. Self saattaisi hymähtää moiselle viattomuudelle, mutta lukijat eivät.
The Bone Clocksista huokuu jokaiselta sivulta Mitchellin usko klassisen romaanikerronnan voimaan. Hän näkee suurta vaivaa sen eteen, että lukijat voisivat nauttia kirjasta ja unohtaa, etteivät ole tarkistaneet sähköpostejaan kokonaiseen tuntiin tai käyneet sosiaalisessa mediassa kertomassa, kuinka hyvän sushipaikan löysivät. Kaikesta päätellen Mitchell uskoo hokemaan, jonka mukaan kirjallisuus joutuu kilpailemaan ihmisten vapaa-ajan käytöstä muiden aktiviteettien kanssa ja kirjailijan on kyettävä antamaan vastinetta lukijoidensa ajalle ja rahoille.
Kädenojennuksena monenkirjavalle yleisölleen Mitchell myös rikkoo perinteiset rajat taideromaanin ja genrekirjallisuuden välillä. The Bone Clocks nivoo klassiseen kaunokirjalliseen fiktioon spefiä, fantasiaa ja dekkaria. Keskinkertaisemmalla kirjailijalla tällainen eklektismi saattaisi tuntua väkinäiseltä, mutta Mitchellillä se sykkii elinvoimaisena. Hän on englanniksi kirjoittavista nykykirjailijoista taitavimpia perinteisten romaanityökalujen (juoni, henkilökuvaus, kerronnan sommittelu) käyttäjiä.
Silmiinpistävää on, että narratiivisesta ilostaan ja optimismistaan huolimatta The Bone Clocks päättyy juonen tasolla lohduttomiin, jopa dystooppisiin tunnelmiin. Eletään vuotta 2043, ”pimennyksen” aikaa. Fossiilisen energian varaan rakentuva kapitalistinen talousjärjestelmä on luhistunut ja sen myötä myös tietoverkot. Uljaan uuden digitaalisen maailman sijasta ihmisten arkinen todellisuus on ankaraa kamppailua elinehdoista ja elintilasta.
”Pimennys” ei ole Mitchellille pelkkää kirjallista kuvitelmaa, vaan lehtihaastatteluissa hän varoittelee energian loppumisen seurauksista reaalimaailmassa. Paradoksaalisesti tämä uhkakuva vahvistaa hänen luottamustaan romaanin säilymiseen. Mitchell ei siis ole niitä Selfin pilkkaamia melioristeja, jotka eivät saata uskoa ihmiskunnan hylkäävän kirjoja, koska itse rakastavat niitä niin palavasti. Jos Pentti Linkola olisi hieman valoisampi luonne, hän voisi argumentoida Mitchellin tapaan.
”Kirjat säilyvät vuosisatoja, koska ne ovat painotuotteita. Internet on riippuvainen sähköverkoista ja sähköverkot puolestaan riippuvaisia energialähteistä”, hän sanoo The Guardianin haastattelussa ja kysyy, mistä saamme energiaa sitten, kun öljy ja kaasu loppuvat maapallolta.
Kahden eturivin brittikirjailijan välinen asetelma on kieltämättä huvittava. Toinen luottaa niin vahvasti digitaalisen kulttuurin voittokulkuun, että uskoo romaanin kuolevan. Toinen taas uskoo romaanin säilyvän, koska pelkää digitaalisen kulttuurin tuhoutuvan energiakriisissä.
(Blogiversio Parnassossa 1/2015 ilmestyneestä tekstistä)
Kommentit (23)
  1. Heikki Kolehmainen
    20.2.2015, 10:36

    Niinhän se on: ihminen ei voi olla tekemättä mitään eli jotain on aina oltava tekemässä. Siinä mielessä kirjallisuus kilpailee ihmisen mielihyväpreferensseistä. Teemme sitä, mitä tietoisesti tai alitajuisesti haluamme, kaipaamme tai tarvitsemme.

    Toisaalta kirjallisuudella oli aiemmin toinen funktio: se oli kielletyn ja tukahdutetun uutiskanava, mutta nykyään Fanny Hill tai Justine jäävät ehdan, visuaalisen tavaran varjoon. Eikä länsimaisissa demokratioissa tarvita vihjailevaa, rivien välissä ilmenevää valtaeliitin kyseenalaistamista, koska tätä työtä tekevät kiertelemättä ja kaartelematta tv-dokumentit, lehdistö, blogit ja elokuvat tehokkaammin (tosin ei niin syvällisesti ja perusteellisesti) kuin kirjat.

    Mutta kirja voi toimia henkisyyden eli rauhoittumisen, levon tai irtautumisen välineenä. 30 minuuttia keskittynyttä, mukanaan vievää lukemista täyttää samat neurologiset tehtävät kuin mietiskely, vaikka on välineeseen – kirjaan – sidottua. Paneutunut tai nautinnollinen lukeminen purkaa stressiä ja tuottaa tyy-dytyksen ja rentouden tunteen. Lukiessa ja sen seurauksena voin tapahtua sama kuin mietiskellessä eli itsetietoisuuden ja -kriittisyyden katkeamaton, itsekeskeinen, pään sisäinen höpinä korvautuu ”ympäröi-vällä maailmalla” eli ns. puhtaalla läsnäololla, itsen ja maailman aistimisella. Kyseisenlainen mentaalinen irtautuminen alkaa monista tuntua välttämättömältä, jotta he pystyvät kokeakseen itsensä henkisesti hyvinvoiviksi nykymaailman päälle tunkevassa työn, ideologioiden, tapahtumien, tarpeiden, tavaroiden ja jne. runsaudessa.

    Jos kirjan tehtäväksi ei enää nähdäkään tukahdutetun tai tuntemattoman tiedon- ja kokemusmaailman välittämistä, voisiko se saada sekularisoituvassa, yltäkylläisen hektisessä maailmassa yksilön henkisistä tarpeista lähtevän tehtävän? Olisiko kyseisenlainen tehtävä jotenkin kirjallista ilmaisua kaventava tai halventava? Ei minun mielestäni.

    Entä ovatko kirjailijat tuskaansa ja/tai arvojaan lukijalle (kauniissa/koukuttavassa/raastavassa) paketissa tuputtaessaan kadottaneet yhteyden todellisuuteen, jossa lukijat elävät? Osittain mielestäni ovat, koska kirjan on lopulta aina soitettava lukijan mielen kieliä: tartuttava häntä jollain keinoin munaskuista ja hou-kuteltava sanojen vietäväksi. Jos kirjailijat eivät tässä mielessä tunnusta olevansa viihteen ja ajanvietteen tavoin aikavarkaan ammatissa, vakava kaunokirjallisuus todellakin tulee kuolemaan, mikäli sitä ei pelasta kulutusmahdollisuuksien kaventuminen eli elintason kurjistuminen kuten tyypillisen punavihreä Mitchell tuntuu uskovan ja monien muiden kaltaistensa tapaan lähes toivovan.

  2. Eikö ole turhan yksinkertaistavaa esittää heittona, etteivät radio ja televisio tyhmentäneet ihmiskuntaa? Länsimaissa tapahtui 1900-luvulla huima muutos, muun muassa koulutustasossa ja ravinnossa. Jos radiolla ja televisiolla oli jotain vaikutusta, se peittyi merkittävämpien ilmiöiden alle. Kirjallisen kulttuurin tilanne on hiukan samankaltainen kuin väestön keskimääräisen älykkyysosamäärän, joka on länsimaissa kääntynyt loivaan laskuun. Vasta 1900-luvun mullistusten jälkeen voidaan ehkä havaita muita muuttujia.

    Omat havaintoni eivät ulotu 80-lukua kauemmas, mutta siitä lähtien nopeaa tyydytystä tuottavan viihteen saatavuus on kasvanut räjähdysmäisesti. Ei silloin ollut nettiä taskussa eikä tablettia automatkoilla. Oma elämä on yhä helpompi täyttää televisiolla, nettipornolla, somella, peleillä, sokerilla, alkoholilla ynnä muilla. En muista täsmällisiä yksityiskohtia, mutta kokeelliset psykologit ovat tehneet pienillä lapsilla kokeen, jossa lapsi on jätetty yksin huoneeseen muutamaksi minuutiksi keksin kanssa. Lapselle on luvattu, että jos hän malttaa olla syömättä sitä, kokeen jälkeen saa kaksi keksiä. Useimmat eivät malta, mutta pitkäjänteisen vähemmistön ennuste loppuelämäksi on monella tapaa parempi.

    Minun nähdäkseni nyt on käynnissä paljon suuremman luokan ihmiskoe, kestämmekö kaiken tämän vapauden? En ole vakuuttunut, että enemmistö kestää. Kirjallisuuden ohella mukana voi mennä paljon muutakin.

    Itselleni kirjallisuus on taiteista ylivoimaisesti tärkein; se yhdistää tunneilmaisun ja älyllisyyden paljon moniulotteisemmin kuin mikään muu taidemuoto. Varmaankin sekä somekirjoittelusta että tietokonepeleistä kehittyy jonkinlaisia taiteita, kuten aikanaan elo- ja sarjakuvista. Ei niistä silti kirjallisuuden korvaajaa tule. Viihteellisyydellä voinee hidastaa alamäkeä, mutta silloin kirjallisuus menettää erityisyytensä, eikä kehitystä käännä muu kuin jokin yllättävä uusi yhteiskunnallinen murros, esimerkiksi Mitchellin ”pimennys”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *