Inhokit

En ole tässä blogissa hirveästi ruotinut omia kirjallisia tekemisiäni, enkä aio ruvetakaan. On tarpeeksi rasittavaa kirjoittaa romaani. Ei sen kirjoittamisesta jaksa enää erikseen kirjoittaa. Sitä paitsi ketä kiinnostaa lukea kirjailijan vuodatuksia luomisprosessinsa tuskan (ja välillä onnen) hetkistä.

Tänään Helsingin Sanomissa oli juttu, jossa kysyttiin muutamalta kirjailijalta, mikä on vaikeinta kirjoittamisessa. Kaikki on vaikeinta, koko kirjoittaminen. Parasta on se, kun pääsee työstä eroon, tai pikemminkin hankkiutuu eroon, koska yksikään teos ei tule luonnollisella tavalla valmiiksi, on vain lopetettava työstäminen jossain vaiheessa. Yleensä siksi että deadline tulee vastaan.

Sain äskettäin käsistäni uusimman kirjani, tämän, jossa siis olen toinen kirjoittaja. Olo on nyt vähän aikaa huojentunut ja kevyt. Tuota kirjaa, sen tekstejä minun ei enää ikinä tarvitse hioa ja parannella. Olen vapautunut niistä, lopullisesti. Tulevaisuudessa ahdistun jostain ihan muusta.

Tätä tämän kevään kirjaa tehdessäni suunnittelin mielessäni jo kiivaasti seuraavaa. Nyt sormeni syyhyävät päästä naputtelemaan sitä. En ole tekemässä romaania vaan tekstikokoelmaa, jonka ajatuksia, teemoja ja muotoa en viitsi tässä tarkemmin paljastaa. Sen verran voin kuitenkin kertoa, että eräs teksteistä käsittelee kirjallisia inhokkejani.

Hahmoteltuani kyseistä tekstiä olen havainnut, kuinka vaikea on kirjoittaa inhokeista. Toki kirjailijoita on helppo lytätä lonkalta, kenestä tahansa kirjailijasta voi tehdä naurettavan pelkästään sillä, että kuvailee millainen kirjailija hän on ja ryydittää kuvailua ilkeyksillä. Blogissa tällainen voi ehkä toimia, mutta ei vakavahenkisessä asiaproosassa. Jos haluaa kirjoittaa inhokeistaan hyvin, heitä on luettava yhtä tarkasti kuin kirjailijoita, joista pitää. Oikeastaan vielä tarkemmin. Sillä tavalla inhokit tulevat osaksi henkilökohtaista kaanonia. He ovat minulle erityisiä kirjailijoita, mutta eivät siksi että ihailisin heitä vaan siksi että inhoan heitä. Saa nähdä kuinka onnistun tekstissäni vai onnistunko lainkaan.

Voisin minä tietysti poiketa asiaproosalinjalta ja heittäytyä sarkastiseksi, tehdä jotain samaa kuin David Foster Wallace teki Bret Easton Ellisille novellikokoelmassaan Girl with Curious Hair, siinähän niminovellissa seikkailee hahmo, joka on suoraa parodiaa Ellisin romaanihenkilöistä. Sick Puppy on rikas sliipattu Yalesta valmistunut yritysjuristi, emotionaalisesti täysin ontto. Hän ei pysty kiihottumaan seksuaalisesti, ellei saa polttaa partnereitaan. Sick Puppy hengailee Keith Jarrettin konsertissa militantin huumepöllyissä sekoilevan punkkarijengin kanssa:

”I am fortunately an entirely handsome devil and appear even younger than twentynine. I look like clean cut youth, a boy next door, and a good egg, and my mother stated at one time that I have the face of a heaven’s angel.”

Onko novelli oivaltava vai pelkästään pahantahtoinen Bret Easton Ellisin tuotannon lyttäys? Vastaus riippuu siitä, mitä mieltä sattuu Ellisin kirjoista olemaan. Minä satun inhoamaan niitä, joten pidän DFW:n parodiaa oivaltavana. Novelli onnistuu siinä mihin DFW ilmeisestikin pyrki — eli osoittamaan, että Ellis on pelkkä kirjallinen kupla, joka jostain käsittämättömästä syystä on onnistunut vakuuttamaan jotkut ihmiset siitä, että hänen yksiulotteiset henkilöhahmonsa ja kulttuurisista kliseistä koostettu narratiivinen maailmansa muka kertovat jotain tärkeää nykyisestä maailmanmenosta.

Kuten DFW kritisoi Ellisiä eräässä haastattelussa: ”If the contemporary condition is hopelessly shitty, insipid, materialistic, emotionally retarded, sadomasochistic and stupid, then I (or any writer) can get away with slapping together stories with characters who are stupid, vapid, emotionally retarded, which is easy, because these sorts of characters require no development.”

Minä en tietenkään omassa tekstissäni aio Bret Easton Ellisiä käsitellä. En osaa sanoa, johtuuko se siitä että inhoan häntä liikaa vai siitä että en inhoa häntä tarpeeksi paljon.