Hoitokeinoja aikalaisahdistukseen

age of anger

Maailmantilanne ahdistaa. Ihan helvetisti. En muista, milloin se olisi viimeksi ahdistanut näin paljon. Tuskin koskaan.

Olen keksinyt tähän mennessä kaksi hoitokeinoa: eskapismin ja analyysin. Aktivismi voisi olla kolmas, mutta olen liian kyyninen tai fatalistinen tunteakseni oloni luontevaksi mielenosoituksissa, järjestötoiminnassa tai politiikassa. Minulle sopii sivullisen tarkkailijan rooli. Onneksi kaikki ihmiset eivät ole kaltaisiani. Arvostan ja ihailen aktivisteja.

Eskapismini on sitä, että olen vähentänyt tuntuvasti päivittäistä uutisseurantaani. Minun ei tarvitse pysyä kärryillä siitä, millä tavalla maailma menee juuri tällä hetkellä päin helvettiä. Otsikkovirrassa poukkoilu suistaa minut kiukun, ahdistuksen ja apatian noidankehään. Se ei lisää tai syvennä ymmärrystäni.

Uutisten seuraamisesta säästyvän ajan käytän itsestäni huolehtimiseen. Pyrin liikkumaan enemmän ja syömään terveellisemmin. Valintani ei ole esimerkillinen saati esikuvallinen, joku voisi nimittää sitä sisäänpäin käpertymiseksi. Uskon kuitenkin, että fyysisen kunnon parantuminen lisää myös henkistä hyvinvointiani. Kun jaksan tehdä työni paremmin kirjailijana ja toimittajana, tulen siinä sivussa kenties edistäneeksi hyviä asioita. Ainakin hitusen.

Toinen hoitokeinoni analyysi tarkoittaa yritystä eritellä ahdistusta aiheuttavia ajan ilmiöitä. Eli ennen kaikkea läntisissä yhteiskunnissa rehottavaa populistista liikehdintää, joka hyökkää tiedettä, sivistystä ja kansainvälisyyttä vastaan.

Parhaita analyysityökaluja ovat hyvin ajatellut ja kirjoitetut tietokirjat. En ehdi millään lukea niitä kaikkia, mutta joitakin sentään ehdin. Saan niistä paitsi ymmärrystä myös lohdutusta ja oivalluksen iloa. Ne ovat lääkettä akuuttiin aikalaisahdistukseen, eräänlaista itsehoitokirjallisuutta.

 

***

 

Pankaj Mishran vastikään ilmestynyt Age of Anger on alaotsikkonsa mukaisesti nykyajan historia. Se sukeltaa päivittäisessä uutisvirrassa kasvoille lyövien ilmiöiden taakse. En yllättyisi, vaikka Mishran teos nousisi tämän vuoden puhutuimpien tietokirjojen joukkoon.

Mishra palaa toistuvasti ressentimentin eli elämänkaunan käsitteeseen. Yksinkertaistettuna se tarkoittaa häviäjien kiukkua ja katkeruutta voittajia kohtaan. 1800-luvun ajattelijat, etenkin Nietzsche, näkivät ressentimentin hallitsevana mielenmaisemana modernisaation jälkeisessä maailmassa.

Kun uskonnot ja traditiot eivät enää määrittäneet ihmiselämää, tilalle tuli yksilön vapaus. Siihen sisältyi lupaus hyvästä ja yltäkylläisestä elämästä. Jokaisella oli oikeus tavoitella onnea, mutta vähitellen se alettiin ymmärtää oikeudeksi onneen ilman tavoittelun eetosta.

Läheskään kaikki eivät tietenkään onnea saavuttaneet. Reaalinen ja symbolinen pääoma keskittyivät harvojen käsiin, mikä synnytti vastareaktion ”eliittejä” kohtaan. Ressentimentin ytimessä on ajatus: ”On väärin, että minä joudun olemaan minä, kun sinä saat olla sinä.”

Porvarillisen järjestyksen vastainen kapinointi johti viime vuosisadan alussa ensimmäiseen maailmansotaan ja Venäjän vallankumoukseen.

Mishran mukaan samanlaiset voimat ovat taas liikkeellä. Länsimaissa se näkyy aggressiivisena nationalismina ja tribalismina, arabimaailmassa islamismina. Isiskin on reaktiota modernisaatiota vastaan, vaikka islamkriitikot väittävät sen todistavan arabimaailman takapajuisuudesta.

Vielä vähän aikaa sitten näköalat olivat valoisammat. Kommunismin luhistuminen viritti toiveet liberaalidemokratian voittokulusta ympäri maailman. Vapaa markkinatalous tekisi modernisaation lupauksesta totta paitsi amerikkalaisille ja eurooppalaisille myös venäläisille ja kiinalaisille.

Globalisaation ja teknologisen kehityksen hedelmät ovat kuitenkin jakautuneet epätasaisesti. Tilannetta pahentaa se, että talouskasvu on hidastunut toisen maailmansodan jälkeisistä kultaisista vuosikymmenistä samalla kun finanssikapitalismi on kärjistänyt tulo- ja varallisuuseroja.

Kun keskiluokka kurjistuu ja nuoriso sinnittelee pätkätöissä, ressentimentti saa kasvualustaa. Kapitalismin voittokulun ja uusien teknologioiden piti tehdä kaikista oman elämänsä yrittäjäsankareita, mutta arkitodellisuutta ovat pikemminkin leivän syrjässä sinnittelevät Uber-kuskit. He ovat kytkeytyneet uuteen talouteen, mutta se ei ole tehnyt heistä yrittäjäsankareita vaan uudenlaista proletariaattia.

Mishran tapa kytkeä populismi petetyksi itsensä tuntevien ihmismassojen kiukkuun ei ole oivalluksena uusi, mutta purkaesssaan ressentimentin käsitteen psykohistoriaa hän onnistuu liittämään ilmiön laajempaan ajalliseen kontekstiin. Se antaa analyysille kaikupohjaa.

 

***

 

Princetonin yliopiston valtio-opin professorin Jan-Werner Müllerin What is Populism? auttaa käsitteellistämään ja konkretisoimaan niitä asioita, joiden historiallisia taustoja Mishra maalaa leveällä pensselillä.

Eliittien vastaisuus ei ole populismin erityispiirre, ainoastaan yksi sen ominaispiirteistä. Esimerkiksi poliittinen vasemmisto puhuu pääomapiireistä, omistavasta luokasta ja muista eliittitunnukset täyttävistä luokista.

Populismin erottaa muista demokraattisen yhteiskunnan poliittisista virtauksista avoin antipluralismi. On vain yksi kansa ja tällä kansalla vain yksi tahto, ja niitä ilmentävät yksinomaan populistit. Eliitit ja eliittien lellikit, kuten etniset ja seksuaaliset vähemmistöt eivät kuulu ”oikeaan kansaan”.

Asiaa ei muuta se, että kansan enemmistö ei likimainkaan asetu populistien taakse vaaleissa ja mielipidekyselyissä. Populistit ohittavat vaalitulokset ja gallupit vetoamalla ”hiljaiseen enemmistöön” tai ”unohdettuun kansaan”, joka ei saa ääntään kuuluviin tai on niin pettynyt poliittiseen järjestelmään että on vieraantunut siitä.

Malliesimerkin tällaisesta retorisesta kiertoliikkeestä tarjoavat Donald Trumpin väitteet. Hän selittää Hillary Clintoniin nähden pienempää äänisaalistaan miljoonilla laittomilla äänestäjillä. Epäedulliset mielipidekyselyt ovat puolestaan ”valeuutisia”. Müller tähdentääkin, että populistien päätä on mahdoton kääntää empiirisiin faktoihin vetoamalla. He turvautuvat retorisiin kiertoliikkeisiinsä.

Yksi hämmästyttävimmistä piirteistä populismissa on sen kannattajien lähes täydelliseltä vaikuttava sokeus omien johtajien korruptiolle. Trump lupasi kuivata Washingtonin suon, mutta nimitti hallitukseensa monimiljonäärejä ja heidän aseenkantajiaan. Euroopassakin populistiset puolueet ovat ryvettyneet väärinkäytöksissä (Müller nostaa esimerkeiksi Itävallan Vapauspuolueen ja Italian Pohjoisen liigan), minkä luulisi laittavan suuta soukemmalle eliittien mädännäisyydestä puhuttaessa.

Müllerin mukaan populististen johtajien teflonpintaisuus johtuu siitä, että he onnistuvat kääntämään itseensä kohdistuvat syytökset poliittiseksi ajojahdiksi. Kieroutuneet eliitin edustajat (”ne”) hyökkäävät ahkeria kunnon kansalaisia ja heidän johtajiaan (”meitä”) vastaan.

Liberaalien on turha toivoa, että populististen johtajien kannatuksen murentamiseen riittäisi heidän kaksinaamaisuutensa paljastaminen kylmillä tosiasioilla. Niin kauan kuin korruptoitunut populistijohtaja pystyy esittämään vannoutunutta ja taipumatonta ”oikean kansan” puolustajaa, kannattajat pysyvät hänen takanaan. Tiedotusvälineiden faktapaljastukset tai satiiriohjelmien irvailut vain vahvistavat heidän eliitinvastaista kiukkuaan.

 

***

 

Suurin osa ihmisistä äänestää tunteella eikä järjellä. Siinä mielessä äänestäminen ei poikkea muusta inhimillisestä toiminnasta. Michael Lewisin elämäkerta Undoing Project behavioristisen taloustieteen pioneereista Daniel Kahnemanista ja Amos Tverskystä on valaisevaa luettavaa.

”Ihmiset eivät tee päätöksiä numeroiden pohjalta, he tarvitsevat tarinan”, Kahneman ja Tversky väittivät. Mainonnan ammattilaiset ovat samaa mieltä. Siksi he pyrkivät kertomaan tarinoita eivätkä välittämään teknistä tuoteinformaatiota.

Populistit osaavat kertoa äänestäjiin vetoavia tarinoita. Sitä ei voi kiistää, vaikka pitäisi heidän sanomaansa vääränä tai vastenmielisenä. Clintonin leirin suurin virhe Yhdysvaltain presidentinvaaleissa oli luottamus siihen, että Trumpin äänestäjät kaikkoavat, kun hänen valheensa ammutaan alas yksi kerrallaan.

Toisin kävi. Tiedotusvälineet pyörittivät Trumpin puheita luuppina päivästä toiseen, mutta ihmiset kuulivat niistä sen minkä halusivat kuulla. Eivät toimittajien ja poliittisten kommentaattorien faktapohjaisia vasta-argumentteja, vaan karismaattisen hahmon lupaukset Amerikan laittamisesta ensimmäiseksi. Se oli tarina, jota Trumpin äänestäjät kaipasivat. Clintonin leirillä ei ollut yhtä vetovoimaista tarinaa.

Kalifornian yliopiston kognitiivisen lingvistiikan professori George Lakoff on kirjoissaan ja kirjoituksissaan kuvannut hyvin sen, mikä saa ihmiset äänestämään omaa etuaan vastaan. Heikompiosaisten ei pitäisi missään nimessä kannattaa Trumpia, jonka politiikka suosii kaikkein rikkainta kansanosaa. Hän ei tuo, ainakaan pysyvästi, takaisin globalisaation hävittämiä teollisia työpaikkoja.

Ongelma on siinä, että äänestäjiä ohjaa pikemminkin arvomaailma (eli tarinat) kuin rationaalinen ajattelu.

Lakoff väittää, että ihmisten poliittiset preferenssit rakentuvat kahden vastakkaisen mallin pohjalta. ”Ankaraan isään” pohjautuva malli korostaa kuria ja järjestystä, ”hoivaavaan vanhempaan” pohjautuva malli empatiaa ja lämpöä. Tyypillisen konservatiivin arvomaailma rakentuu ”ankaran isän” ympärille ja tyypillisen liberaalin ”hoivaavan vanhemman” ympärille. Väliin mahtuu liikkuvia äänestäjiä, joiden valintoja ohjaa asiakysymyksestä riippuen milloin edellinen ja milloin jälkimmäinen malli.

Evankeliset kristityt ja vapaita markkinoita kannattavat libertaristit ankkuroituvat ”ankaran isän” ympärille. Heidän välillään on selviä painotuseroja, mutta molemmat päätyvät vastustamaan vahvaa valtiota, koska se hyysää erilaisia vapaamatkustajia.

Myös monet valkoisen työväenluokan edustajat tuntevat vetoa ”ankaran isän” malliin. Heidän maailmankuvansa perustuu ahkeralle työnteolle eivätkä he voi sietää välistävetoa. Trumpin leiri onnistui myymään ehdokkaansa valkoiselle keskiluokalle tiukkana johtajana, joka lopettaisi poliitikkojen, pankkiirien ja yritysjohtajien vuosikymmeniä jatkuneen kähminnän ja palauttaisi työtätekevien amerikkalaisten arvot kunniaan.

He kyllä kuulivat Trumpin valheet, mutta kuuntelivat mieluummin hänen lupauksiaan. Se ei olisi kummastuttanut Kahnemania ja Tverskyä. Juuri näin toimii mieletön ihmismieli.

Ei ole väärin nimittää Trumpia valehtelijaksi, mutta oikeampaa olisi nimittää häntä paskanpuhujaksi. Filosofi Harry Frankfurt erottaa teoksessaan On Bullshit toisistaan tietoisen harhaanjohtamisen (eli valehtelun) ja täydellisen välinpitämättömyyden totuudesta (eli paskapuheen). Jälkimmäistä hän pitää vaarallisempana.

Jokainen itseään kunnioittava kolumnisti on varmaan ehtinyt jo irvailla hokemalle totuudenjälkeisestä ajasta. Se onkin hutera termi. Paskanpuhumisen aika olisi parempi tiivistys siitä, mitä ajassamme liikkuu.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Jaan ahdistuksesi, seuraan tätä aikaa kasvavalla kauhulla. Syyni ovat kuitenkin päinvastaiset: kansainvälisyys ja tiede ovat turmiollisia. Ensin mainittu siksi, että se syövyttää kansat monikulttuurisuudella ja viimeksi mainittu sen faustisen luonteen vuoksi; tiede ei ole enää renki ja väline, vaan tarkoitus itsessään. Sellaisena se kääntyy ihmiskuntaa vastaan.

    Populismia ei tulisi ymmärtää vain oikeistolaisena suuntauksena, se on myös massoihin vetoavan vasemmiston kulmakivi. Ei ”Peli poikki” -mielenosoituksella pyritty keräämään yhteen suurta joukkoa sattumalta, vaan juuri luomaan vaikutelmaa enemmistöstä. Jos oikeistopopulismia motivoi loukatusta ylpeydestä kumpuava ressentimentti, motivoi vasemmistoa kateudesta kumpuava ressentimentti. Kuitenkin siinä missä oikealla on katkeruutta, on siellä myös ja ennen kaikkea eteenpäin katsovaa henkeä. Vasemmalla on sen sijaan vain sappea, heillä ei positiivista sanomaa. Maltillisten (kuten Clinton) sanoma on, ”enemmän samaa”. Radikaalien sanoma on, ”ei fasismille”. Vasemmiston aseettomuuden tunnustavat jopa Zizekin kaltaiset tähtifilosofit. Oikeiston karavaani kulkee ja vasemmiston rakit räksyttävät.

    Elämme eri maailmoissa. Tunnemme samoin, mutta katselemme toisiamme eri puolilta rintamaa. Länsi on kulttuurisodassa, kompromisseja ei enää tehdä. Lohtuni löytyy kristinuskosta, taiteesta ja luonnosta, en tahdo joka hetki katsella kuinka liberaalien ja kapitalistien yhteenliittyneet sekulaarit voimat tuhoavat minulle kaikkea rakasta.

    Luen kyllä Antiaikalaisen kirjoja vastedeskin. Lohdun vuoksi.

    • 1.1

      tommimelender sanoo

      Kyllä, tarkastelemma maailmaa eri tavalla. Eikä siinä mitään. Minulle ei ole ongelma, että jotkut ajattelevat asioista toisin.

      En hahmota asioita samanlaisen symmetrian kautta kuin sinä. Siis siten, että se mitä on oikealla ilmenee aina myös vasemmalla mutta erilaisin painotuksin (ja sinun näkemyksessäsi nämä vasemmiston painotukset ovat tietysti synkempiä kuin oikeiston, kuten kuvaat).

      Voidaan puhua vasemmistopopulismista, toki, mutta silloin vesittyy se Müllerin kuvaama olennainen kriteeri, jonka mukaan populismin olenainen tunnusmerkki ei ole antielitismi vaan antipluralismi. Vasemmistoa, jopa radikaalivasemmistoa, elähdyttää kuitenkin tietty universalismi, joka irtautuu ”yksi oikea kansa” -tyyppisestä asetelmasta sekä erilaisten vähemmistöjen tunnustaminen ja heidän oikeuksiensa puolustaminen. Joukkovoiman osoittaminen mielenosoituksessa ei ole sama asia kuin sen väittäminen, että vain me edustamme ”oikeaa kansaa”.

      Se on sitten toinen juttu, että vasemmiston perinteessä on ollut vaikka mitä synkkää ja totalitaristista.

      Müller muuten kritisoi tuota Mishran kirjassa käsitellyn ressentimentin työntämistä vahvasti nykyajan poliittisten kuohujen selitysvoimaksi. Ei ollut tilaa käsitellä tätä tuossa merkinnässäni sen kummemmin.

      Omalta kohdaltani tästä oikeisto vs vasemmisto -dikotomiasta vääntäminen on sinänsä toisarvoista. Se, että Trump, brexit ja muu populistinen liikehdintä herättää minussa ahdistusta ei tarkoita, että asettuisin jonkinlaisen kulttuurisodan toiseen leiriin. Eli en ole militantti vasemmistolainen, monikulturisti tai sekularisti. En hahmota maailmaa kulttuurisodan käsitteen kautta.

      Jos jotain olen, niin jonkinlainen markkinahenkinen sosiaalidemokraatti (talouskysymyksissä) ja pluralismia kannattava vapaamielinen (arvokysymyksissä), koska vapaamielinen on parempi sana kuin liberaali.

      • 1.1.1

        sanoo

        Mjoo, vetelin mutkia suoriksi. Ressenttimentti (vai pitäisikö sanoa suomalaisittain katkeruus) on yksi elementti kaikin puolin poliittisia rintamia, mutta ei tyhjentävä selitys. On liian helppoa kuitata vastapuoli vain psykopatologiansa toteuttajaksi.

        Tuohon populisimiin liittyen, on huomautuksesi aiheellinen. Oikeistossa ja vasemmistossa ei ajatella symmetrisesti, mikä näkyy partikulaari vastaan universaali -dikotomiassa. Vasemmistolle kyse on moraalisesta jakolinjasta, jossa vastakkain ovat Hyvät humanistit ja pahat rasistit (karkea yksinkertaistus, mutta näin karkeasti useat vasemmalla ajattelevat). Se, minkä radikaali oikeisto taas käsittää kansakunnaksi, ei ole moraalinen positio vaan verenperinnön, maan ja kulttuurin muodostama kolminaisuus.

        Mitä puolen valitsemiseen tulee, viimeistään vihollisesi määrittelevät sinut. Me emme ole ehkä toistemme vihollisia, mutta jokaisella on joku. Tahdoimme tai emme, vastakkainasettelun aika on täällä.

        • 1.1.1.1

          tommimelender sanoo

          Sille en tietysti mitään mahda, jos joku määrittelee minut viholliseksi tai vihollisleirin edustajaksi.

          Itse en ajattele viholliskuvien kautta. En myöskään ankaran isän substituuttien (isänmaa, verenperintö, kristinusko) kautta. Taidan olla se vanhan vitsin mukainen liberaali, jonka tekee mieli poistua huoneesta, kun siellä aletaan tapella.

          Vihan tunteita toki tunnen, ja niillä on yleensä kohteensakin. Pankaj Mishrakin puhuu ”globaalista sisällissodasta” ja on sitä mieltä, että asiat eivät muutu nykyistä paremmiksi vaan entistä hullummiksi. Saa nähdä.

        • 1.1.1.2

          sanoo

          Lisään vielä, etten näe esimerkiksi kritiikkiä Trumpia kohtaan perustelemattomana. Hän, kuten Timo Soini Suomessa, kyllä puhuu rahaeliittiä vastaan, mutta ei näytä toimivan sitä vastaan (no ei yllätys, monimiljardööri on sentään kyseessä). Monet oikealla ovat päihdyksisssään siitä, mitä hän tekee. Olen eittämättä vaikuttnut minäkin, mutta olen vielä epäluuloinen.

          Pahimmillaan Trump, kuten nouseva oikeisto muutenkin, voi jouduttaa tuhoa tai vain hidastaa sitä vesittyneillä kompromisseilla. Parhaimmillaan näen siinä alun jollekin paremmalle, ensi askeleet uuteen suuntaan. Brexitkään ei itsessään ole vielä mitään, vaan se mille se kenties avaa portteja. Toivo muutoksesta on kaiken takana, nyt nähtävät liikkeet ovat niiden tilapäisiä hejiastumia. Tosi kamppailu käydään siis siitä, kuka parhaiten mobilisoi tuon toivon. Zizekin mukaan vasemmiston pahin painajainen on, jos Trump ja uusi oikeisto onnistuvat uudistuksissaan ja todella ajavat kansan etua.

          • 1.1.1.2.1

            tommimelender sanoo

            Žižek on tosiaan puhunut siitä, että Trump saattaa hyvinkin onnistua ainakin lyhellä tähtäyksellä. Ei se olisi ennenkuulumatonta. Juuri pari päivää sitten näin videon, jossa Žižek muistutti, että Hitlerkin oli alussa Saksan enemmistölle hyvä juttu, koska laittoi julkisilla investoinneilla talouteen vauhtia ja loi työpaikkoja aivan kuten Trump on luvannut tehdä. Pitkällä tähtäyksellä Hitler toki oli maalleen katastrofi.

            Trumpilla toki on vastassaan se, että USA:ssa vallitsee jo lähestulkoon täystyöllisyys ja sykli on aika kypsässä vaiheessa. Hänen elvytystoimensa eivät välttämättä sen vuoksi saa kovin paljon myönteistä vaikutusta aikaan.

          • 1.1.1.2.2

            sanoo

            Kommentoit näemmä tuolla väliin. Ja jooh, tapoja hahmottaa maailmaa on monia. Olen fanaattinen ja mustavalkoisesti ajatteleva, viholliskuva hahmottuu helposti. Tällä on puolensa, ja niitä huonoja yritän pitää kurissa.

            Jotkut oikeallakin uumoilevat Trumpin tuottavan vain lyhen aikavälin voittoja, toki eri syistä kuin vasemmalla. Selväpäisimmät ymmärtävät, ettei Trump tee yksinään ihmeitä vaan voi olla alku. Jos hän ei myöskään aloita ydinsotaa Kiinan kanssa, eikä tuhlaa rahaa Lähi-Idän seikkailuihin, voi meillä olla käsillä uusi isolationismin aika. Kaikkien kyllästyttyä USA:n maailmanpoliisin otteisiin, olisi tämä tervetullutta.

  2. 2

    Sepeteus sanoo

    Hyviä kulmia. Sivuhuomio: se, että Trump hävisi koko Yhdysvaltain äänet, ei tarkoita sitä, että hän olisi välttämättä hävinnyt suoran kansanvaalin.Vaalitapa sanelee tavan käydä kampanjaa: Trump ei kampanjonut lainkaan esimerkiksi Kaliforniassa ja New Yorkin osavaltiossa. Toki Clinton sivuutti myös Trumpin vahvat alueet, mutta Trumpin onnistunut ja yllätyksellinen manööveri ruostevyöhykkeellä vihjailee siitä, että hän olisi saattanut ottaa paljon suuremman äänisaaliin myös muilla demokraattialueilla, jos se olisi ollut vaalitavan takia tarpeen. Muutamien prosenttiyksikköjen siirtymä Clintonilta Trumpille Kalifroniassa ja New Yorkissa olisi tasannut popular vote -saaliit. Oireellista, että Trump ei tyydy voittoonsa, vaan pyrkii erikoisilla jälkipuheilla kultaamaan sen.

  3. 3

    Jukka Sjöstedt sanoo

    Ei tarvitse sanoa etteikö meitä olisi varoitettu. Kannibalismista. Ihan Hesarikin tänä aamuna. Sain hälytyksen jo illalla kun kävin ennakossa Kokki, Varas, Vaimo ja Rakastaja näytelmässä KOMissa. Tai tiedä häntä monesko varoitus se minullekaan oli. Edellinen yhtä vahva oli Siltasen-Maijalan Vallankumous, Jean Boldtin kirkonvaltaus ja julistus. Sitä oli helppo seurata, kävin parikin kertaa. Eilistä riitti kerta. On niin luotaantyöntävä, että jäi nälkäiseltä poikkeamatta Sea Horseen. Ehkä virittyi toisille baareille, kun katseli Vilma Melasniemen nousua padasta kuin Afrodite merenkuohuista. Kuinka voi 44 vuotias kahden lapsen äiti olla tuonnäköinen? Ei sitä geenit tee, ei jumppa säilytä. Se on Taiteen ja anti-hengettömän elämän sallimaa. Älyttömän kaunis, ihana. Menisikö sittenkin uudestaan ? Nyt osaisin sen padan juurelle eturiviin.

    Lavalta luennoitiin kauhistusfiktion siirtyneen juttutuvista kuten teattereista paljaana kadulle ja Valkoiseen taloonkin kai, niin ällöttiin perusteellisesti KOMin kattamassa illallispöydässä ja keittiössa ja vessassa, joista WC veistoksellina olikin nostettu teatteriaulan ylätasanteelle. Videolla tirkisteltiin. Meno oli elukkamaista ja vihdoin maailman nimeksikin nostettiin Kannibal kilpi.

    Hengettömästä ihmisestä eli sieluttomaksi vaurastuneesta tahi kävisisikö sellainenkin ilmaus kuin henkisyytensä/hengellisyytensä kadottaneesta oli kysymys. Asiaa alleviivattiin vanhoista kirjoista luetuilla lauseilla ja sivujen tunkemisella kitojen tukkeiksi. Oli fine dining reseptiä ja etikettiä ja oli loppua kohti Hesen ja Mäkin tuotanto- ja jakeluautomaation ironista ylistystä. MacDonaldsin reaalitarinasta maailman muuttajana sattuu juuri nyt menemään Kinopalatsissa upea selkeä leffa The Founder, perustaja. Siellä näytetään aikakautemme Messiasta.

    Tätäkään saarnaa tuskin moni ottaa täydestä ja vaivautuuko paikallekaan. Teoreetisemmin kuin elokuvan konkreettinen tosikertomus ajastamme, kulttuurin ja työnteon nylkemisestä, riiston instituutioista kaiken rikkauden keskellä, kertoo Michael Hudsonin kirja Killing the Host: How Financial Parasites and Debt Bondage Destroy the Global Economy. Olen lukenut. Siis kuinka loiset syövät isäntänsä hengettömäksi. Samaa viestiä kertoo sofistikoiduimmin ilmauksin Soroksen instituutin huippuhahmo Adair Turner, lord, finanssivalvoja Englannissa 2008-13 kriisiä selvittäessä ja G 20 FSB:n puheenjohtaja re-regulaation nostamisessa.

    Resepti lähinnä olisi vaatia pankeihin lisää omistajien rahaa eli osakepääomaa ja jättää se tappionvaaraan jos yltiöpäistä meininkiä, eikä taata valtion pelastusta kuten viimeksikin. Silti Turner epäilee aikaansaatua kompromissiään, jota Trump jo aikoo muuttaa, kysymällä kirjassaan Between Debt and Devil vuodelta 2016 että Pitäisikö pankit nykymuodossaan tykkänään lakkauttaa? Et ole kuullut kysymystä. Ei sitä suomeksi olla kysyttykään eikä tuota Hudsoniakaan ole enää kaivattu edistysuskon palauduttua. Usko tai älä, mutta 2008-9 mies kirjoitti useaan otteeseen Financial Timesin kolumneja. Muista tai älä, mutta 2008-9 monikin kommentoija estatablismentin parista vakavasti oli finanssisysteemin valtiollistamisen kannalla. No, heidähän se valtiokin on. Ja vielä: kansallinen se rahasysteemi oli 30 vuotta sitten. Jopa kansanvaltainen tultuaan tehdaspankki syteeminä rakennetuksi entisen hallitsijarahan sijalle ja maa-aatelin valta-aseman sijalle. Ja porvarikaupunkien, muuriensa sisällä, elinkeino-etuoikeutettujen sijalle. Tuli free trade ja kahleeton raha. Näiden kaikki spesifikaatiot ovat aina vaan hukassa tiedekunniltamme. Tai niihin piilotettuina. No, Amazon pelastaa ja KOM. Ja Porin Tuntematon malli 17 tunnettuine persoonallisuuksineen. Hyvä Pori ja hyvä Raatihuoneen Kellari.

    Parempi kuin lukea tällaisia ja katsella tollaisia esityksiä ja kerätä kiukkua muka sielukkaana ja kulttuuri-ihmisen ahdistuksesta valppautta saavana ja tarmollisena itsensäkehittäjänä, peräti ikiopiskelijana, olisi kai olla kuin se KOMin kiinalaiskuli keittiöorja joka henkiinkin jäi.

    Hänen funktiotaan vei argumenttivilinässä Johannes Holopainen. Siinä Vallankumouksessa sama mies esitti oikean näytelmän aidon roolin. Se oli ihana, etenkin se Orpopojan valssi. Vaan on asiaa ja ruokahalun vievää todellisuutta tässä vuoden 2017 suurpläjäyksessä. Suomi 100 saa panna parastaan mutta toiseksi jää Maijalan-Milonoffin-Saatsin Teatterille.Jukka Sjöstedt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *