Hoitokeinoja aikalaisahdistukseen

age of anger

Maailmantilanne ahdistaa. Ihan helvetisti. En muista, milloin se olisi viimeksi ahdistanut näin paljon. Tuskin koskaan.

Olen keksinyt tähän mennessä kaksi hoitokeinoa: eskapismin ja analyysin. Aktivismi voisi olla kolmas, mutta olen liian kyyninen tai fatalistinen tunteakseni oloni luontevaksi mielenosoituksissa, järjestötoiminnassa tai politiikassa. Minulle sopii sivullisen tarkkailijan rooli. Onneksi kaikki ihmiset eivät ole kaltaisiani. Arvostan ja ihailen aktivisteja.

Eskapismini on sitä, että olen vähentänyt tuntuvasti päivittäistä uutisseurantaani. Minun ei tarvitse pysyä kärryillä siitä, millä tavalla maailma menee juuri tällä hetkellä päin helvettiä. Otsikkovirrassa poukkoilu suistaa minut kiukun, ahdistuksen ja apatian noidankehään. Se ei lisää tai syvennä ymmärrystäni.

Uutisten seuraamisesta säästyvän ajan käytän itsestäni huolehtimiseen. Pyrin liikkumaan enemmän ja syömään terveellisemmin. Valintani ei ole esimerkillinen saati esikuvallinen, joku voisi nimittää sitä sisäänpäin käpertymiseksi. Uskon kuitenkin, että fyysisen kunnon parantuminen lisää myös henkistä hyvinvointiani. Kun jaksan tehdä työni paremmin kirjailijana ja toimittajana, tulen siinä sivussa kenties edistäneeksi hyviä asioita. Ainakin hitusen.

Toinen hoitokeinoni analyysi tarkoittaa yritystä eritellä ahdistusta aiheuttavia ajan ilmiöitä. Eli ennen kaikkea läntisissä yhteiskunnissa rehottavaa populistista liikehdintää, joka hyökkää tiedettä, sivistystä ja kansainvälisyyttä vastaan.

Parhaita analyysityökaluja ovat hyvin ajatellut ja kirjoitetut tietokirjat. En ehdi millään lukea niitä kaikkia, mutta joitakin sentään ehdin. Saan niistä paitsi ymmärrystä myös lohdutusta ja oivalluksen iloa. Ne ovat lääkettä akuuttiin aikalaisahdistukseen, eräänlaista itsehoitokirjallisuutta.

 

***

 

Pankaj Mishran vastikään ilmestynyt Age of Anger on alaotsikkonsa mukaisesti nykyajan historia. Se sukeltaa päivittäisessä uutisvirrassa kasvoille lyövien ilmiöiden taakse. En yllättyisi, vaikka Mishran teos nousisi tämän vuoden puhutuimpien tietokirjojen joukkoon.

Mishra palaa toistuvasti ressentimentin eli elämänkaunan käsitteeseen. Yksinkertaistettuna se tarkoittaa häviäjien kiukkua ja katkeruutta voittajia kohtaan. 1800-luvun ajattelijat, etenkin Nietzsche, näkivät ressentimentin hallitsevana mielenmaisemana modernisaation jälkeisessä maailmassa.

Kun uskonnot ja traditiot eivät enää määrittäneet ihmiselämää, tilalle tuli yksilön vapaus. Siihen sisältyi lupaus hyvästä ja yltäkylläisestä elämästä. Jokaisella oli oikeus tavoitella onnea, mutta vähitellen se alettiin ymmärtää oikeudeksi onneen ilman tavoittelun eetosta.

Läheskään kaikki eivät tietenkään onnea saavuttaneet. Reaalinen ja symbolinen pääoma keskittyivät harvojen käsiin, mikä synnytti vastareaktion ”eliittejä” kohtaan. Ressentimentin ytimessä on ajatus: ”On väärin, että minä joudun olemaan minä, kun sinä saat olla sinä.”

Porvarillisen järjestyksen vastainen kapinointi johti viime vuosisadan alussa ensimmäiseen maailmansotaan ja Venäjän vallankumoukseen.

Mishran mukaan samanlaiset voimat ovat taas liikkeellä. Länsimaissa se näkyy aggressiivisena nationalismina ja tribalismina, arabimaailmassa islamismina. Isiskin on reaktiota modernisaatiota vastaan, vaikka islamkriitikot väittävät sen todistavan arabimaailman takapajuisuudesta.

Vielä vähän aikaa sitten näköalat olivat valoisammat. Kommunismin luhistuminen viritti toiveet liberaalidemokratian voittokulusta ympäri maailman. Vapaa markkinatalous tekisi modernisaation lupauksesta totta paitsi amerikkalaisille ja eurooppalaisille myös venäläisille ja kiinalaisille.

Globalisaation ja teknologisen kehityksen hedelmät ovat kuitenkin jakautuneet epätasaisesti. Tilannetta pahentaa se, että talouskasvu on hidastunut toisen maailmansodan jälkeisistä kultaisista vuosikymmenistä samalla kun finanssikapitalismi on kärjistänyt tulo- ja varallisuuseroja.

Kun keskiluokka kurjistuu ja nuoriso sinnittelee pätkätöissä, ressentimentti saa kasvualustaa. Kapitalismin voittokulun ja uusien teknologioiden piti tehdä kaikista oman elämänsä yrittäjäsankareita, mutta arkitodellisuutta ovat pikemminkin leivän syrjässä sinnittelevät Uber-kuskit. He ovat kytkeytyneet uuteen talouteen, mutta se ei ole tehnyt heistä yrittäjäsankareita vaan uudenlaista proletariaattia.

Mishran tapa kytkeä populismi petetyksi itsensä tuntevien ihmismassojen kiukkuun ei ole oivalluksena uusi, mutta purkaesssaan ressentimentin käsitteen psykohistoriaa hän onnistuu liittämään ilmiön laajempaan ajalliseen kontekstiin. Se antaa analyysille kaikupohjaa.

 

***

 

Princetonin yliopiston valtio-opin professorin Jan-Werner Müllerin What is Populism? auttaa käsitteellistämään ja konkretisoimaan niitä asioita, joiden historiallisia taustoja Mishra maalaa leveällä pensselillä.

Eliittien vastaisuus ei ole populismin erityispiirre, ainoastaan yksi sen ominaispiirteistä. Esimerkiksi poliittinen vasemmisto puhuu pääomapiireistä, omistavasta luokasta ja muista eliittitunnukset täyttävistä luokista.

Populismin erottaa muista demokraattisen yhteiskunnan poliittisista virtauksista avoin antipluralismi. On vain yksi kansa ja tällä kansalla vain yksi tahto, ja niitä ilmentävät yksinomaan populistit. Eliitit ja eliittien lellikit, kuten etniset ja seksuaaliset vähemmistöt eivät kuulu ”oikeaan kansaan”.

Asiaa ei muuta se, että kansan enemmistö ei likimainkaan asetu populistien taakse vaaleissa ja mielipidekyselyissä. Populistit ohittavat vaalitulokset ja gallupit vetoamalla ”hiljaiseen enemmistöön” tai ”unohdettuun kansaan”, joka ei saa ääntään kuuluviin tai on niin pettynyt poliittiseen järjestelmään että on vieraantunut siitä.

Malliesimerkin tällaisesta retorisesta kiertoliikkeestä tarjoavat Donald Trumpin väitteet. Hän selittää Hillary Clintoniin nähden pienempää äänisaalistaan miljoonilla laittomilla äänestäjillä. Epäedulliset mielipidekyselyt ovat puolestaan ”valeuutisia”. Müller tähdentääkin, että populistien päätä on mahdoton kääntää empiirisiin faktoihin vetoamalla. He turvautuvat retorisiin kiertoliikkeisiinsä.

Yksi hämmästyttävimmistä piirteistä populismissa on sen kannattajien lähes täydelliseltä vaikuttava sokeus omien johtajien korruptiolle. Trump lupasi kuivata Washingtonin suon, mutta nimitti hallitukseensa monimiljonäärejä ja heidän aseenkantajiaan. Euroopassakin populistiset puolueet ovat ryvettyneet väärinkäytöksissä (Müller nostaa esimerkeiksi Itävallan Vapauspuolueen ja Italian Pohjoisen liigan), minkä luulisi laittavan suuta soukemmalle eliittien mädännäisyydestä puhuttaessa.

Müllerin mukaan populististen johtajien teflonpintaisuus johtuu siitä, että he onnistuvat kääntämään itseensä kohdistuvat syytökset poliittiseksi ajojahdiksi. Kieroutuneet eliitin edustajat (”ne”) hyökkäävät ahkeria kunnon kansalaisia ja heidän johtajiaan (”meitä”) vastaan.

Liberaalien on turha toivoa, että populististen johtajien kannatuksen murentamiseen riittäisi heidän kaksinaamaisuutensa paljastaminen kylmillä tosiasioilla. Niin kauan kuin korruptoitunut populistijohtaja pystyy esittämään vannoutunutta ja taipumatonta ”oikean kansan” puolustajaa, kannattajat pysyvät hänen takanaan. Tiedotusvälineiden faktapaljastukset tai satiiriohjelmien irvailut vain vahvistavat heidän eliitinvastaista kiukkuaan.

 

***

 

Suurin osa ihmisistä äänestää tunteella eikä järjellä. Siinä mielessä äänestäminen ei poikkea muusta inhimillisestä toiminnasta. Michael Lewisin elämäkerta Undoing Project behavioristisen taloustieteen pioneereista Daniel Kahnemanista ja Amos Tverskystä on valaisevaa luettavaa.

”Ihmiset eivät tee päätöksiä numeroiden pohjalta, he tarvitsevat tarinan”, Kahneman ja Tversky väittivät. Mainonnan ammattilaiset ovat samaa mieltä. Siksi he pyrkivät kertomaan tarinoita eivätkä välittämään teknistä tuoteinformaatiota.

Populistit osaavat kertoa äänestäjiin vetoavia tarinoita. Sitä ei voi kiistää, vaikka pitäisi heidän sanomaansa vääränä tai vastenmielisenä. Clintonin leirin suurin virhe Yhdysvaltain presidentinvaaleissa oli luottamus siihen, että Trumpin äänestäjät kaikkoavat, kun hänen valheensa ammutaan alas yksi kerrallaan.

Toisin kävi. Tiedotusvälineet pyörittivät Trumpin puheita luuppina päivästä toiseen, mutta ihmiset kuulivat niistä sen minkä halusivat kuulla. Eivät toimittajien ja poliittisten kommentaattorien faktapohjaisia vasta-argumentteja, vaan karismaattisen hahmon lupaukset Amerikan laittamisesta ensimmäiseksi. Se oli tarina, jota Trumpin äänestäjät kaipasivat. Clintonin leirillä ei ollut yhtä vetovoimaista tarinaa.

Kalifornian yliopiston kognitiivisen lingvistiikan professori George Lakoff on kirjoissaan ja kirjoituksissaan kuvannut hyvin sen, mikä saa ihmiset äänestämään omaa etuaan vastaan. Heikompiosaisten ei pitäisi missään nimessä kannattaa Trumpia, jonka politiikka suosii kaikkein rikkainta kansanosaa. Hän ei tuo, ainakaan pysyvästi, takaisin globalisaation hävittämiä teollisia työpaikkoja.

Ongelma on siinä, että äänestäjiä ohjaa pikemminkin arvomaailma (eli tarinat) kuin rationaalinen ajattelu.

Lakoff väittää, että ihmisten poliittiset preferenssit rakentuvat kahden vastakkaisen mallin pohjalta. ”Ankaraan isään” pohjautuva malli korostaa kuria ja järjestystä, ”hoivaavaan vanhempaan” pohjautuva malli empatiaa ja lämpöä. Tyypillisen konservatiivin arvomaailma rakentuu ”ankaran isän” ympärille ja tyypillisen liberaalin ”hoivaavan vanhemman” ympärille. Väliin mahtuu liikkuvia äänestäjiä, joiden valintoja ohjaa asiakysymyksestä riippuen milloin edellinen ja milloin jälkimmäinen malli.

Evankeliset kristityt ja vapaita markkinoita kannattavat libertaristit ankkuroituvat ”ankaran isän” ympärille. Heidän välillään on selviä painotuseroja, mutta molemmat päätyvät vastustamaan vahvaa valtiota, koska se hyysää erilaisia vapaamatkustajia.

Myös monet valkoisen työväenluokan edustajat tuntevat vetoa ”ankaran isän” malliin. Heidän maailmankuvansa perustuu ahkeralle työnteolle eivätkä he voi sietää välistävetoa. Trumpin leiri onnistui myymään ehdokkaansa valkoiselle keskiluokalle tiukkana johtajana, joka lopettaisi poliitikkojen, pankkiirien ja yritysjohtajien vuosikymmeniä jatkuneen kähminnän ja palauttaisi työtätekevien amerikkalaisten arvot kunniaan.

He kyllä kuulivat Trumpin valheet, mutta kuuntelivat mieluummin hänen lupauksiaan. Se ei olisi kummastuttanut Kahnemania ja Tverskyä. Juuri näin toimii mieletön ihmismieli.

Ei ole väärin nimittää Trumpia valehtelijaksi, mutta oikeampaa olisi nimittää häntä paskanpuhujaksi. Filosofi Harry Frankfurt erottaa teoksessaan On Bullshit toisistaan tietoisen harhaanjohtamisen (eli valehtelun) ja täydellisen välinpitämättömyyden totuudesta (eli paskapuheen). Jälkimmäistä hän pitää vaarallisempana.

Jokainen itseään kunnioittava kolumnisti on varmaan ehtinyt jo irvailla hokemalle totuudenjälkeisestä ajasta. Se onkin hutera termi. Paskanpuhumisen aika olisi parempi tiivistys siitä, mitä ajassamme liikkuu.