Kummallinen nihilisti

“Tout, comme on dit, nous sépare – à l’exception d’un point, fondamental: nous sommes l’un comme l’autre des individus assez méprisables.”

Posti toi uutta Michel Houellebecqia. Poleemisen Ennemis Publics -keskusteluteoksen, joka perustuu Houellebecqin kirjeenvaihtoon Bernard-Henri Lévyn, epäilyttävän filosofisen linssiluteen, kanssa.

Joudun puskemaan päätäni kielimuuriin, koska Ennemis Publicsia ei ole vielä käännetty eikä ranskan kielen taitoni ole hyvä. Pakko kuitenkin yrittää lukea. Olen Houellebecqin fani ja ihailen kaikkea, mitä hän tekee. Hänen epäonnistumisensakin tuntuvat minusta nerokkailta.

Lehdistö, tämä hölmistämisen koulu, kuten Gustave Flaubert sitä nimitti, rummutti viime syksynä Ennemis Publicsia kohuteoksena muuallakin kuin Ranskassa. Ja ilkkui vähän ajan päästä kirjan odotettua kehnompaa myyntiä.

Nihilisti, reaktionääri, kyynikko, rasisti, misogyyni. Nämä ovat Houellebecqin mukaan yleisimmät hänestä käytetyt luonnehdinnat. Listaan voi lisätä linkittämässäni Guardianin artikkelissa esiintyvän neronleimauksen: ageing enfant terrible.

Julkisen sanan Houellebecqista viskomat epiteetit kertovat lähinnä siitä, että toimittajille ei makseta palkkaa ajattelemisesta. Jos on paneutunut Houellebecqin tuotantoon, ei tule heti mieleen määritellä häntä esimerkiksi nihilistiksi. Toki hänen romaaniensa todellisuus sisältää runsaasti nihilistisiä aineksia, mutta havaitsijaa ei pidä laittaa tilille hänen havainnoistaan.
Taannoin Kerberokseen tekemässäni esseessä luonnehdin Houellebecqia näin:

“Hän vie pimeyden ytimeen, pakottaa kohtaamaan jälkiteollisen lännen asukkien elämää määrittävät totaliteetit paljaina ja raakoina. Hänen kirjoissaan kajahtelee markkinatalouden läpitunkema sisällyksetön, vieraannuttava ja läpeensä estetisoitunut todellisuus, Jumalan ja suurten kertomusten kuoleman jälkeinen maailma, josta on kadonnut kiinteys ja mieli, usko ja toivo, iäisyysperspektiivi. Yksilö pelkistyy elämysteollisuuden houreiden kyllästämäksi orjaksi, joka oppii rakastamaan kahleitaan. Yksilön vapaus pelkistyy kuluttajan vapaudeksi, tässä ja nyt -elämiseksi, jossa suuntaudutaan puhtaasti materialistisiin päämääriin, koska kuoleman jälkeistä elämää ei ole.”

Minulle Houellebecq on ennen kaikkea moralisti, ja hän on niitä harvoja kirjailijoita, joista voi käyttää tällaista luonnehdintaa ilman että se tuntuu vaivaannuttavalta.

Houellebecqin kenties parhaan romaanin Alkeishiukkasten ydinkysymyksiä on yhteisöllisen elämän mahdollisuus/mahdottomuus maailmassa, joka on hylännyt uskonnosta kumpuavat traditiot ja juutalaiskristilliset moraaliarvot. Omia kirjallisia lähtökohtiaan Houellebecq sivuaa Mahdollisessa saaressa romaanihenkilö Danielin, rääväsuisen stand up -koomikon suulla:

“olin aina pyrkinyt tuomaan esityksiini tietyn määrän epäilyä, epävarmuutta ja epämukavuutta, vaikka ne olivatkin (ja olin itse ensimmäisenä tunnustamassa sen) globaalisen inhottavia.”

Ennen näiden kommenttien lausumista Daniel on tuominnut elokuvaohjaaja Larry Clarkin tekeleet niiden brutaalin ja vulgaarin nihilistisyyden vuoksi. Clarkin edustama nietzscheläinen roskasakki – jolla sivumennen sanottuna on käsittämättömän paljon valtaa taide- ja kulttuurielämässä – tavoittelee “sivilisaatiota edeltänyttä vaihetta, koska sivilisaation voi määritellä sen mukaan, miten se kohtelee heikompiaan, niitä jotka eivät ole enää tuottavia ja haluttavia”.

Houellebecqin tuotannon tunnusomaisin piirre on rakkauden ja pyhyyden menetyksen synnyttämä melankolia (joka ilmenee milloin suruna, milloin turtumuksena, milloin inhona, milloin vihana). Tämä menetyksen kokemus luonnehtii sekä romaanihenkilöiden keskinäisiä suhteita että heidän suhteitaan ympäröivään todellisuuteen. Esikoisromaanissaan Halujen taistelukenttä (joka ilmestyy tänä keväänä vihdoin suomeksi) Houellebecq koskettelee suoraviivaisesti sitä, mikä sija jää rakkaudelle ostamisen, myymisen ja suorittamisen maailmassa:

“Love as a kind of innocence and as a capacity for illusion, as an aptitude for epitomizing the whole of the other sex in a single loved being rarely resists a year of sexual immorality, and never two. In reality the succesive sexual experiences accumulated during adolescence undermine and rapidly destroy all possibility of projection of an emotional and romantic sort; progressively, and in fact extremely quickly, one becomes as capable of love as an old slag.” (Lainaus englanninkielisestä käännöksestä).
Houellebecq on ehdottomasti provokaattori, mutta nihilisti hän ei ole koskaan.
Kommentit (4)
  1. Houellebecq-tuntemukseni rajoittuu toistaiseksi Mahdolliseen saareen, mutta tuon romaanin pohjalta termi “nihilisti” kuvaa hyvin reaktiotani siinä vaiheessa, kun olin lukenut noin 50 sivua. Herää epäilys, ovatko termiä käyttävät lukeneet edes tuota yhtä romaania loppuun.

    Mahdollisen saaren lukeminen oli jotenkin häiritsevän intiimi kokemus, vaikka näkökulma on, kuten sanot, itse asiassa aatehistoriallinen.

    Monet “provosoivat” kirjailijat rakastavat sodanjälkeistä intellektuelliromantiikkaa, pseudo-nietzscheläistä nihilismiä ja moraalin uudelleenarviointia. Houellebecq näyttää huomanneen, että vuosikymmenet ovat vierähtäneet ja varjot ehkä jo toisaalla.

  2. Tommi Melender
    18.1.2009, 14:12

    “Houellebecq näyttää huomanneen, että vuosikymmenet ovat vierähtäneet ja varjot ehkä jo toisaalla.”

    Juu. Varsinkin Alkeishiukkaset on irtiottoa 60-lukulaisesta hippi- ja radikalistisukupolvesta.

    Houellebecqin mukaan 60-lukulainen vastakulttuuri – julkilausutuista ihanteistaan huolimatta – tosiasiassa tasasi tietä taloudelliselle ja seksuaaliselle liberalismille, jotka paljolti selittävät nykyaikaa riivaavaa passiivista nihilismiä – jota vastaan Houellebecqia pelkurimaisemmat kirjailijat käyvät ironisoimalla kaiken. Ja osoittavat siten vain oman avuttomuutensa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *