Cooliuden synti ja kuinka se vältetään

Omien kirjallisten töiden sävyttämän kevään aikana olen lukenut monia kirjoja sieltä täältä, mutta harvoja kannesta kanteen.

Eräs läpiluettu on David Foster Wallacen postuumina julkaistu The Pale King. Sen yhteydessä tosin taitaa olla kyseenalaista puhua läpilukemisesta, koska eihän sitä ole oikeastaan edes läpikirjoitettu, ei ainakaan sen kirjallisen tietoisuuden toimesta, jonka tunnen David Foster Wallacena.

Parnasson (3/2011) kolumnissani luonnehdin The Pale Kingiä ”ehdotukseksi postuumiksi romaaniksi”, koska kustannustoimittaja Michael Pietsch kasasi sen kirjailijan jäämistöstä löytyneistä teksteistä. Eräässä haastattelussa Pietsch arveli, että DFW olisi elävien kirjoissa pysytellessään tehnyt  The Pale Kingiin tuntuvia revisioita, kirjoittanut useat jaksot kokonaan uusiksi. Emme saa koskaan tietää, millainen romaani siitä olisi lopulta tullut. Mutta hyvä, että se on olemassa edes tällaisena postuumisti julkaistuna kompromissina.

Yksi kiintoisa tapa lukea The Pale Kingiä onkin yrittää kuvitella, minkälainen se olisi voinut olla oikeana romaanina. Tällainen lähestymistapa pistää kirjallisen mielikuvituksen välillä vinhasti laukkaamaan, mutta välillä myös kovalle koetukselle. Liki 550-sivuiseen romaaniraakileeseen mahtuu nimittäin suuret määrät tekstiä, joka tuntuu poikkeuksellisen nerokkaan  tajunnan tuottamalta, mutta josta puuttuu kirjallinen hohdokkuus, lennokkuus, briljanssi.

Nerokas tajunta, superaivot. DFW:n tapauksessa ei ole liioiteltua puhua sellaisista; välillä jopa tuntuu, että hän oli liian älykäs romaanikirjailijaksi. Pushkin kuulemma sanoi joskus, että runoilijan pitäisi olla hiukan tyhmänpuoleinen. Liiallinen älykkyys tuskin sopii prosaistillekaan, ainakaan jos haluaa olla tehokas ja tuottelias. Jos The Pale King lasketaan mukaan (mitä ei ehkä pitäisi tehdä), DFW ehti tehdä vuodesta 1987 vuoteen 2008 kestäneellä urallaan vain kolme romaania (niiden lisäksi toki myös novelleja, lyhytproosaa, esseitä). Tavallinen tusina-aivoinen tusinakirjailija olisi naputellut siinä ajassa romaaneja lähemmäs parikymmentä.

DFW:n esikuviin kuulunut Thomas Pynchon on kirjalliselta mielikuvitukseltaan vähintään yhtä omaperäinen ja omalaatuinen, mutta älyllistä painoarvoa Pynchonilla on vähemmän. Siksikö Pynchonin proosa on usein herkempää, virittyneempää? Siksikö Pynchon on taitavampi rakentamaan romaaneja, sommittelemaan kompositioita, punomaan monipolvisia juonikuvioita? Mahdollisesti.

Puhdasverisen modernistin tunnistaa (tai tunnisti joskus) siitä, että hän tietää (tai tiesi), millä tavalla ei enää voi kirjoittaa. DFW:ssä tämä piirre näkyy selvästi.

Mahtoiko DFW kirjoittaa yhtäkään proosakatkelmaa olematta kaiken aikaa tietoinen omasta tekstistään, toisin sanoen siitä, minkälaiset konventiot vaikuttavat hänen tapaansa kirjoittaa ja millä tavalla hän voisi näitä konventioita koetella, horjuttaa, uudistaa?

The Pale Kingin luettuani päällimmäinen kysymys mielessäni oli, kuinka DFW onnistuu olemaan kirjailijana niin koskettava ja sydämeenkäypä vaikka hänen tajuntansa nerokkuus välillä pelottaa tai jopa vieraannuttaa. Monestihan ylivirittynyt kirjallinen itsetietoisuus johtaa abstraktiin, steriiliin, ylinokkelaan proosaan. Sellainen proosa ei kommunikoi lukijan kanssa vaan lannistaa lukijan. Valitettavan suuri osa niin sanotusta kokeellisesta kirjallisuudesta lankeaa tähän kategoriaan (DFW nimitti tällaista proosaa ”kato, ilman käsiä!” -kirjallisuudeksi).

Kun itse luen ylinokkelaa proosaa (tai runoutta), minussa herää samanlainen vastenmielisyys kuin katsellessani parrasvaloissa viihtyviä julkkisälykköjä (esimerkiksi filosofeja tai kulttuurintutkijoita), jotka kehystävät kaiken sanomansa kepeällä itseironialla, koska pelkäävät, että muuten heitä ei pidetä hyvinä ja viileinä tyyppeinä. Kiitän aina luojaani, että nuo ihmiset eivät kirjoita proosaa tai runoutta.

Miksi DFW:tä lukiessa mielessäni ei häivähdä ironiseksi hipsteriksi tekeytyvän julkkisälykön hahmo? Siksi että DFW oli kaksinkertaisesti itsetietoinen. Hän oli tietoinen paitsi kirjallisten konventioiden rajoituksista myös niistä sudenkuopista, joita tulee vastaan silloin, kun tekee nämä rajoitteet näkyviksi ja kirjoittaa itseään ulos niistä.

Vaikka DFW osasi olla myös uuvuttava, häntä lukiessa ei tule koskaan tunnetta, että tässä nyt kirjailija poseeraa itsetietoisen ironisesti ollakseen mahdollisimman cool. Superaivojen vastapainoksi DFW:llä oli lämmin sydän ja kaunis sielu, niinpä hän halusi luoda aidon yhteyden lukijoihinsa, eikä vain tehdä heihin vaikutusta.

Cooliuden synti on kirjallinen kuolemansynti. Sitä pitää kaikin keinoin kaihtaa.

Kommentit (13)
  1. Hyvä teksti, kiitos, olen miettinyt samansuuntaisia viime aikoina, tosin DFW:a lukematta. Esim. lukaisin Ian McEwanin Vieraan turvan – McEwanin, joka taatusti on tuskallisen tietoinen eri lajityyppien kirjallisista konventioista ja monessa muussa kirjassa niitä ironisoikin tai vähintäänkin kommentoi, mutta sitten vetäisee tuollaisen ”viattoman” trillerin joka jäljittelee pokkana (mun mielestä) Polanskin Katkeraa kuuta, kertoo kompaktin tarinan ja porautuu tyyppien mieleen sen minkä pystyy, mutta _EI_ kommentoi omaa kerrontaansa, ei ikään kuin ole sillä tasolla itsetietoinen että heittäytyisi ironisoimaan lajityyppiä tai nostamaan sen rajoitteita/piirteitä osoittelevasti esille.

    – Enpä tiedä, olen flunssassa ja pää toimii helteessä muutenkin heikosti, mutta mietin vaan, että ihailen sitä, että pystyy ohittamaan tuon piinallisen itsetietoisuutensa ja kuitenkin heittäytymään tarinaan, tai miten vaan, ainakin luomaan lukijalle illuusion ja sen tuottaman hetkellisen heittäytymisen onnen.

  2. PS.Vielä: osa ihailusta tullee siitä, että tietää McEwanin olevan tietoinen kerronnan konventioista, joita käyttää. Toisin sanoen ehkä hiukan samaa kuin mitä kirjoitat DFW:sta: McEwan ei kirjoita viattomana ja tietämättömänä, mutta kykenee ohittamaan sisäisen ironikkonsa. Sen seuraan juuttuminen voisi olla helpompaa. Hmm.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *