Hiljainen tyttö

Sain eilen luetuksi Peter Hoegin Hiljaisen tytön. Voin siis lausua käsitykseni siitä, kumpi Jukka on oikeilla jäljillä, Kemppinen vai Petäjä.

Näin Kemppinen blogissaan:
“Romaani on alkaneen vuosituhannen tapaus ja Tammen keltaisen kirjaston mitoillakin huippua. Se on samaa tasoa kuin Sebald eli korkeinta tunnettua.”

Näin Petäjä Hesarissa:
“Lähitulevaisuuteen sijoittuva Hiljainen tyttö ei vedä jalkoja alta. Se ei ole mikään nappisuoritus, jonka perusteella voisi puhua Peter Høegin toisesta tulemisesta.”

Paremman todistuksen Hiljaisesta tytöstä antaa mielestäni Kemppinen. En ehkä käyttäisi yhtä roiseja ylistyssanoja kuin hän (“alkaneen vuosituhannen tapaus”), mutta ehdottomasti Hoegin uutuus teki minuun vaikutuksen.

Samalla on todettava, että odotukseni eivät ehkä olleet niin huimat kuin Petäjällä ja monella Hoegin ihailijalla. Olen pitänyt useimmista Hoegin kirjoista aikaisemminkin, mutta en ole nostanut häntä omassa asteikossani nykykirjailijoiden ykköskastiin (Kemppisen sitaatissa esiintyvä Sebald on esimerkiksi kolahtanut minuun voimallisemmin).

En saanut Hiljaisesta tytöstä heti pitävää otetta, koska se avaa niin monia mahdollisia etenemispolkuja. Turun Sanomissa Veijo Hietala valitteli hahmottaneensa juonirakenteet vasta sata ensimmäistä sivua luettuaan. No jaa. Hiljainen tyttö ei ole siististi paketoitu juoniromaani, joka pyrkisi piirtämään kauniin eheän kaaren alkupisteestä loppupisteeseen. Se on risteävien polkujen verkosto. Tai kerrostalo, jonka alimmat kerrokset ulottuvat syvälle maan alle.

Keskeisen ulottuvuuden Hiljaisessa tytössä muodostaa musiikki. Vahingokseni on tunnustettava, että tämän ulottuvuuden hahmottaminen teetti minulle työtä, koska olen klassisessa musiikissa lähestulkoon analfabeetti. Kuitenkin juuri Bachin, Mozartin ja kumppaneiden sävelet muodostavat Hoegin romaanin sykkivän ytimen, luulen niiden jopa vaikuttavan muotoratkaisujenkin tasolla, mutta en henkisten rajoitteideni vuoksi pysty varmasti sanomaan. Hiljaista tyttöä lukiessa tunsin välillä katsovani vieraskielistä näytelmää, josta ymmärrän vain yksittäisiä lauseita, mutta intuitiivisesti tajusin, että nyt on kyse jostain tärkeästä ja vaikuttavasta. Se on hyvän romaanin merkki.

Veijo Hietala äityy opastamaan Hoegia:
“Silti etenkin romaanin alkupuolisko olisi kannattanut kirjoittaa vielä kertaalleen uusiksi: turha lukijoita on karkottaa vain siksi, että nämä tuntevat itsensä typeriksi!”

Itse en tuntenut kirjaa lukiessani itseäni typeräksi, vaikka jouduin välillä haromaan tosissani. Hoegin teksti on latautunutta ja tiheää, mutta ei vaikealukuista. Se kipunoi silloinkin, kun on vielä hahmottumattomassa tilassa. Odotus siitä, että “kohta tämä alkaa avautua” on myös kiehtovaa. Ainakin jos lukee Hoegin tasoisen kirjailijan tekstiä.