Historiaa ja epähistoriaa
Olisiko tuo Kierkegaardia käsittelevä uutuusteos herättänyt enemmän huomiota, jos se olisi ratsastanut antisemitsimin sijasta impotenssilla? Mahdollisesti. Milan Kundera kertoo esseekokoelmassaan Encounter 800-sivuisesta Bertolt Brechtiä käsittelevästä teoksesta, joka päätyy Brechtin lukuisat kieroutuneet piirteet lävitse käytyään paljastamaan, että teatterihistorian suuruus myös haisi pahalta. Tämä hätkähdyttävä tieto perustuu erään Berliner Ensemblen työntekijän todistukseen, jonka hän antoi vuonna 1985 — siis kolmisenkymmentä vuotta sen jälkeen kun Brechtin löyhkäävä ruumis oli laskettu hautaan.
”Mitä sinusta jää jäljelle, Bertolt?” kuuluu Kunderan esseen otsikko. Mitä kirjailijoista ylimalkaan jää jäljelle populaariin mielikuvitukseen? Ei ehkä muuta kuin huhu siitä että he haisivat pahalta. Tai olivat antisemitistejä.
En mitenkään puolustele juutalaisiin — tai mihinkään muuhunkaan ihmisryhmään — kohdistuvaa vihamielisyyttä. Esseekirjassani kerron, kuinka syvät jäljet minuun on jäänyt holokaustia käsittelevistä elokuvista ja kirjoista. En kuitenkaan voi olla ihmettelemättä sitä, kuinka kyvyttömiä monet älykkäät ja koulutetut nykyihmiset ovat tarkastelemaan historian merkkihenkilöiden antisemitsimiä aikalaiskontekstia vasten. Meidän, jotka tiedämme, mitä toisessa maailmansodassa tapahtui, on helppo moraalista paheksuntaa tiukkuen heristää sormea milloin Kierkegaardille, milloin jollekin muulle antisemitismistä ilmiannetulle. Tämä nykyisyyden tyrannia mennyttä maailmaa kohtaan johtaa siihen, että antisemitismissä ei kyetä näkemään minkäänlaisia sävyeroja.
Ei ole temppu eikä mikään löytää vaikkapa 1800-luvun kirjallisten herrasmiesten joukosta juutalaisvastaisia hahmoja — tai vaikkapa misogyynejä. Missään tapauksessa tuolta aikakaudelta ei löydä hahmoja, jotka jakaisivat nykypäivän urbaanin, liberaalin ja avarakatseisen ihmisen arvomaailman kokonaisuudessaan. Käsitehistoriallisen tajun puute johtaa alati uusiin paljastusteoksiin milloin Kierkegaardin, milloin jonkun muun moraalisesta alamittaisuudesta. Varmasti nuo muinaiset ihmiset myös haisivat pahalta, jopa pahemmalta kuin Bertolt Brecht. Eihän 1800-luvun hygienia ollut missään nimessä nykypäivän tasolla. Hajujäljet historia kuitenkin armollisesti hävittää, mutta ei aikalaiskontekstissa ylös kirjattuja ja myöhemmin ajan saatossa epäilyttäviksi muuttuvia ajatuksia.
Jatkoin historiallisen antisemitismin pohdiskelua katsottuani toiseen kertaan Michael Haneken Valkoisen nauhan, joka on elokuvana paitsi loistava myös psykologisessa syväporauksessaan epähanekemainen. Elokuvan tapahtumathan sijoittuvat saksalaiseen maalaiskylään ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Kertojaääni — joka kuuluu maalaiskylässä toimivalle opettajalle — lupaa elokuvan tapahtumien valottavan sitä, mitä Saksassa on myöhempinä vuosina tapahtunut. Arvatenkin hän viittaa kolmannen valtakunnan nousuun ja tuhoon, koska elokuvan tapahtumissa opettaja on nuori mies, mutta kertojaääni kuuluu iäkkäälle ihmiselle.
Huomionarvoista on, että Valkoisesta nauhasta lähestulkoon puuttuvat ne asiat, jotka automaattisesti liitetään natsismin nousuun eli antisemitismi, nationalismi ja militarismi. Kyläyhteisöä määrittää patriarkaalis-uskonnollinen järjestys, aivan kuten määritti tuon aikaisia kyläyhteisöjä Ranskassa, Englannissa tai Pohjoismaissa. Se että Haneke ei nosta antisemitismiä näkyvälle sijalle antaa, paradoksaalista kyllä, elokuvalle yllättävää selitysvoimaa. Se pakottaa katsomaan Saksan 1900-luvun historiaa totutusta poikkeavasta näkökulmasta — mitenkään holokaustin kauheuksia vähättelemättä. Haneken historiataju on aivan toista luokkaa kuin niillä, jotka elämöivät milloin kenenkin menneisyyden hahmon antisemitismillä.
Hyvä kirjoitus. Yksi noista sävyeroistahan liittyy etnisyyden ja uskonnon sekoittamiseen. Jos antisemitismia lähestytään liian simppelisti holokaustin ja natsien rotuoppien perspektiiveistä, helposti unohtuu miten etnisesti juutalaisiakin on syytetty antisemitismista sillä perusteella, että he ovat kritisoineet juutalaista uskontoa. Esimerkiksi tuossa litaniassa mainittu Marx oli etnisesti juutalainen.
Toisaalta natsismia ja juutalaista uskontoa on myös vertailtu – ei ehkä ole yllättävää, että käsitteiden ”herrakansa” ja ”valittu kansa” välillä ovat jotkut nähneet jotain resonanssia. Muistaakseni Lacoue-Labarthen ja Nancyn Natsimyytti-kirjassakin oli jotain tähän liittyvää, en tosin enää tarkkaan muista, että mitä, kun lukemisesta on kulunut niin kauan.
Multa on jäänyt toi Natsimyytti lukematta, olen kyllä pitänyt kyseistä kirjaa kädessä. Lukemattomuuteeni vaikuttaa – pakko myöntää – ennakkoluuloisuus, olen kuullut nimittäin Natsimyytistä niin murskaavia kommentteja. Siis että se olisi juuri sellaista korkealentoista sanasumua, johon monilla ranskalaisilla filosofeilla on taipumusta syyllistyä.
Gabriel Josipovici, joka siis ei ole koskaan uskontoaan aktiivisesti harjoittanut, on sanonut juutalaisuudestaan näin: ”I may not be much of a Jew, but I suppose I am more of a Jew than anything else.”