Keynes, ajattelijoista ajankohtaisimpia


Penkoessani sekalaista hylkytavaraa löysin vanhan vihkon, johon olen opiskeluaikoina kirjoittanut listan “tärkeistä tyypeistä”, ja sieltähän löytyvät usual suspecteina Foucault ja Derrida ynnä muut ranskalaiset valopäät, sentään myös Bourdieu.

Minkälainen olisi “tärkeiden tyyppien” listani nykyisin? Kärkipäähän nousisivat ainakin Keynes, Orwell, Tocqueville, Berlin. Vanhalta listalta mukaan pääsisivät vain Camus (ikisuosikki) ja Machiavelli (josta suunnittelin gradua, mutta en sitten tehnyt). 

Joku voisi epäillä, että olen vuosien myötä tullut hengeltäni anglosaksiksi. Se ei kuitenkaan pidä aivan täysin paikkansa. Samaan aikaan kun ranskalaisten teoreetikkojen vaikutus mielenmaisemaani on supistunut, on vastaavasti ranskalaisten kirjailijoiden vaikutus kasvanut.

Kuten olen todennut: Ranskasta tulevat maailman parhaat kirjailijat ja surkeimmat filosofit. 

Toki tuosta säännöstä, kuten kaikista säännöistä, on myös poikkeuksia. Mieleen tulee oitis Thomas Piketty, jonka teosta Capital in the Twenty-First Century olen blogissani ylistänytkin. Harva kirja tällä vuosituhannella on antanut minulle yhtä paljon ajattelun aihetta. Piketty tosin ei ole filosofi vaan ekonomisti, mutta ei kuitenkaan perinteisen rajoittuneella tavalla. Hänestä voisi sanoa, kuten Keynesin vaimo sanoi Keynesistä: “Enemmän kuin ekonomisti.” Historioitsija, poliittinen taloustieteilijä, yhteiskuntafilosofi.

Nuorena Pikettyllä oli avoinna loistokas ura amerikkalaisissa huippuyliopistoissa, mutta hän päätti palata kotimaahansa Ranskaan, jossa taloustieteellä ei ole läheskään yhtä vahvaa ja arvostettua asemaa kuin Yhdysvalloissa. Capital in the Twenty-First Centuryn esipuheessa Piketty tunnustaa, ettei vakuuttunut jenkkiekonomistien työstä. He askartelivat teoreettisten mallien parissa ja sivuuttivat yhteiskunnalliset kysymykset. Pahimmillaan he sortuivat pelkkään ideologiseen spekulointiin. ”Taloustieteilijät keskittyvät aivan liian usein vähäpätöisiin matemaattisiin ongelmiin, jotka kiinnostavat vain heitä itseään”, Piketty kirjoittaa.

Muistetaankohan Piketty joskus tulevaisuudessa yhtä merkittävänä hahmona kuin John Maynard Keynes nykyään?

***

Olen viime aikoina lueskellut Keynesin maailmansotien välisiä kirjoituksia, ja välillä oikein hätkähtänyt, kuinka hyvin niiden pohjalta voi ymmärtää ja eritellä meidän aikamme polttavia kysymyksiä. Esimerkiksi tämä katkelma vuonna 1925 kirjoitetusta esseestä “Am I A Liberal” antaa ajattelemisen aihetta paitsi perintöverokeskusteluun myös yleisemmin Pikettyn esille nostamaan tulevaisuudenkuvaan perijöiden ja koroillaeläjien yhteiskunnasta:

I believe that the seeds of the intellectual decay of Individualistic Capitalism are to be found in an institution which is not in the least characteristic of itself, but which it took over from the social system of Feudalism which preceded it, — namely, the hereditary principle. The hereditary principle in the transmission of wealth and the control of business is the reason why the leadership of the Capitalist Cause is weak and stupid. It is too much dominated by third-generation men.

Ja laajemmassa mielessä Keynesin analyysit 1930-luvun suuresta lamasta soveltuvat ainakin päälinjojen osalta vuoden 2008 finanssikriisiä seuranneen sitkeän talousahdingon analysoimiseen.

Tietosanakirjamääritelmissä Keynesin talousopit tiivistetään yleensä niin, että valtion tulee laskusuhdanteessa harjoittaa aktiivista suhdannepolitiikkaa, vaikka julkisten menojen lisääminen ja verojen keventäminen painavatkin budjetin alijäämäiseksi. Nousukauden koittaessa julkisia menoja täytyy sitten vastaavasti supistaa ja veroja kiristää, mikä taas kääntää budjetin ylijäämäiseksi ja hillitsee talouden ylikuumenemista.


Tämä on toki yksinkertaistettu kuvaus. Keyneshän ei ollut tiukka teoriaherra vaan joustava pragmaatikko: “When the facts change, I change my mind, what do you do, sir?” Julkisten menojen kasvattaminen, verojen leikkaaminen, korkojen lasku. Kulloistenkin olosuhteiden tulee sanella, millä tavalla eri talous- ja rahapoliittisia keinoja käytetään ja painotetaan.
Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat keynesiläisyyden kultakautta. Teollisuusmaat nousivat Keynesin oppeja soveltaen sodan jälkeisestä jälleenrakennuksesta ennen näkemättömään taloudelliseen kukoistukseen. Seitsemänkymmentäluvun alussa Richard Nixon julisti, että ”olemme nykyään kaikki keynesiläisiä”, joskin kyseinen lausunto kertonee ennen muuta Nixonin hillittömästä opportunismista. Tuskin oli Nixon sanansa lausunut, kun öljykriisi puhkesi ja toi tullessaan stagflaation eli hitaan kasvun ja inflaation yhdistelmän. Keynesiläisyys jout
ui vuosikymmeniksi huonoon huutoon.
Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin myötä uudeksi iskusanaksi tuli monetarismi. Tavoitteena oli painaa valtion rooli talouspoltiikassa minimiin. Jälkikäteen voidaan kuitenkin sanoa, että Reaganin valtakaudella talouskasvu syntyi piilokeynesiläisin konstein: veroja laskettiin ja puolustusmenoja nostettiin, mikä ruokki kokonaiskysyntää. Perinnökseen Reagan jätti massiivisen julkisen talouden alijäämän, ja samalla Yhdysvallat muuttui maailman suurimmasta luotonantajasta maailman suurimmaksi velalliseksi. Monetarismin keulakuvana pidetty uusklassinen taloustieteilijä Milton Friedman synkistelikin, että sosialismin aste oli Yhdysvalloissa Reaganin valtakauden lopussa selvästi suurempi kuin toisen maailmasodan jälkeen.

Sääntelyä oli kuitenkin merkittävästi purettu, mikä antoi finanssikeinoittelijoille yllin kyllin tilaa mellastaa.

***

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen maailmantalous pelastui täystuholta massiivisten elvytyspakettien ansiosta, ja vapaan markkinatalouden airut Wall Street Journal kirjoittikin Keynesin paluusta. Tosin Paul Krugmanin kaltaiset taloustieteilijät varoittelivat, että pelkkä täystuhon torjunta ei riitä vaan kasvun ja työllisyyden turvaaminen edellyttää lisää elvytyspaketteja. Niitä ei kuitenkaan tullut, koska poliittiset päättäjät valitsivat austerityn eli kulukurin pelätessään inflaatiota. Todellinen uhka oli kuitenkin deflaatio, kuten viime aikojen talouskehitys, varsinkin Euroopassa, osoittaa.


Jos Keynes palaisi keskuuteemme, hän varmaan kirjoittaisi purevan talouspoliittisen pamfletin nimeltä The Economic Consequences of Austerity. (Eräs hänen tunnetuimmista teoksistaan on ensimmäisen maailmansodan rauhanehtoja kritisoiva The Economic Consequences of Peace.)

Nicholas Wapshott vertaa kirjassaan Keynes Hayek: The Clash that Defined Modern Economics Keynesin ja vapaan markkinatalouden suuren puolestapuhujan ja valtion taloudellisen roolin palavasieluisen vastustajan Friedrich Hayekin ajatuksia (jos Hayekin teos The Road to Serfdom pitäisi kirjamellisesti paikkansa, me pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa kasvaneet eläisimme nyt orjuudessa ja tyranniassa, koska Hayekin mukaan valtion roolin kasvu taloudessa johtaa vääjämättä totalitarisimiin):

Keynes offered a hopeful view of the future, with everyone employed, based on optimistic view of human nature. Hayek was a doubter and pessimist: those who strived to make the world better would likely end up inviting unintended consequences. The free market worked best according to rational decisions based on self-interest, and failed to work when tempered by idealism. Thus, optimists and idealists tended to follow Keynes; pessimists found in Hayek a sober guide to the disappointments of the real world.


Epäilemättä Keynesissä oli poliittista idealismia, mutta mikään utopioiden rakentaja hän ei silti ollut. Mielestäni Keynesin tärkein motiivi omana aikanaan oli pelastaa kapitalismi toisaalta kapitalisteilta itseltään, toisaalta vasemman ja oikean äärilaidan edustajilta (kommunistit, fasistit). 1930-luvulla usko niin markkinatalouteen kuin demokratiaan oli hyvin häilyväistä, ja suuri osa niin länsimaiden älymystöstä kuin tavallisista kansalaisistakin uskoi niiden edustavan pikemminkin menneisyyden kuin tulevaisuuden maailmaa.

Myöskään Keynesin optimistinen käsitys ihmisluonnosta ei ollut särötöntä. Hän puhui “eläimellisistä vaistoista”, jotka johtavat vaarallisiin ylilyönteihin sekä taloudessa että yhteiskunnallisessa kehityksessä yleisemminkin.

***

Pragmaatikkona Keynes osasi ottaa hyödyn irti ihmisluonnon oikuista. Hän oli aktiivinen sijoittaja ja vietti aamupäivänsä yleensä puhelimessa antamassa toimeksiantoja meklarilleen.

Vuoden 1929 pörssiromahdus tosin yllätti pahanpäiväisesti myös Keynesin, ja hänen sijoitustensa arvo suli lähes olemattomiin. Jos Keynes olisi loppuvuonna 1929 jäänyt junan alle, hän olisi kuollut köyhtyneenä miehenä. Hän ei kuitenkaan lannistunut vaan ryhtyi kurssien karahdettua pohjille ostamaan uudestaan osakkeita. 

Vuoteen 1936 mennessä Keynesin omistusten arvo oli noussut 500 000 puntaan eli nykyrahassa suunnilleen 30 miljoonaan euroon. Hänen salkkunsa arvo kasvoi 23-kertaiseksi kolmekymmentäluvun alkupuoliskolla, kun samaan aikaan osakkeiden hinnat nousivat ”vain” kolminkertaisiksi Wall Streetilla ja polkivat paikallaan Lontoossa.
Elämäkerturi Robert Skidelsky jakaa Keynesin sijoittajauran kahteen jaksoon. Kaksikymmentäluvulla Keynes oli puhdasverinen keinottelija, omien sanojensa mukaan ”tieteellinen uhkapeluri”, joka spekuloi ennen kaikkea valuutoilla ja raaka-aineilla. Tarkoituksena oli ”voittaa markkinat” hyötymällä lyhytaikaisista heilahteluista.
Kolmekymmentäluvulla Keynes muutti sijoitusfilosofiaansa, ja pääteoksessaan General Theory of Employment, Interest and Money hän tekeekin selvän eron keinottelun ja sijoittamisen välille. Keinottelun sijasta Keynes keskittyi haravoimaan osakemarkkinoilta hyviä, pitkäaikaisia sijoituskohteita. 
”En häpeä yhtään omistaa osakkeita silloin kun markkinat vajoavat pohjille. Vakavamielinen sijoittaja ei hätäänny ja pötki pakoon kurssien laskiessa”, Keynes kirjoitti vuonna 1938 ja jatkoi, että paniikkiin alistuminen on raukkamaista ja horjuttaa koko talousjärjestelmää.
Nämä myöhäiset ajatukset sijoittamisesta heijastelevat Keynesin yleisempiä näkemyksiä. Hän uskoi, että kapitalistisen järjestelmän epävakauden taustalla vaikuttaa osaltaan sijoittajien huono usko. Toisin sanoen talouttaa eivät ohjaa vain rationaaliset päätökset (kuten Hayek uskoi) vaan myös nuo ”eläimelliset vaistot”.
Keynes vertasi pörssiä kauneuskilpailuun. Jokainen tuomari arvioi kilpailijoita sen perusteella, mitä uskoo muiden näistä ajattelevan eikä sen perusteella miltä kilpailijat hänen omissa silmissään näyttävät. Sijoittajat ovat kyllä valmiita ottamaan sen riskin, että ovat porukalla väärässä, mutta harvemmin sitä riskiä, että ovat yksin oikeassa.
Omissa sijoituspäätöksissään Keynes pyrki kulkemaan vastavirtaan. ”Muuta mieltäsi, jos joku on kanssasi samoilla linjoilla. Aina silloin, kun onnistun taivuttamaan koko johtokunnan jonkun tietyn osakkeen hankkimisen kannalle, tiedän että nyt on oikea aika myydä tuota osaketta”, Keynes tiivisti opetuksensa kirjoittaessan ystävälleen kokemuksistaan vakuutusyhtiön salkunhoitajana.
Tuskin mikään, mitä olemme saaneet todistaa rahoitusmarkkinoilla tällä vuosituhannella, olisi Keynesiä yllättänyt. Niin tuttuja hänelle olivat sijoittajien “eläimelliset vaistot”.
Kommentit (12)
  1. Kiit. Todella hyvä moneen suuntaan aukeava ja valaiseva ajatuspaketti tälläiselle taloustieteen apukoululaiselle. (Kirjoita Melender seuraavaksi esseekirja taloudesta, kun kerta hallitset alan…? Talouskirja meille kirjallisuuteen eristäytyneille dickheadeille)

    On hassua että edelleen monien “kulttuuri-ihmisten” korvissa talous on yhtä kuin jotain oikeistolaista, ikävää ja ei-niin-tärkeää, vaikka samaan aikaan tuo em. jengi on vaatimassa milloin mitäkin tal.poliittista uudistusta tai uutta subjektiivista oikeutta johonkin tukeen, korvaukseen tms. karmeimpana esimerkkinä kansalaispalkka-ajattelu.

    Minulta kesti liian monta vuosikymmentä tajuta että talous = sellainen yhteiskunta kuin meillä on. Ja: ei tarvitse olla
    vasemmistolainen (enempää kuin oikeistolainenkaan) ollakseen “köyhän ja syrjityn” puolella. Kyllä muuten silloin helpotti, näkemiin vasurit!

    Toivon etten ole kovin reaganilainen mutta nykyään ajattelen ettei yhteiskunnan onni (kyllä, juuri se) voi perustua siihen että kaikkia, ja varsinkin rikkaita ja menestyviä yrityksiä, verotetaan mahdollisimman ankarasti ja subjektiivisiin oikeuksiin perustuvia laajoja tulonsiirtoja rahoitetaan mahdollisimman laajalle ja kasvavalle porukalle.

    Moni on vaatimassa esim. suurilta metsäteollisuusjäteiltä jotakin hemmetin “yhteiskuntavastuuta” ja se on tietenkin ok ja perusteltua, mutta liian usein takana on yksilöpsykologinen kostomentaliteetti, kuristusverotusyhteiskuntaa halutaan jotta päätä ylemmäs, taloudellisesti vapaaksi ainakaan, ei pääse nousemaan kukaan. Edelleen elää monella ajatus: “kommunismi oli itse asiassa ihan hyvä idea, ihmisten toteutus sen vaan pilasi.” Ei ollut. Hyvä ajatus.

    Ja hei, näin voi ajatella olematta sen enempää oikeistosika kuin vasuriluopio. ( Entä jos ne markkinat sittenkin ohjautuvat vapaina parhaalla mahdollisella tavalla? En tiedä. Pelottava vaihtoehto sekin. ) t. jope

  2. Tommi Melender
    13.7.2014, 22:18

    Ajatus täydellisen tehokkaista markkinoista on samanlainen myytti kuin ajatus täydellisen rationaalisesta homo economicuksesta.

    Mielestäni ei pidä luottaa sokeasti sen paremmin markkinoiden itseohjautuvuuteen kuin valtiovallan ohjauksen autuaaksi tekevään vaikutukseen. Totuus on aina jossain sillä välillä. Pragmaattisuus ennen ideologista oikeaoppisuutta.

    Verotuksessa taas tärkeää on riittävän suuri verokertymä. Sitä taas ei saada hilaamalla veroasteet tappiin, koska se tappaa dynamiikan. Kaikkea pitää verottaa, mutta kohtuullisesti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *