Kirjailijanero josta tehtiin kulttuurista rihkamaa

the end of tour

Seitsemän vuotta kuolemansa jälkeen David Foster Wallace on yhä ajankohtainen kirjailija.

Savukeidas julkaisee lähiviikkoina teoksen Mitä David Foster Wallace tarkoittaa? Se sisältää tekstejä seitsemältä kirjoittajalta, joista yksi on brittiläinen kirjallisuustieteilijä Stephen J. Burn. Akateemisessa maailmassa Burn on Wallace-tutkimuksen auktoriteetteja. Kuusi muuta kirjoittajaa ovat suomalaisia. Mukana on minunkin tekstini.

Kotimaassaan Yhdysvalloissa Wallace on selvästi näkyvämmin tapetilla kuin täällä Suomessa, jossa hänellä on rajallinen mutta innostunut lukijakunta.

Amerikkalaisissa elokuvateattereissa pyörii James Ponsoldin ohjaama Wallacesta kertova leffa The End of the Tour. Se pohjautuu toimittaja David Lipskyn kirjaan Although Of Course You End Up Becoming Yourself. Lipsky liittyi viideksi päiväksi Wallacen seuraan vuonna 1996, kun Wallace kiersi markkinoimassa järkälemäistä Infinte Jest -romaaniaan. Tarkoitus oli tehdä iso henkilöjuttu Rolling Stoneen, mutta sitä ei koskaan julkaistu. Wallacen kuoleman jälkeen Lipsky koosti haastattelunauhat kansien väliin.

The End of the Tour on saanut kehuja filmikriitikoilta, mutta Wallacen läheisille elokuva on vaikea pala. Kirjailijan leski ja sisko ovat sanoutuneet siitä jyrkästi irti. Wallacen lehtitekstejä editoinut ja hänen kanssaan ystävystynyt Glenn Kenny kirjoitti The Guardianiin artikkelin, jossa hän ruotii sitä, kuinka vääränlaisen kuvan The End of the Tour antaa Wallacesta persoonana.

Yksi jos toinenkin kirjailijan kanssa tekemisissä ollut on ehtinyt korostaa sitä, kuinka Wallacea olisi kammottanut ajatus, että hänet muutetaan kulutushyödykkeeksi, kulttuuriseksi rihkamaksi.

Minä en voi ottaa elokuvaan sen tarkemmin kantaa, koska olen nähnyt vain trailerin. Menen toki katsomaan The End of the Tourin jos se tulee Suomeen, mutta tuskin vailla ennakkoluuloja.

 

***

 

Sen perusteella mitä olen lukenut elokuvasta amerikkalaisista lehdistä, siinä on hupaisia tai surkuhupaisia piirteitä.

Loppukohtauksessa Wallace tanssii kirkossa Brian Enon hienon kappaleen ”The Big Shipin” tahdissa. Se ei sinänsä yllätä, sillä Lipskyn kirjan viimeisillä sivuilla, kun miehet ovat hyvästelemässä toisiaan, Wallace kertoo menevänsä illalla baptistikirkkoon. Ei kuulemaan Jumalan sanaa vaan tanssimaan. Lipsky on ymmällään, mutta ei epäile mitään.

Tosiasiassa Wallace ei mennyt kirkkoon, vaan päihdeterapiaan. ”Sinne tulee paljon tyyppejä ja niillä kaikilla on tanssikengät jalassa”, Wallace sanoi Lipskylle.

Lipsky ei ollut ainoa, jota Wallace narutti puhumalla kirkosta tarkoittaessaan terapiaryhmäänsä.  Se oli hänen vakiintunut kiertoilmaisunsa, ja hän käyttää sitä myös tekstissään ”Rouva Thompsonin luona”, joka sisältyy suomennettuun esseekokoelmaan Hauskaa, mutta ei koskaan enää (suomentanut Juhani Lindholm). Kyseisessä tekstissä Wallace kuvaa syyskuun 11. päivän terrori-iskujen synnyttämiä tuntoja omassa yhteisössään Keskilännen Bloomingtonissa. Wallacella ei ole televisiota, joten hän käy katsomassa uutislähetyksiä samaan ”kirkkoon” kuuluvien ystäviensä luona:

Kirkko ei ole sitä lajia, että siellä kaiken aikaa toitotettaisiin Jeesuksesta ja lopun ajoista, mutta aika vakavasti siellä asioihin suhtaudutaan, ja seurakuntalaiset tuntevat toisensa varsin hyvin ja pitävät tiiviisti yhtä.

Rouva Thompsonin television ääreen kokoontuneet ”seurakuntalaiset” olivat siis todellisuudessa päihdeterapiaryhmän jäseniä. Vaitiolovelvollisuuden vuoksi Wallace ei voinut sitä julkisesti sanoa.

Se, että The End of the Touríssa kirkossa tanssiminen esitetään kirjaimellisessa merkityksessä, symboloi sitä, kuinka Wallacen hahmo erkanee lähtökohdistaan ja muuttuu kulttuuriseksi ikoniksi. Ohjaaja Ponsold on varmaan iloinnut pohtiessaan, kuinka vaikuttava loppu elokuvaan saadaan, kun laitetaan addiktioiden, masennuksen ja eksistentiaalisten pulmien riivaama kirjailija joraamaan Herran temppeliin.

Siinä on elokuvan katsojille sovituksen ja armon näköalaa. He voivat poistua leffateatterista hyvissä fiiliksissä.

 

***

 

Wallacen typistäminen kulttuuriseksi ikoniksi alkoi hyvissä ajoin ennen The End of the Touria. Tuskin koko elokuvaa olisi tehtykään, ellei kirjailijaa olisi ehditty nostaa jalustalle.

Oman kortensa kekoon kantoi Lipsky, joka kirjansa esipuheessa kuvailee Wallacea sukupolvensa tuntojen tulkiksi ja väittää Infinite Jestin vanginneen läpikaupallistuneessa ja läpiviihteellistyneessä mediatodellisuudessa varttuneiden amerikkalaisten ”tajunnan äänen”.

Oman käden kautta tapahtunut kuolema loi Wallacen ympärille marttyyrin sädekehän. Hänen ystävänsä Jonathan Franzen väitti, että riistäessään hengen itseltään Wallace hylkäsi läheisensä kirjallisuuden tähden.  Epätoivo keskeneräisen romaanin vuoksi johti epätoivoisimpaan tekoon, mitä kuvitella saattaa. The Pale King julkaistiin postuumisti, keskeneräisenä. Kustannustoimittaja Michael Pietsch kasasi sen sirpaleisesta tekstimassasta.

Vuosi Wallacen kuoleman jälkeen kustantaja toi kirjamarkkinoille This is Water -nimisen teoksen. Sitä ei alun perin tarkoitettu kirjaksi lainkaan, vaan kyseessä on puhe, jonka Wallace piti Kenyon Collegen valmistujaisjuhlassa vuonna 2005. Kirjan mittainen siitä saatiin, kun jokainen virke taitettiin omalle sivulleen.

Kustantaja kaiketi halusi takoa, kun rauta oli kuumaa. Wallacen kuolema oli järkyttänyt lukevaa yleisöä ja Kenyon Collegen puhe oli mennyt verkossa ns. viraaliseksi. Sen sydämeenkäyviä elämänviisauksia ihastelivat sellaisetkin, joille ei olisi tullut mieleenkään tarttua Infinite Jestiin.

This is Water löytyy nimellä ”Tämä on vettä” Wallacen suomennettujen esseiden kokoelmasta. Se tuo mieleen pikemminkin self help -oppaat kuin Wallacen normaalin esseetyylin. Virkkeet ovat korostuneen riisuttuja ja paljaita kirjailijalle tunnusomaiseen moneen suuntaan polveilevaan, rikasta sanastoa kieputtavaan asiaproosaan verrattuna.

Ponsoldin elokuva jatkaa sitä, minkä This is Waterin julkaissut kustantaja aloitti. Wallacea kaupitellaan suurelle yleisölle maailmantuskansa elämänviisauksiksi tiivistäneenä guruna. Poikkeusyksilönä, joka tunsi syvemmin ja näki pitemmälle kuin tavalliset kuolevaiset.

 

***

 

The Guardianiin kirjoittamassaan artikkelissa Glenn Kenny nosti esiin Wallacen suhteen ironiaan. Eikä syyttä. Missä kaksi kulttuurikriitikkoa kohtaa, siellä mainitaan melkoisella varmuudella samassa virkkeessä DFW ja ironia.

Kennyn mielestä The End of the Tour on elokuva niille, jotka ihastelevat This is Waterin postikorttikuvitukseksi sopivia iskulauseita ja nielevät purematta aikakauslehdissä esiintyvät luonnehdinnat ”ironiaa raivokkaasti vastustaneesta” kirjailijasta.

Ei Wallace vastustanut ironiaa sinänsä, hän vastusti halpaa, väsähtäneen kyyniseksi elämänasenteeksi surkastunutta ironisuutta. Eräässä haastattelussa hän tiivisti ongelman näin:

Ironia on hyödyllinen työkalu illuusioiden rikkomiseen, mutta nykypäivän maailmassa suurin osa illuusioista on jo rikottu, vieläpä moneen kertaan. Mitä tehdä, kun kaikki tietävät että mahdollisuuksien tasa-arvo on soopaa, Mike Brady on soopaa ja ’just say no’ on soopaa? Tuntuu kuin emme pystyisi enää muuhun kuin osoittamaan kerta toisensa jälkeen, kuinka naurettavaa kaikki on. Postmodernista ironisuudesta ja kyynisyydestä on tullut itsetarkoituksellista, tapa paistatella omassa fiksuudessaan ja nokkeluudessaan.

Kuuluisimmassa, suomentamatta jääneessä esseessään ”E Unibus Pluram” Wallace toivoi, että ajan hengen mukaisten ironisten elämäntapakapinallisten asemesta kirjallinen kulttuuri tuottaisi vilpittömyyden nimiin vannovia vastakarvaisia antikapinallisia, jotka ottaisivat todesta sen, mikä kirjallisuudessa on merkityksellisintä: ”To tell what it means to be a fucking human being.”

Omassa tuotannossaan Wallace viljeli ironiaa monin tavoin. Vilpittömyys ei tarkoittanut hänelle anti-ironisuutta vaan pikemminkin metaironisuutta, naiiviuden ja kyynisyyden yhdistelmää.

Hän halusi olla tarpeeksi naiivi uskaltaakseen kirjoittaa tämän maailman tärkeimmistä asioista, tavoitellakseen hyvyyttä, totuutta ja kauneutta. Mutta samalla hän halusi olla myös tarpeeksi kyyninen pistääkseen itsensä kirjailijana lujille, estääkseen sen että päätyisi yksikseen kirjoituspöytänsä ääressä vain tuottamaan mahtipontista sanakumua, jolla toivoisi tekevänsä vaikutuksen näkymättömään yleisöönsä.

Wallacessa saattoi lopulta olla enemmän kyynisyyttä kuin naiiviuutta. Siten syntyi se liiallisen itsetietoisuuden, liiallisen itsensä epäilemisen noidankehä, joka teki hänelle mahdottomaksi saattaa The Pale Kingin loppuun. Tai jatkaa elämäänsä.

Kommentit (9)
  1. Osa David Foster Wallacen myyttiä (jota itsekin hieman viljelet tuossa lopussa) oli miehen kuolema: mahdottoman romaaninsa kanssa rimpuileva nero riistää henkenä taiteellisen/maailmankatsomuksellisen umpikujan seurauksena. Tosiasiassa kyse oli “arkisemmin” masennustaan lääkkeillä koko aikuisikänsä hoitaneen potilaan epäonnesta: vanhanmallin psyykelääkkeestä uudempaan ja parempaan vaihdettaessa homma ei pelittänyt, ei pelittänyt enää tämän jälkeen sen vanhankaan kanssa elo, ei mikään muukaan psyykelääke. Siinäpä kunnon umpikuja oli romsku kesken tahi ei.

    1. tommimelender
      16.8.2015, 18:51

      Franzenin puheet siitä, kuinka Wallace kuoli “tylsyyden ja kirjallisen umpikujan” tuloksena haiskahtaa minun nenääni yksinkertaistukselta. Geoff Dyer piikitteli, että yhtä vahvoin perustein voisi melkeinpä väittää, että Wallace tappoi itsensä, koska bandana oli päässä liian tiukalla ja alkoi ahdistaa.

      Mutta yhtä kaikki, pidän hyvinkin mahdollisena tuota mitä lopussa sanon, että kirjailijana hänessä kyynisyys (tai ylivirittynyt itsetietoisuus ja itse-epäily) voitti ja ehkä nujersikin naiiviuden (vilipittömyyden, aitoon kommunikaation pyrkimisen). Useimmat kirjailijat naputtelevat työnsä valmiiksi, välillä kiroillen ja joskus jopa ahdistuen. Mutta naputtelevat kumminkin ja hämmästyttävän usein jopa deadlinen puitteissa. Wallacelle taas ihan yksinkertaisten rahanalaisten töidenkin, eli aikakauslehtiesseiden, tekeminen kasvoi massiiviseksi projektiksi, jossa jokaista lausetta hinkattiin ja hinkattiin. Ja sitten kun teksti oli lähetetty editorille, sitä jouduttiin lyhentelemään ja sovittelemaan tarjolla olevaan sivutilaan. Hirveän suuri työmäärä ja varmaan hirveän suuri työstressi suhteellisen yksinkertaisten lehtijuttujen kanssa. Kun tämän saman maanisen tekstin pyörityksen sitten asettaa romaanin mittoihin, voi kuvitella kuinka musertavaksi se käy. Etenkin, kun Wallace ei kirjoitellut mitään minimalistisia pienoisromaaneja vaan tavoitteli ensyklopedisen järkäleen mittasuhteita. Tähän vielä päälle kliininen depressio ja erilaiset addiktiot. Voi olla – tämä on puhdasta spekulaatiota – että jos Wallace olisi ollut kirjallisissa työtavoissaan rennompi ja vähemmän ankara itselleen, kallistunut kyynisyyden sijasta enemmän naiiviuteen, hän olisi saattanut elää kirjailijana toisenlaisen elämän. Ehkä pitemmänkin, mutta varmasti tuotteliaamman.

      Ei ole myytinrakentamiseen osallistumista, jos tällaiset asiat huomioi.

  2. Franzenin jutut siitä, että tappamalla itsensä DFW sai itsensä kohotettua legendaksi (tms mitä sanoikin, en tarkaan nyt muista), on varsinkin ystävästä sanottuna melkoisen hämmentävää, etten sanoisi raukkamaista. Ja kyllä, nerouden raskas kruunu päässä takoa kymmenen vuotta jotain täydellisen nerokasta, jota kaikki odottavat vuodesta toiseen yhä hartaammin… Kirjansa valmiiksi saattamisen vuoksihan mies ryhtyikin kokeilemaan eri lääkkeitä; jotta keskittymiskyky paranisi ja muistakin KIRJOITTAMISTA haittaavista sivuoireista pääsisi eroon. Mutta se itse kuolema, viimeiset viikot ennen sitä. En usko että se oli piste tosi lauseen lopuksi, kuten Hemingwayllä, vaan kuten jo sanoin, hyvin onneton tapaturma (sanan laajemassa merkityksessä), ei niinkään minkään ajatusrakennelman lopputulema.
    Mutta joo, eläessään hieno kirjoittaja ja kaikesta päätellen lämmin ja valloittava ja viisas ihminen. Eikä tuo myyttikään niin itseäni haittaa, hienoa että myytin arvoisia kirjailijoitakin vielä syntyy.

    1. tommimelender
      16.8.2015, 21:47

      Itsemurhayrityksiähän oli Wallacella ollut ennenkin.

      Osamu Dazai (muistaakseni) sanoi, että ihmistä, joka on päättänyt tappaa itsensä, ei lopulta mikään voi estää.

      Mene tiedä, miten oli Wallacen laita.

      Pieni sivuhuomio: Bryan A. Garner, jonka englannin käyttösanakirjasta Wallace kirjoitti pitkän & perusteellisen esseen, julkaisi vastikään oman Wallace-haastattelunsa kirjana (Quack This Way on ko. teoksen nimi). Sen esipuheessa Garner kertoo siitä, kuinka tunsi olonsa epämukavaksi pyytäessään Wallacelta signeerauksia kirjoihin. Wallace hutaisi nimilehdelle painetun nimensä peittoon sellaisella merkinnällä, jota oikoluvussa käytetetään ilmaisemaan poistoa. Sen päälle hän sitten laittoi kynällä puumerkkinsä. Grafologiaa tutkineen Garnerin mukaan tällainen taipumus kielii itsetuhoisuudesta. No joo, liekö kauhean tieteellistä moinen.

      Kuvia Wallacen signeerauksista löytyy helposti Googlen kuvahaulla…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *