Bernhard, koira ja komiikka


Moni tuskin pitää Franz Kafkaa koomisena kirjailijana. Lukiessaan ystävilleen tarinoitaan ääneen Kafka usein kuitenkin hytkyi naurusta.

Vielä harvempi taitaa pitää Thomas Bernhardia koomisena kirjailijana. Bernhard sanoi puhuvansa kuolemasta yhtä rutiininomaisesti kuin sämpylöistä. Onko se koomista? Ainakin sen voi nähdä koomisena. Toki traagisenakin.

Sellaisessa lukijassa, joka kaipaa kirjallisuudelta valoa, lämpöä ja empatiaa mahdollisimman helposti välittyvässä muodossa, Bernhard herättänee samanlaista suoraan selkäytimestä nousevaa vastenmielisyyttä, jota minussa herättävät sellaiset kirjat kuin Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä laulujapelkän nimensä ja kantensa perusteella. Bernhardia lukeva joutuu kohtaamaan nihilistin ja misantroopin, joka julistaa kaiken absoluuttista merkityksettömyyttä. Ei ole jumalaa, ei pelastusta. Olemassaolomme on turhaa ja tarkoituksetonta. Kaikki puuhastelumme ovat vain epätoivoista ja naurettavaa yritystä kieltää nämä kylmät tosiasiat. 

Tyypillinen Bernhardin romaani rakentuu yhden kertojan monologille, jossa selostetaan joko kertojan omaa tai hänen ystävänsä vastoinkäymisten sävyttämää elämää. Hakkuunalaotsikko ”Muuan mielenkuohu” kuvaa hyvin tällaisen monologin luonnetta: se etenee pidäkkeettömän kiihkoisana paisuen välillä hysteeriseksi. Bernhardin romaanien päähenkilöt ovat estyneitä ja eristyneitä kellariloukon otuksia, eräänlaisia hengen aristokraatteja. He ovat poikkeuksetta miespuolisia, eikä tarvitse syyllistyä räikeään biografismiin arvellakseen heitä Bernhardin oman persoonan kirjallisiksi versioiksi, niin paljon hänen fiktiivisten ja omaelämäkerrallisten teostensa monologit muistuttavat toisiaan. 

Jos Bernhard koettelee lukijaa sysimustalla maailmankuvallaan, samaa voi sanoa hänen tyylistään rakentaa ja sommitella romaaninsa. Teksti vyöryy alusta loppuun koko sivun täyttävänä massana ilman lukemista helpottavia kappaleenjakoja tai dialogimerkintöjä. Lukiessa tulee tämän tästä tunne, että on fyysisestikin upotettuna Bernhardin tekstin syövereihin. Virkkeet seuraavat toisiaan tajunnanvirranomaisina pyörteinä, eikä niiden keskeltä löydy luontaisia taukopaikkoja. Ei voi turvautua ajatukseen: ”Luen tämän luvun loppuun ja jatkan huomenna seuraavasta.” Bernhard ei piittaa lukijansa viihtyvyydestä eikä sovinnaisesta lukemisen ekonomiasta. 

Bernhardin proosa on hyperbolan taidetta. Hänen romaaneissaan toistuvat tekstijaksot, joissa ajatus lähtee liikkeelle jostain sinänsä neutraalista havainnosta tai väitteestä, mutta kun se imaistaan Bernhardin kielen pyörteisiin, se alkaa paisua, jyrkentyä, kärjistyä äärimmäisyyksiin. Paradoksaalisesti juuri tämä äärimmäisyyteen meneminen suhteellistaa Bernhardin vihan purkaukset, luo tekstiin absurdia ja mustaa komiikkaa. En ole koskaan nauranut ääneen Jari Tervoa tai Miika Nousiaista lukiessani, mutta Bernhardin romaanien äärellä niin on tapahtunut useinkin. Hyvien koomikoiden tavoin hän ei alleviivaa huumoriaan, vaan jättää oivalluksen lukijalle. Minulle erityisen läheinen huvittumisen paikka on Betonissa, jossa päähenkilölle ehdotetaan koiran ottamista yksinäisyyttä lieventämään. Hän pitää ajatusta järjettömänä ja äityy perustelemaan vastahankaisuutensa niin äärimmäisin argumentein, että tuloksena on hykerryttävää komiikkaa.

”Minä en kuulu massoihin, olen koko elämäni ollut massoja vastaan enkä pidä koirista. Niin kutsuttu eläinrakkaus on saanut niin paljon pahaa aikaan, että jos todella syventyisimme sitä pohdiskelemaan, kuolisimme siinä samassa pelkästä säikähdyksestä. Ei ole lainkaan niin järjetöntä kuin miltä se aluksi vaikuttaa, kun sanon, että maailman kauheimmat sodat johtuvat hallitsijoiden niin kutsutusta eläinrakkaudesta. Kaikki tämä on dokumentoitu ja tämä tosiasia tulisi vielä tehdä kaikille selväksi. Koira hallitsee näitä ihmisiä, poliitikoita ja diktaattoreita, ja sen vuoksi he syöksevät miljoonia ihmisiä onnettomuuteen ja tuhoon, he rakastavat koiraa ja hautovat maailmansotaa, jossa miljoonat saavat surmansa tämän yhden koiran vuoksi.”
Tekstijakson alussa lukija saattaa olla vakavissaan valmis miettimään, että ehkä ihmisten eläinrakkauden takana todella on epäilyttäviä vaikuttimia. Mutta kun kertojan monologi äityy maaniseksi, ajatuskulusta katoaa järjellisyys, vaikka juuri järkeen ja dokumentoituihin tosiasioihin kertoja vetoaa. Väite, että maailmansodissa miljoonat ihmiset saisivat surmansa yhden koiran vuoksi, on niin posketon, ettei siitä voi loukkaantua edes kaltaiseni vannoutunut koiraihminen.
Paitsi absurdin koomisena Bernhardin kertojan koiravihamielisyys näyttäytyy yllättävänä. Monet tunnetut misantroopithan ovat rakastaneet koiria. Esimerkiksi Schopenhauer, jonka pessimismi on läheistä sukua Bernhardin pessimismille. Betonin kertoja väittää, että Schopenhauerin ajatuksista ei päättänyt hän itse, vaan hänen koiransa: ”Minun ei tarvitse olla mielipuoli väittääkseni, että Schopenhauerilla oli hartioillaan pään sijasta koira. Ihmiset rakastavat eläimiä, koska eivät pysty rakastamaan itseään.” 
Ne, jotka väittävät, että Bernhardin teoksista löytyy vain synkkyyttä eikä ollenkaan huumoria, ovat tuskin lukeneetkaan häntä.
Kommentit (10)
  1. Jos Kafka edusti Philip Rothin mukaan sit down -komiikkaa, mikä on Bernhardin lajityyppi? Fall on -komiikka?

    (merkityksessä “käydä kimppuun”)

  2. Tommi Melender
    4.1.2013, 17:27

    Olisiko fall on me -komiikka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *