Hienoa metaa

Huomaan, että olen viime aikoina keskittynyt täällä lähinnä kirjojen kehumiseen. No, positiivisuushan on nykyaikana korkein hyve, negatiivisuus taas ajatusrikos. Siispä jatkan kirjojen kehumista: Marjo Niemen uutuusromaani Ihmissyöjän ystävyys teki minuun suuren vaikutuksen.

Hyvään kirjaan voi eläytyä monella tavalla. Minulle yksi jännitysmomenteista Ihmissyöjän ystävyyttä lukiessa oli se, onnistuuko Niemi viemään urakkansa kunnialla loppuun, ja onnistuihan hän, kerrassaan hienosti. Huonomminkin olisi voinut käydä. Teos nimittäin rakentuu varsin “haastavista” elementeistä. Ihmissyöjän ystävyys on metaromaani, jossa kirjailijapäähenkilö kirjoittaa “Suurromaaniksi” nimeämäänsä teosta samalla kun suree itsemurhan tehneen parhaan ystävänsä poismenoa. Päähenkilö ei ole miellyttävä, helposti samastuttava romaanihahmo vaan monin paikoin rasittava tai suorastaan vastenmielinen.

Minulle päähenkilön epäsympaattisuus tosin ei ole suuri henkilökohtainen ongelma, koska en yleensäkään samastu tai kiinny romaanihahmoihin (paitsi silloin kun niin teen, samastun ja kiinnyn oikein kunnolla). Enemmän jännitin sitä, miten teoksen metarakenne kestää.

Omassa maailmassaan päähenkilö potee paitsi surua edesmenneestä ystävästään myös eräänlaista kulttuurista itseinhoa omasta eurooppalaisuudestaan:

“Minä tuijotan menneisyyteen, jossa minä eurooppalainen omistin maailman ja kirjoitan kirjaa, jossa minä eurooppalainen halveksin ihmisiä, jotka katsovat jälkeensä jäänyttä haisevaa limavanaa historian poimuilla, samalla kun katselen omaa limavanaani, joka lainehtii historian poimuilla.”

Päähenkilön kirjoittamassa romaanissa tapahtumat taas sijoittuvat sulkemista odottavaan Lapinlahden mielisairaalaan. Viisikymppinen psykiatri nimeltä Mauri saa hoidettavakseen rantaan ajautuneen naisen, jolta puuttuvat muisti, menneisyys ja identiteetti. Nainen alkaa luoda itselleen tekohenkilöllisyyttä uppoutumalla Euroopan historiaan, ja lopulta myös Mauri joutuu kasvotusten oman menneisyytensä kanssa. Alkuvaiheessa Ihmissyöjän ystävyys haiskahti pahaenteisesti romaanilta, joka typistyisi tarinaksi romaanin kirjoittamisen vaikeudesta tai mahdottomuudesta, mutta mitä pitemmälle luin, sitä luottavaisemmaksi kävin. Metarakenne oli aikoinaan radikaali kerrontaratkaisu romaanitaiteessa, mutta niistä ajoista on jo vuosikymmeniä. Nykyisin kaikenlainen itsereflektiivisyys kääntyy usein itseään vastaan, muuttuu helpoksi keinoksi luoda romaaniin “haastavuuden” tai “kunnianhimoisuuden” leimaa. Niemi kuitenkin selvittää tällaiset sudenkuopat, sillä Ihmissyöjän ystävyydessä metarakenne tuo aidosti monikerroksellisuutta teoksen muistiin ja menneisyyteen liittyvään tematiikkaan. Pysähdyin tämän tästä ihastelemaan Niemen taitoa luoda romaanin kahden tason välille yhteyksiä, jatkuvuutta ja kertautuvuutta. Esimerkiksi kun tietyt lauseet tulevat ensin vastaan päähenkilön maailmassa ja myöhemmin hänen romaanitekstissään, ne resonoivat hienosti.

Päähenkilön vimmaiset monologit toivat hyvällä tavalla mieleeni Thomas Bernhardin, vaikka kirjana Ihmissyöjän ystävyys ei kovin läheistä sukua Bernhardin tuotannolle olekaan. Päähenkilön eurooppalaisuuttaan kohtaan kokemat inhon tunteet muistuttavat kuitenkin Bernhardin romaanihahmojen inhon tunteita omaa maataan, Itävaltaa, kohtaan. Aivan kuten Bernhardin romaanihahmot myös Niemen kirjan päähenkilö ajautuu jonkinlaiseen luuppiin, jossa tietyt maaniset avainlauseet varioivat itseään loputtomiin. Bernhard nimitti omaa proosaansa äärimmäisyyksien taiteeksi, ja samaa henkeä on myös Ihmissyöjän ystävyydessäkin. Niemi tutkii Euroopan historiallista syyllisyydentaakkaa vakavissaan ja ansiokkaasti, mutta päähenkilön neuroottiseksi paisuva kulttuurinen itseinho on samalla niin äärimmäistä, että se jo itsessään suhteellistaa kysymyksenasettelut, pakottaa tarkastelemaan niitä monelta eri kantilta. Yksi olennainen juttu on se, missä määrin eurooppalaisten kulttuurinen itseinho on silkkaa narsismia? Niemen kirjan päähenkilölläkin vihan tunteet ovat paisuneet niin pakkomielteenomaisiksi, että hän ei niissä rypiessään ole kyennyt tunnistamaan parhaan ystävänsä itsetuhoon johtanutta ahdinkoa.

Ennen Ihmissyöjän ystävyyttä olin lukenut Terry Eagletonin esseistisen teoksen Reason, Faith and Revolution: Reflections on the God Debate. Nämä kaksi kirjaa kävivät vuoropuhelua pääkopassani, ja tulin miettineeksi, että kenties Niemen kirjan päähenkilön inho kohdistuukin enemmän modernisaatioon kuin Eurooppaan, jolloin se sisältäisi myös Yhdysvallat, tuon Euroopan nousukasmaisen kasvannaisen, joka lienee yhdellä tasolla totuus siitä millaiseksi Eurooppa on tullut. Eagleton huomauttaa, että modernisaatio (tai Eurooppa) ei ole joko-tai-kysymys:

“(M)odernity means both contraception and Hiroshima, liberation movements and biological warfare. Some people think it Eurocentric to point out that Europe was the historical home of modernity, forgetful that this also means that it was also the home of the Holocaust. The radical answer to the question of whether modernity is a positive or negative phenomenon is an emphatic yes and no.”

Hyvät kirjat eivät tyhjene yhteen tulkintaan, niinpä Ihmissyöjän ystävyydestäkin voisi kirjoittaa aivan toisenlaisenkin merkinnän kuin tämä (minäkin voisin tehdä sen näkökulmaa vaihtamalla). Ihmissyöjän ystävyydessä on mukana taikaelementti, jonka ansiosta se on aina enemmän kuin mitä siitä temaattisen tai tekstuaalisen analyysin keinoin voi irti puristaa. Tuo taikaelementti liittyy Niemen kieleen. Näin intensiivistä, kielellisesti musikaalista proosatekstiä saa harvoin lukea, ja se lienee lopulta tärkein syy siihen, miksi kirja teki minuun niin suuren vaikutuksen. Olen aina ollut sellainen lukija, jolle se miltä sanat ja lauseet tuntuvat, on romaaneissa kaiken lähtökohta. Jos lauseissa ei ole oikeanlaista rytmiä ja jos kirjailija tyytyy kirjoittamaan ensimmäisillä mieleensä tulevilla sanoilla, hän ei onnistu koskettamaan minua. Ihmissyöjän ystävyydessä on juuri oikeanlainen svengi.