Franzenin tapaus

”Eikö se ole jonkinlainen Amerikan Juha Itkonen?” Näin arveli eräs tuttu kirjailija Jonathan Franzenista. Luulen, että samanlainen käsitys on monilla muilla, jotka ovat kuulleet Franzenista, mutta eivät lukeneet hänen kirjojaan.

”Amerikan Juha Itkonen” -vertaus tarkoittanee, että Franzenin romaanit mielletään lukuromaaneiksi, joista suuri yleisö tykkää ja joita myös monet kriitikot pitävät ansiokkaina teoksina, mutta jotka eivät pakota ketään pohtimaan käsityksiään romaanin ilmaisumahdollisuuksista, kysymään, mitä muuta romaanimuodolla voisi saada aikaan kuin vetäviä tarinoita ja vereviä henkilöhahmoja yleishumaanilla eetoksella kuorrutettuna.
Olen lukenut viime päivät Franzenin Freedomia, joka lienee kirjasyksyn puhutuin teos Atlantin takana. Monet ovat jopa ehtineet julistaa sen 2000-luvun ”suureksi amerikkalaiseksi romaaniksi”, mikä jo sinänsä olisi hyvä syy inhota kirjaa ja jättää se lukematta. Ei kuitenkaan kannata jättää. Paitsi että Freedom on ansiokas lukuromaani (niin ansiokas, että jos Juha Itkonen joskus yltää samaan, fanfaarien on syytä raikua), se on myös kirjallisesti mielenkiintoinen teos. Ei kuitenkaan siksi, että se näyttävästi rikkoisi ja kyseenalaistaisi romaanikerronnan konventioita, vaan paradoksaalisesti juuri siksi, että se ei semmoisia temppuja tee.
New York Review of Booksin arvostelussa sanotaan Franzenin kirjoittavan aivan kuin kirjallisuudessa ei olisi koskaan ollut modernismia tai postmodernismia. Toisin sanoen hän käyttää pitkälti 1800-luvun romaanikerronnan välineistöä. Henkilöiden ja miljöön kuvauksessa on balzacmaista pieteettiä ja pikkutarkkuutta. Juonenkuljetus taas on vanhahtavan verkkaista, tapahtumat etenevät laajalla rintamalla, kasautuvalla painolla. Vaikka kerronnassa on ajan patinaa, Freedom on tyystin toisenlainen romaani kuin vaikkapa Thomas Pynchonin Mason & Dixon, jonka kieli jäljittelee pikkutarkasti 1700-luvun kieltä, mutta jonka kerronnalliset strategiat korostavat historiallisen ajankuvan monihahmotteisuutta, pakenevuutta. Yksinkertaistettuna: Mason & Dixon on vanhanaikaisella kielellä kirjoitettu postmoderni historiallinen romaani, Freedom taas nykykielellä kirjoitettu aikalaisromaani, jonka kerronta on vanhanaikaista ja josta puuttuvat lähes totaalisesti postmodernit piirteet.
Franzenin tietoinen ajan virrassa seisominen tuntuu hieman hämmentävältä, kun muistetaan että hän oli David Foster Wallacen sydänystävä ja istui monet pitkät illat DFW:n kanssa keskustelemassa romaaneista ja niiden tekemisestä. Eikö DFW:n ajatuksista tarttunut mitään Franzenin kerrontaan? Freedomin perusteella voisi uskoa, ettei Franzen ole Infinite Jestistä koskaan kuullutkaan. Mieleeni nousee katkelma David Lipskyn kirjasta Although Of Course You End Up Becoming Yourself. Siinä Lipsky matkaa DFW:n kanssa kirjakiertueella ja keskustelee yhdestä sun toisesta asiasta. Eräässä kohdassa he puhuvat romaanikerronnasta ja Lipsky tunnustaa olevansa ”realismifani”. Tämä kommentti paljastaa, kuinka etäällä Lipskyn kirjallisuuskäsitys on DFW:n vastaavasta, ja on jopa huvittavaa huomata, että Lipsky ei tunnu sitä tajuavan. Kun DFW tähdentää romaanikerronnan konventioita rikkovan proosan pystyvän kuvaamaan nykyihmisen maailmassa olemisen kokemuksia huomattavasti perinteistä realismia syvemmin, Lipsky inttää Tolstoin romaanien tuntuvan vielä nykypäivänäkin hyvin todellisilta.

”Yeah, but life now is completely different than the way it was then. Does your life approach anything like a linear narrative? I’m talking about the way it feels, how our nervous system feels”, DFW vastaa Tolstoita haikailevalle Lipskylle. Käviköhän Franzen samanlaisia keskusteluja DFW:n kanssa? Ihan varmasti kävi, ja epäilemättä Franzen on kirjallisesti huomattavasti sofistikoituneempi kuin Lipsky. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten Franzen vastasi DFW:lle kysymyksiin siitä, mitä konventionaalisella romaanikerronnalla on annettavanaan nykypäivänä. Omanlaisensa vastaus on tietysti se, että Franzen on kirjoittanut Freedomin kaltaisen romaanin, joka epäilemättä miellyttää Lipskyn kaltaista realismifania.

Itse odotin Freedomia lukiessani, että romaanista paljastuisi jokin salakavala kerronnallinen jekku, joka laittaisi asetelmat kertaheitolla päälaelleen. Mielessäni takoi, että eihän tämä voi olla pelkkä ansiokas lukuromaani, täytyyhän tässä olla muutakin, koska Franzen kiistatta on amerikkalaisen nykyproosan parhaita kykyjä. Mutta ei. Franzenin kerronnassa ei ole postmoderneja sivujuonteita tai salakäytäviä, ei ironisia pistoja. Hän tekee romaania 1800-lukulaisella kaavalla niin vilpittömästi ja tinkimättömästi kuin suinkin.

Onko tämä Franzenilta jonkinlainen statement? Onko vakavahenkisen romaanikirjallisuuden hänen mielestään palattava kokeilevalta, perinteisiä kaavoja rikkovalta tieltä kohti traditiota? Onko vanhanaikaisen romaanin kirjoittaminen ja postmodernismin täydellinen sivuuttaminen harkittu kapinaele? Nämä ovat kiintoisia kysymyksiä, joihin en ole toistaiseksi keksinyt hyviä vastauksia. Luulen, että minun pitää laajentaa tätä pohdintaa esseeksi. Mutta jo se, että Freedom pistää aivot näin kiivaasti raksuttamaan tekee siitä minulle merkittävän kirjan.

Entäpä mistä Freedomin suuressa suosiossa on kyse? Siihen lienee helppo vastata: suuri yleisö kaipaa korkeatasoisia romaaneja, jotka se voi lukea ahmien. Toisin sanoen romaaneja, jotka antavat samaan aikaan taide-elämyksen ja lukunautinnon. Freedom on nyt julistettu tämän syksyn viralliseksi laaturomaaniksi. Ensi syksynä vastaavaan asemaan nostetaan jokin toinen kirja. Niin se käy. Eikä Franzen tietenkään sille mitään mahda.
Kommentit (11)
  1. Sven Laakso
    20.9.2010, 12:40

    Tolstoin maailma oli täsmälleen rakennettu niin kuin hänen romaaninsa, arkkitehtuuri on yksi yhteen. Mutta tuolla arkkitehtuurilla ei voi kuvata tarkasti oikein mitään muuta. Tottakai Tolstoin romaanit tuntuvat todellisilta koska ne ovat tarkkoja kuvia elämän organisaatiosta, joka on nykymaailman elämän organisaatiolle vieras, mutta silti ehkä mielikuvitusrikkaimpien ihmisten mielestä mahdolliselta tuntuva.

    ***

    Koko tuo jenkkien keskustelu on täysin mieltä vailla.

  2. Sven Laakso
    20.9.2010, 12:47

    Äh, kommentoin, ennen kuin loppuun ja tulin suomentaneeksi vain tuon seuraavan DFW sitaatin:)

    Aikakausi voi olla muuttumassa, ja se vaatii myös kerronnan arkkitehtuurilta muutoksia.

    Riippuu mitä haluaa, järjestää vai sotkea.

    Silti voi jäädä jäljelle ne täsmälliset syyt, joiden takia nuo 1800-luvun tyylilajit eivät sellaisenaan kantaneet maailman tappiin.

    Balzac ei toiseksi ole vain tyyli, vaan vähän muutakin. Mitä se vähä on, en tiedä. Onko sellaisia ihmisiä enää näinä lajien sukupuuttojen aikoina.

    Kyllähän Laila Pullinenkin tekee litografioissaan Leonardoa kaukana ”sottapyttytaiteen” ilmanaloista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *