Kirjailijuus, lukijuus, poissaolo

Varminta, mitä kirjailijan ja lukijan suhteesta voi sanoa, on että heidän ystävyytensä edellyttää fyysistä kohtaamattomuutta. Molemmat ovat poissa toistensa silmistä, olemassa vain toistensa mielikuvituksessa. Juuri tämä kaunokirjallista tekstiä molemmilla suunnilla, niin tekijän kuin kokijan taholla, ympäröivä toisen poissaolo virittää toiveen kommunikaatiosta, halun kuulla ja tulla kuulluksi.

Mikään ei tietenkään takaa, että poissaolon keskelle syntyy yhteyksiä ja että teksti tavoittaa lukijansa. “On jo uhkayritys kirjoittaa tällä käsialalla/ josta ei tiedä saako siitä aamulla selvää”, sanoo Paavo Haavikko runossa. Minulle nuo säkeet kuvastavat kirjailijan jääräpäisyyttä, tahtoa ja uhmaa. Kirjailijalla ei ole vähäisintäkään varmuutta onnistumisesta, hän ei tiedä, saako edes itse ”selvää” tekstistään. Silti hän tekee työnsä ja hyväksyy riskin, että jokainen lause voi aamun sarastaessa hävitä kosmiseen tyhjyyteen.

Vastenmielisintä on sellainen kirjallisuus, joka ei kunnioita tekstiä ympäröivää poissaoloa ja siihen sisältyvää yhteyden solmimisen mahdollisuutta, vaan yrittää hälistä poissaolon keskelle sellaista merkityskuonaa, joka ei ole tekstistä itsestään lähtöisin. Tällaista hälinää synnyttää kirjailijan yletön poseeraamisen ja viihdyttämisen halu, tarve kohahduttaa ja luoda sensaatiota. Hälisevä kirjailija ei luota tekstinsä ilmaisuvoimaan, mikä merkitsee että hän halveksii itseään kirjailijana. Se on ikävä tunne. Niinpä tällaiset kirjailijat ryhtyvät oman tekstinsä mainoskirjoittajiksi, jotta voisivat itsensä sijasta halveksia lukijoitaan. He eivät pyri kommunikaatioon, he yrittävät vain hurmata, kauhistuttaa tai viihdyttää.

Ajanvietekirjallisuus on pullollaan mainoskirjoittajia, mikä on sinänsä ymmärrettävää, koska lukiessaan ystadilaisista poliiseista tai himoshoppaavista sinkuista lukijat haluavatkin päästä helpolla, antautua ehdoitta tekstille, joka suo heille hetkellisen vapauden työstressin sävyttämästä arjesta. Mutta mainoskirjoittajia löytyy myös niin sanotusta taidekirjallisuudesta. Etenkin avantgardistit ovat usein kiinnostuneempia oman poetiikkansa edistyksellisyydestä kuin siitä, sisältääkö heidän tekstinsä totuutta ja kauneutta.

Postmoderniksi kirjallisuusikoniksi romaanijärkäleellään Infinte Jest noussut David Foster Wallace tiivisti kirjailijoiden ja mainoskirjoittajien välisen eron Slate-lehdelle antamassaan haastattelussa vuonna 1996. Kuten Wallace oivalsi, kaikki lähtee siitä, kunnioittaako teksti lukijaa vai halveksiiko häntä.

“Jos kirjailija pitää yleisöä liian typeränä, siitä seuraa kaksi sudenkuoppaa. Ensimmäinen on kuvitelma, että kirjailija kirjoittaa toisille kirjailijoille eikä hänen tarvitse piitata siitä, puhutteleeko teksti lukijoita. Tällaista kirjailijaa kiinnostaa vain se, että teksti on rakenteellisesti ja teknisesti viimeisintä huutoa, oikealla tavalla kompleksista, sisältää asiaankuuluvat intertekstuaaliset viittaukset ja antaa älykkään vaikutelman. (…) Toisen sudenkuopan muodostaa kyyninen, karkea ja kaupallinen, äärimmäisen kaavamainen fiktio – televisiosarja kirjallisessa muodossa – joka manipuloi lukijoita vyöryttämällä heidän eteensä groteskin yksinkertaistavaa materiaalia lapsellisen mukaansatempaavalla tavalla.”

Wallacen mielestä sekä äärimmäinen avantgardismi että äärimmäinen kaupallisuus edesauttavat kirjallisuuden marginalisoitumista. Kumpikaan ei kykene antamaan sitä ”tiettyä tunnetta vatsanpohjassa”, joka saa ihmiset tarttumaan kirjoihin ja tuntemaan, että tekstin takana on ystävä – fyysisesti poissaoleva mutta siitä huolimatta todellinen – joka onnistuu kertomaan heille jotain olennaista heidän elämästään kunnioittaen samalla heidän esteettisiä vaistojaan ja älykkyyttään. Wallace itse asetti tavoitteekseen avantgardismin ja kaupallisuuden parhaiden puolien yhdistämisen. Hän pyrki kirjoittamaan sellaista tekstiä, joka olisi intellektuaalisesti ja emotionaalisesti haastavaa ja pakottaisi lukijan kohtaamaan todellisuuden silmästä silmään, mutta olisi silti helposti lähestyttävää ja antaisi lukunautintoa.

Kommentit (8)
  1. Kiitos tästä kirjoituksesta. Siinä on paljon sellaista jonka olisin halunnut sanoa mutten ole osannut panna sanoiksi.
    Ylipäätään olen iloinen että löysin tämän blogin.

  2. Salla Nazarenko
    27.4.2010, 09:48

    Yhdyn piilomajaan. Ja haluan kiittää Ranskalaisesta ystävästä. Hieno kirja. Ajastamme paljon kertova ja samaan aikaan hykerryttävän hauska.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *