Epätoverillisia ajatuksia

Paljastan karmean salaisuuden: kymmenisen vuotta sitten harkitsin SDP:hen liittymistä. Vieläkin hävettää, vaikka kyse oli vain hetkellisen mielenhäiriön synnyttämästä päähänpistosta.

Olin lukenut Mauno Koiviston muistelmateoksia ja luonut itselleni mielikuvan puolueesta, johon kuvittelin haluavani kuulua. Se oli jonkinlaista hassuihin naamiaisiin valmistautumista ja siitä ajatuksesta hurmaantumista. Miltä tuntuisi mennä demarina demarien keskelle, kuunnella piirijärjestön vanhojen jäärien horinoita ja puhutella vieraita ihmisiä tovereiksi?

Ajatus siitä, että käyskentelisin torilla jakamassa Raakel Hiltusen vaaliesitteitä oli lopulta liikaa. Minusta ei tullut demaria.

Alkeishiukkasten toinen päähenkilö Bruno pohtii rasistisen vihan puuskassa Front Nationaliin liittymistä, mutta tajuaa, ettei voi luopua vasemmistohumanistin roolistaan, koska ilman sitä ei saisi koskaan naisia. Oivallista päättelyä, epäilemättä. Eihän laitaoikeistossa ole naisia, tai jos on, he ovat vielä sydämettömämpiä mieskarikatyyrejä kuin miehet konsanaan ja tuntevat vetoa vain laskuvarjojääkäreihin ja ammattikiekkoilijoihin.

Puolueeseen kuuluminen ja puolueen kannattaminen lienevät lopulta vain sosiaalisia rooleja. Perhetausta, minäkuva ja sosioekonominen asema määrittävät, kelle sopii demarius ja kelle kokoomuslaisuus. Tai kuten Brunon tapauksessa, joskus myös pariutumistarve ja seksuaalivietti. Moni kuulemma rupesi 70-luvulla taistolaiseksi, koska taistolaisilla oli parhaat bileet ja upeimmat naiset.

Jutta Urpilaisen valinta SDP:n puheenjohtajaksi näyttää myös eräänlaiselta roolileikiltä. Väsähtänyt, uuvahtanut, ammattirutiineihinsa kangistunut valtionhoitajapuolue yrittää uusilla tuoreilla kasvoilla esittää olevansa muuta kuin on.

Mutta minua kiusaa se, että puoluepolitiikkaa ohjaa sama toimintalogiikka kuin lehtien toimituksia. Lehdethän pyrkivät pakkomielteenomaisesti kuvittamaan kaikki jutut, jotka suinkin pystyvät nuorilla pirtsakoilla naisilla. “Eihän noita elähtäneitä keski-ikäisiä pukumiehiä katso pirukaan”, on toimituksissa usein kuuluva kommentti. Jos tarvitaan asiantuntijakommenttia subprime-kriisistä ja tarjolla on 50-vuotias miesekonomisti tai 35-vuotias naisekonomisti, kumman luulette toimituspäällikön valitsevan?

Mikäli aatteilla olisi vielä merkitystä puoluepolitiikassa, Erkki Tuomiojasta olisi tullut SDP:n puheenjohtaja. Mutta Tuomiojan kaltainen parrakas ja suttuinen hahmo, joka tietää kaiken muita paremmin ei tietenkään voi johtaa puoluetta, joka kuvittelee julkisuusongelman suurimmaksi ongelmakseen.