A- ja B-kirjailijat

Martin Amisilta ilmestyy lähiaikoina uusi romaani, holokaustiin liittyviä teemoja käsittelevä The Zone of Interest. Vaikka Amisin edellinen romaani Lionel Asbo: The State of England oli varsin heikko, hankin ilman muuta uutukaisen ja sijoitan sen lukupinoni päällimmäiseksi.

Luotan nimittäin siihen, että nautin Amisin proosasta, vaikka teos itsessään ei täysosuma olisikaan. Lionel Asbossakin oli kutkuttavat hetkensä.

Sam Leith muistuttaa The Guardianin artikkelissa Amisin kyvystä kirjoittaa veret seisauttavia lauseita. Ei liene liioiteltua väittää, että yhdessä Amisin romaanissa (melkein missä tahansa niistä) on tuollaisia voimalauseita enemmän kuin keskinkertaisen kirjailijan koko tuotannossa.

Samassa artikkelissa Leith siteeraa Amisia, joka (Anthony Burgessilta lainaten) on luonnehtinut itseään tyylin ja kielen kirjailijaksi.

Karkeasti jaoteltuna on siis olemassa kahdenlaisia kirjailijoita: A- ja B-luokkalaisia. “A-writers are storytellers. B-writers are users of language. And I tend to be grouped in the Bs”, Amis sanoi Paris Review’n haastattelussa 1998.

“if the prose isn’t there, then you’re reduced to what are merely secondary interests, like story, plot, characterisation, psychological insight and form”.

Ei ihme, että Amisin suosikkeja ovat Vladimir Nabokov ja James Joyce, molemmat puhdasverisiä B-luokkalaisia.

Amisin ajatukset sopivat hyvin niihin tunnelmiin, jotka olivat mielessäni luettuani Juha Seppälän uuden romaanin Matka aurinkoon. Se ei nouse Seppälän parhaiden romaanien joukkoon, mutta on joka tapauksessa kiinnostava ja vaikuttava lukukokemus. Romaanina välillä ahdas, välillä hapuileva, eikä yhtä kekseliäästi sommiteltu kuin vaikkapa Paholaisen haarukka. Eikä Seppälä tietenkään anna lukijalle lopuksi kivaa palkintoa lukemisestaan, eli irrallisia tarinan lankoja ei solmita siistiin nippuun ja kääritä kauniiseen pakettiin. Kirjan luettua olo on hankala ja hämmentynyt, mutta samalla tietää että teksti jää nakuttamaan takaraivoon. Jokin tämän kaltainen jälkitila (ei niinkään kivan palkinnon saaminen) on minulle lopulta tärkein syy, miksi romaaneja luen.

Mistä tuo jälkitila sitten syntyy? Ennen muuta Seppälän taidosta porata lauseillaan lukijan tajuntaan. Aivan kuten Amis myös Seppälä kirjoittaa veret seisauttavia lauseita. Pelkästään niiden varassa ei hänen proosansa tietenkään lepää (kuten ei Amisinkaan) vaan Seppälä hallitsee myös proosan rytmityksen, joka saa pidemmät tekstijaksot hyökymään eteenpäin. Lukeminen on fyysistä, menee hengitykseen ja verenkiertoon. Ero “ihan hyvään” perusproosaan on suuri.