Camus’n Sivullisessa murhattu arabi saa nimen ja kasvot

camus a

”Äiti elää vielä tänäänkin.” Noilla sanoilla alkaa Kamel Daoudin romaani Meursault, contre-enquête (englanniksi The Meursault Investigation). Avauslause on muunnelma Albert Camus’n Sivullisesta, kuten itse romaanikin.

Sivullisen päähenkilö Meursault tappaa rannalla arabin, mutta kirjan lukijat eivät saa tietää edes arabin nimeä. Camus typistää hänet filosofisten pohdintojensa rekvisiitaksi. Algerian luonnonilmiöt, aurinko, kuumuus, hiekka ja meri, saavat Camus’lta paneutuneemman huomion. Eikä Meursault’ta lopulta tuomita murhasta, vaan yhteisönsä vastaisesta kapinasta. ”Mies, joka ei itke äitinsä hautajaisissa, ansaitsee kuolemantuomion”, Camus selitti Sivullisen ydinajatusta.

Conor Cruise O’Brien on huomauttanut, että Ranskan siirtomaavallan aikana Algeriassa yksikään oikeusistuin ei olisi määrännyt ranskalaiselle kuolemantuomiota arabin tappamisesta. Voidaankin perustellusti kysyä, laittoiko Camus rikoksen uhriksi arabin, jotta länsimaisten lukijoiden olisi helpompi nähdä Meursault’n ”moraalinen sankaruus”, vaikka hän teknisessä mielessä olikin murhaaja.

Vastavetona Sivulliselle Daoud antaa omassa romaanissaan arabille paitsi nimen (Musa) myös elämäntarinan. Muodoltaan Meursault, contre-enquête muistuttaa Camus’n viimeistä romaania Putoamista, sillä kerronta rakentuu kapakassa viihtyvän vanhenevan miehen monologista. Nykyhetkessä tapahtuvaa yksinpuhelua pitää Harun, Musan nuorempi veli, joka oli seitsenvuotias Sivullisen tapahtumien aikoihin vuonna 1942. Häntä kuuntelee tapauksesta kiinnostunut toimittaja tai dokumentaristi.

Käy ilmi, että Musan ruumista ei koskaan löydetty eikä hänestä jäänyt merkintöjä virallisiin asiapapereihin. Musa julistettiin kuoliaaksi uskonnollisten lakien mukaisen 40 päivän odotusajan jälkeen, mutta Harun ja hänen äitinsä yrittivät vuosikymmenet selvittää surman yksityiskohtia. Äidille vanhemman pojan kohtalosta tuli suoranainen pakkomielle, minkä vuoksi Harunista tuntuu, että Musa oli äidin todellinen poika, hän itse pelkkä varjo. Perheen isä hävisi teille tietymättömille Harunin ollessa pieni.

Daoudin romaanissa Meursault ei ole fiktiivinen henkilö, vaan Sivullisen omaelämäkerrallinen tekijä, maailmanmaineeseen noussut kirjailija. Lukiessaan Sivullista Harun kokee sen eksistentiaaliset pohdinnat läheisiksi, mutta ei pääse yli siitä, että sana ”arabi” esiintyy kirjassa toistuvasti nimeä vailla. Kirja avaa näkymän surmaajan sieluun, mutta jättää surmatun, Harunin veljen, anonyymiksi, vieraaksi, toiseksi.

 

***

 

Harun puhuu Meursault’sta ”teidän sankarinanne”. Romaanin sisäisessä maailmassa sanat osoitetaan Harunin kertomusta dokumentoivalle seuralaiselle, mutta laajemmassa mielessä kohteena olemme me länsimaiset lukijat. Meursault on ”meidän sankarimme”, onhan Sivullinen 1900-luvun eurooppalaisen romaanikirjallisuuden juhlituimpia teoksia.

Aikalaisvastaanotto 1940-luvulla ei kiinnittänyt huomiota arabin nimettömäksi jättämiseen, mutta myöhempinä vuosikymmeninä kolonialismin kritiikin voimistuessa tähän epäkohtaan tartuttiin hanakasti. Siinä mielessä Daoud ei tee uutta avausta, vaan asettuu osaksi pitkää ja polveilevaa keskustelua.

Camus’n suhde Algeriaan on herättänyt polemiikkia myös laajemmin kuin Sivullisen osalta, koska hän ei liputtanut Algerian vapaustaistelun puolesta, toisin kuin useimmat ranskalaiset intellektuellit.

Neuvostoliiton vankileirit ja Unkarin kansannousun tukahduttamisen Camus kyllä tuomitsi, mutta kommunismin rikosten pöyhiminen ei ollut 1950-luvun kulttuuripiireissä suosittua. ”Sinustakin tulee murhaaja”, Camus ilmoitti ystävälleen, joka kertoi liittyneensä kommunistipuolueeseen.

Miksi moraalisesti näin suoraselkäinen kirjailija ei yksiselitteisesti irtisanoutunut Ranskan siirtomaahallinnosta?

Epäilemättä siihen vaikutti Camus’n oma tausta. Hän oli pied noir, Algeriassa syntynyt ja kasvanut ranskalainen. Vastoin poliittisia realiteetteja hän elätteli loppuun asti haavetta jaetusta Algeriasta, ranskalaisten ja arabien rinnakkainelosta. Häntä myös huoletti, miten hänen Algeriassa asuvalle äidilleen kävisi vapaustaistelun melskeessä. Terrori-iskut olivat arkipäivää, eivätkä säästäneet sivullisia. Tukholmassa Nobel-palkintoseremonioiden yhteydessä Camus sanoi puolustavansa oikeudenmukaisuutta, mutta asettavansa äitinsä sen edelle.

Se ei ollut kaikkein fiksuin lausunto, mutta kuvasti Camus’n Algeria-suhteen ongelmallisuutta.

Algeria ei ollut Camus’lle mustavalkoinen kysymys oikeasta ja väärästä, kuten Jean-Paul Sartrelle, Simone de Beauvoirille ja muille pariisilaisälyköille, joilla ei ollut juuria Pohjois-Afrikassa. Camus’n suhdetta Algeriaan sävytti henkistä tuskaa tuottava kompleksisuus ja ambivalenssi.

Yhtä kaikki, jälkimaailman silmissä Algeria ja arabit ovat tahra Camus’n moralistin kilvessä. Siitä emme pääse mihinkään.

Minä en silti heristäisi kärkkäästi sormea. Tony Judt totesi Camus’sta, että vaikka hän ei epäröinyt tehdä periaatteellista eroa hyvän ja pahan välille, hänellä riitti ymmärrystä inhimillisille heikkouksille. Samaa voisi toivoa Camus’n kriitikoilta.

 

***

 

Daoudin romaani ei ole pelkkä syytekirjelmä. Pikemminkin se asettuu Camus’n kanssa vuoropuheluun. Teksti vilisee viittauksia Sivulliseen ja Camus’n muuhun tuotantoon. Eräät romaanin jaksot ovat tyyliltään, kerronnaltaan ja asetelmiltaan suoria muunnelmia Sivullisesta.

Harun syyllistyy samanlaiseen rikokseen kuin Meursault. 20 vuotta Musan kuoleman jälkeen hän ottaa hengiltä ranskalaisen siirtolaisen Joseph Larquais’n, mutta ei päiväsaikaan auringon paahteessa, vaan yöllä kuun loisteessa.

Vasta itsenäistyneen Algerian silmissä Harunin varsinainen rikos ei kuitenkaan ole ranskalaisen surmaaminen, vaan se, ettei hän osallistunut vapaustaisteluun. Häpeäkseen Harun tappoi Larquais’n vasta aselevon julistamisen jälkeen. ”Me emme ole tappajia, olemme vapauttajia”, tapausta tutkiva upseeri ilmoittaa.

Jos Sivullisessa Algeria jää pelkäksi kulissiksi, Daoudin romaanissa se nousee tärkeiden teemojen joukkoon. Harunin mielestä hänen kotimaansa on ajautunut surkeaan tilaan, sillä vapaustaistelun aikaiset ihanteet ovat väistyneet uskonnollisen fanatismin tieltä. Harunista sukeutuu kapinoiva ihminen camuslaisessa hengessä. Hän julistaa uskonnollisen kurin ja järjestyksen vaalijoille:

Siellä ei ole ketään! Siellä ei ole ikinä ollut ketään! Moskeija on tyhjä, minareetti on tyhjä. Itse tyhjyys vallitsee!

Romaanin loppujakso, jossa Harun herää tiedostamaan elämän perimmäisen absurdiuden on Sivullisen viimeisten sivujen harkittua toisintoa. Tosin sillä erotuksella, että Harun hyökkää vimmaisen monologinsa tuoksinassa imaamin kimppuun siinä missä Meursault hyökkäsi papin kimppuun.

 

***

 

Huomionarvoista Daoudin romaanissa on, että kriittisyydestään huolimatta se jättää edelleen mahdolliseksi nähdä Meursault’ssa sankarillisuutta, koska sen verran voimallisesti Harun samastuu loppujaksossa Meursault’n osaan.

Samalla tavalla minäkin samastuin siihen aikoinaan lukiessani Sivullisen ensimmäisen kerran. Sivullinen oli yksi nuoruuteni tärkeimmistä romaaneista, koska minuun vetosi ajatus kapinallisesta, joka kuolemantuomion uhallakin kieltäytyy kumartamasta kollektiivisia myyttejä ja vastustaa paitsi pappia ja tuomaria myös elämän absurdiudesta kumpuavaa epätoivoa.

Vuosien saatossa monet kirjallisuusihmiset ovat kyseenalaistaneet tämän Camus’n innokkaasti lukijoilleen tarjoileman lukutavan. Rene Girard luonnehti Sivullista esteettisesti vahvaksi mutta moraalisesti heikoksi teokseksi, minkä vuoksi Meursault ei ansaitse lukijoiden sympatiaa.

”Jos murhaajaa ei pidetä vastuullisena teoistaan, miten on mahdollista pitää hänet tuomitseviakaan?” Girard kysyi. Miksi yhtä romaanihenkilöä pitäisi tarkastella eri asteikolla kuin muita? Voiko olla ”syytöntä” murhaajaa? Voimmeko kelpuuttaa murhaajan moraaliseksi sankariksemme?

Luettuani Sivullisen uudestaan muutama vuosi sitten minun oli vaikea nähdä hänessä samanlaista ylevää kapinaa kuin olin nuorempana nähnyt. Hänellä ei ole ohjelmaa, suunnitelmaa tai vakaumuksia. Hänen olemassaolonsa on tyhjää, mekaanista, unenomaista.

Meursault ei ole sen paremmin Raskolnikov kuin Josef K, syyllisyyden tai syyttömyyden kategoriat eivät ylipäänsä mahdu hänen maailmankuvaansa. Hän on turta niin kristillisyydelle kuin humanismille. Hänessä ei ole positiivista voimaa. Hänellä on ajoittain jopa vaikeuksia ymmärtää oikeudenkäyntinsä kulkua. Millaiseen vastarintaan sellainen ihminen kykenee?

Toisaalta Meursault’n hahmossa asuu peruuttamaton ristiriita.

En ole tähän päivään mennessä päässyt selville esimerkiksi siitä, mitä hän tarkoittaa, kun sanoo menettäneensä onnellisuutensa tapettuaan arabin. Minun on vaikea nähdä hänen aikaisemmassa, ”vapaan miehen” elämässään pilkahdustakaan onnellisuudesta. Häntä ei hetkauta ystävyys, rakkaus tai uralla kunnostautuminen. Mikään inhimillinen ei ole hänelle merkityksellistä.

Romaanin lopussa Meursault kokee suuren oivalluksensa keksiessään tahon, jolle kaikki on vielä merkityksettömämpää kuin hänelle itselleen. Se taho on meitä ympäröivä mykkä ja tunteeton universumi.

Siinäpä syli, johon Meursault kokee voivansa onnellisena nukahtaa. Sankarillistako?

 

PS

 

Kamel Daoud on saanut romaanistaan ansaitusti suitsutusta, mutta valitettavasti myös harmia. Algeriassa uskonoppineet ovat leimanneet hänet apostaatiksi eli islamin uskon luopioksi ja vaatineet hänelle tuomiota jumalanpilkasta.

Kommentit (9)
  1. Putte Wilhelmsson
    20.6.2015, 19:15

    Kyllä kai Albert Camusin filosofiset romaanit kiinnostavat yhä vakavia teinejä, minkä selittäisi eksistentialismin perusajatus. Sen mukaan muut ovat väärässä ja minä olen yksin oikeassa.

    Varsinkin Camus saa elämän kuulostamaan turvattomalta – toisin sanoen vaaralliselta ja jalolta, kuten sen pitäisikin olla. Kapinoivassa ihmisessä hän selittää, miten kaikki sopusointua luovat järjestelmät ovat kollektiivisia harhoja. Ne riisuvat yksilön hartioilta oman elämän painon ja murentavat olemista luonnehtivan tahdon. Sama itsepetos kätkee myös järkeen sisältyvän tragedian: tietoisuus ja todellisuus on erotettu toisistaan olemassaolon subjektina ja objektina, mikä suistaa ihmisen ikuiseen sivullisuuteen.

    Lukuharrastus taisi kuitenkin olla kuihtumaan päin jo silloin kun vanha Face-lehti sepitti joukon kirjallisuuden klassikoihin perustuvia strategiapelejä. Sivullisessa pelaajan tehtävänä oli saavuttaa suopea välinpitämättömyyden tila ampumalla mahdollisimman monta arabia. Taktinen vinkki: “Ainoa keino voittaa on kieltäytyä pelaamasta”.

    Mahtoivatko trendilehden toimittajat ymmärtää enemmän kuin Girard, jonka pointti ei minulle avaudu nytkään? Ylipäänsä: miksi porvariston keinotekoinen kuvitelma omasta hyveellisyydestään kääntyisi automaattisesti romaanin epäsankarin aitoudeksi? Muistaakseni meitä 80-luvun opiskelijoita varoitettiin binaarisesta logiikasta ihan luennoillakin…

  2. tommimelender
    20.6.2015, 19:23

    “Vakavat teinit…”

    Niin. Vladimir Nabokovkin oli sitä mieltä, että Camus on filosofiaa lukiolaisille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *