Kirjasyksyn tapaus

Tuntui jotenkin merkitykselliseltä, että Suomen Kuvalehti teki pari viikkoa sitten Hän-jutun Markku Pääskysestä. Jos olisi pitänyt veikata, kenestä tämän syksyn mieskirjailijasta he tekevät, olisin veikannut ensimmäiseksi Juha Itkosta ja toiseksi Petri Tammista. Hienoa, että tekivät Pääskysestä. Tavallaan. Ja tavallaan tietysti yhdentekevää. Mitäs näistä kirjailijoiden henkilöjutuista, niitä tulee ja menee. Kirjat ovat ja pysyvät.

Vietin viime perjantaina oman taiteiden yöni kotosalla Pääskysen vasta ilmestyneen Enkelten kirjan parissa. Enpä ole vähään aikaan lukenut yhtä hyvää kotimaista uutuusromaania. Jos edellisessä merkinnässä käsittelemäni Hannu Salaman Sydän paikallaan innosti ja kiehtoi minua lähinnä kirjallisena tekona, niin Enkelten kirja innostaa ja kiehtoo ihan puhtaasti sanataideteoksena. Aikaisemmat kolme Pääskyseltä lukemaani kirjaa (Ellington, Tämän maailman tärkeimmät asiat ja Vastaavuuksia) olivat hyviä, mutta varsinkin Ellingtonissa minua vaivasi liian ilmeinen näppäryys. Pääskynen tykkää kerronnallisista jekuista, eikä siinä mitään, nehän kuuluvat sanataiteeseen. Ellingtonia lukiessa minusta kuitenkin tuntui kuin Pääskynen olisi koko ajan kärttänyt huomiotani, vakuutellut olevansa nokkela tyyppi: “Hei kato, ilman käsiä!” Vastaavuuksia-romaani puolestaan tuntui loisteliaalta epäonnistumiselta. Pääskynen kasasi torniinsa muutaman palikan liikaa, jolloin rakennelma alkoi huojahdella ja lopulta kaatui. Toki tuohon kaatumiseen — ensin sen aavisteluun ja sitten sen todistamiseen — sisältyi omanlaistaan lukunautintoa.

Mutta Enkelten kirja — se on kokonaisuudessaan upeasti tehty ja nähty romaani. Se jekuttaa lukijaansa sopivan vaivihkaisesti, pakottaa lukijan kesken kaiken muuttamaan käsityksiään siitä, mistä kirjassa on kyse, mitä sen henkilöille on tapahtunut ja tapahtumassa. Välillä se on (tai on olevinaan) kuvausta arkisen vaatimattomasta onnesta, välillä pohjattomasta surusta ja sitten taas onnesta. Valoisa kirja, loppujen lopuksi. Mutta myös häilyvien varjojen kirja. Lisäksi Pääskynen kirjoittaa kadehdittavan hienoja lauseita. Pääskynen on runoilija, prosaistina — ja se on hienointa mitä kirjailija voi olla.

Tuliko nyt käytettyä tarpeeksi siirappisia ilmauksia? Voisin minä kehua lisääkin, mutta en ilkeä. Enkä myöskään jaksa ruveta tekemään mitään syväanalyysiä. Hieno kirja. Ostakaa ja lukekaa — hus! hus!