Sinikka Vuolan Replika – musiikin läpi kirjoitettu romaani

replika

Romaanin maailma syntyy kielestä. Sinikka Vuolan Replikan kohdalla se ei ole pelkkä hokema, vaan koko teosta määrittävä lähtökohta.

Replika kirjoittaa arkisen todellisuutemme pois näkyvistä ja korvaa sen omalla fiktiivisellä todellisuudellaan, jonka pohjavirrat muodostuvat saduista, myyteistä ja tarustoista, eli samasta aineksesta kuin alitajuntamme.

Romaanissa seikkailevilla hahmoilla ei ole erisnimiä, vaan he edustavat sosiaalisiksi rooleiksi vakiintuneita arkkityyppejä (Leipuri, Lääkäri, Pappi jne.) ja heidän keskellään kulkee Herra Kuolema.

Replikan näyttämönä on laaksossa sijaitseva kylä, jonne kulkeutuvat uutiset Pääkaupungista. Paikoillakaan ei ole erisnimiä, ainoat yksilöidyt maantieteelliset viittaukset ovat Los Angeles ja Hollywood, mutta nekin mainitaan vain ohimennen ja ne edustavat etäisyyttä ja välimatkaa.

Nimettömyys tekee henkilöistä ja paikoista varjomaisia ja häilyviä, mutta se ei tarkoita, että romaani työntäisi lukijaa pois luotaan. Päinvastoin, Replika kutsuu uppoutumaan maailmaansa, kuten hyvillä romaaneilla on tapana. Uppoutuminen ei tapahdu juoneen tai henkilökuvaukseen eläytymällä vaan antautumalla kielen ja kerronnan vietäväksi.

Vuolan runoilijatausta näkyy jokaisella rivillä, ilmaisu on viimeistä piirtoa myöten hiottua, rytmitys ja toistot kohdallaan. Hieman aristelen luonnehtia Replikaa lyyriseksi proosaksi, koska se synnyttää ennakkoluulon ylen määrin kohosteisesta kielestä. Vuolan virkkeet ovat kauniita kuin korut, mutta ne louhivat syvältä myös ihmissielun yöpuolta. Jos on kauneutta, on oltava myös kauheutta. Jos on valoa ja kirkkautta, on oltava myös varjoja ja pimeyttä.

Viiltävyyttä romaaniin tuo menetysten raskauttama minäkertoja, joka kaipaa ensin kuvitteellista isää ja sitten todellista äitiään. Lopulta hän kadottaa osan omasta ruumiistaan.

Pysyvyyttä edustaa konkreettinen maailma, esineet. Niihin Replika kiinnittää yhtä suurta huomiota kuin ranskalaisen uuden romaanin edustajat:

Esineiden luetteleminen rauhoittaa, esineiden nimeäminen lohduttaa minua, joka ainoa kerta. Milloin tahansa taivas voi romahtaa ja meri nielaista tai maa pettää jalkojemme alta, mutta tavarat pysyvät luona: koko elämämme on elämää niiden rinnalla.

Replikan kaltainen kerronnallisesti kunnianhimoinen romaani saa helposti ”vaikean kirjan” maineen, mutta en pidä sitä vaikeana. Ei sen lukeminen vaadi muuta kuin avointa mieltä ja halua nauttia kielestä.

Muutama asia Replikassa herätti pohdintaa, joten esitin kysymykseni kirjailijalle. Sinikka Vuola antoi luvan julkaista vastaukset tässä blogissa.

KYSMYKSET

Replika poikkeaa valtavirtaromaaneista, eikä sitä ole myöskään helppo sijoittaa mihinkään valmiiseen taideproosan lokeroon. Minkälaiset esikuvat vaikuttivat sinuun Replikaa kirjoittaessasi?

Replikalla ei ole mitään suoraa esikuvaa. Olen työvaiheessa ”manannut” sen maailman vähitellen itseeni erilaisina mielikuvina ja muusta taiteesta, etupäässä musiikista, lainaamillani ideoilla. Kuuntelin tätä teosta varten erityisen paljon näyttämölle sävellettyä musiikkia sekä barokkimusiikin muunnelmasarjoja. Tiesin alusta asti, että haluan kirjoittaa fragmenttien kautta vähitellen hahmottuvan kokonaisuuden sekä käyttää musiikille tyypillisiä tekniikoita, kuten toistoa ja variaatiota, romaanimuodon luomiseen. En tiedä, onko tällaisia romaaneja entuudestaan olemassa, mutta tämä oli minun ehdotukseni romaaniksi.

Miten kuvailisit suhdettasi kieleen prosaistina ja proosan lukijana?

Kirjallisuus on käytännössä kieltä – tämähän on itsestään selvää. Nykysuomen sanakirja on tärkein työvälineeni aina, kun kirjoitan: tarkistan lauseet moneen kertaan ja haen asiayhteyteen sopivinta, ilmaisuvoimaisinta synonyymia. Omaa suhdettani kieleen voisin luonnehtia fyysiseksi: mietin jatkuvasti, mitä kieli mahdollistaa, mitä kieli ehdottaa, ja yksittäiset sanat ja etenkin odottamattomat sanaparit herättävät minussa rajuja mielikuvia, jotka usuttavat kirjalliseen työhön. Perkaan ja meditoin lauseita, se on eräänlainen transsi.

Jokainen kirjani on lähtenyt liikkeelle ”voimalauseista”, jotka ovat synnyttäneet ympärilleen koko muun teoksen. Tässä mielessä olen sekä proosan lukijana että kirjoittajana Kunderan romaaniteorian perillinen: näen, että jokaisen romaanin sisällä on muutama suuri ydinlause, kunkin teoksen nimenomainen tutkimusongelma, ja nuo lauseet pakottavat kirjoittamaan ja lukemaan kyseisen teoksen.

Proosan lukijana olen kärsimätön. Yhdentekevä kieli ja välinpitämättömät lauseet saavat minut toisinaan lähes raivon partaalle. Mutta vastaavasti kieli, joka yllättää minut, joka suistaa minut vieraalle raiteelle, vaikuttaa minuun innostavasti ja hurjasti. Muistan ulkoa melkoisen määrän muiden kirjoittamia niin täsmällisiä, kirkkaita ja vavahduttavia lauseita, että niiden täydellisyys liikuttaa minua yhä uudestaan. Ne riistävät minulta käsityksen ajasta ja muista rajoitteista. Ne myös tankkaavat minuun jatkuvaa uskoa ja toivoa ja muistuttavat, miksi minäkin tätä työtä haluan tehdä.

Et kirjoita perinteistä psykologisen realismin mukaista henkilökuvausta, minkälainen suhde sinulla on Replikan hahmoihin?

Replikan henkilöt ovat arkkityyppisiä, anonyymeja hahmoja, jotka ovat osa teoksen tarkasti artikuloitua maailmaa – tarkoitan, että käytän heitä teoksen surrealistisen tunnelman osatekijöinä. En koe tarvetta samastua muiden keksimiin henkilöhahmoihin, enkä erityisesti halua, että minun fiktiivisiin hahmoihini samastuttaisiin. Ylipäätään puhe samastuttavista, saati ”uskottavista”, henkilöhahmoista jää minulle aika etäiseksi. Romaanitaiteessa minua kiinnostaa eniten kertoja – sekä kirjoittajana että lukijana. On tavallaan onnetonta, että tuon puhtaasti narratologisen konstruktion nimi sattuu olemaan ”kertoja”, koska kyseinen sana voi johdattaa ajatukset ihmiseen. Mutta kertoja, vaikka olisikin teoksen päähenkilö, kuten Replikassa, on aina narratologinen apparaatti tekijän ja lukijan välissä. Juuri kertojafunktion tutkiminen on minulle motivaatio kirjoittaa uusi teos.

Replikan omakielistä maailmaa puhkovat välillä särähdysten saattelemat irtolauseet, jotka ovat kuin suoraan poliittisesta nykytodellisuudestamme: ne puhuvat talouskasvusta, työttömyydestä, velkaantumisesta. Mikä rooli näillä puhkovilla efekteillä on?

Koska Replikassa on varsin paljon kyse siitä, miten kertoja välittää päähenkilön subjektiivisia tulkintoja ympäröivästä todellisuudesta, tarvitsin surrealismin vastapainoksi materiaalia, joka tämän tästä viittaisi yleisempään, julkiseen maailmaan, joka peittyy teosta dominoivan yksityisen maailman alle. Erään valtion paljon uutisoitu talous- ja muu tilanne tarjosi idean tarvitsemaani materiaaliin. Replikassa esineet on voimakkaasti personifioitu ja ne välillä myös puhuvat, joten oli luontevaa kirjoittaa mukaan radio kertomaan särähtelevällä äänellä julkisemman maailman kaoottisista oloista.

Romaanissa toistuvat lauseet, joissa haikaillaan ”oikeiden asioiden” perään. Replika tarkoittaa kopiota, ja kopion ajatus on läsnä niin filosofisella kuin symbolisella tasolla sekä johtomotiiveina. Miten nämä teemat tulivat romaanisi ytimeen?

Tämä kysymys on niin intiimi ja tärkeä ja osuu oman elämänfilosofiani juureen niin suoraan, etten osaa oikein antaa muuta vastausta kuin sen, minkä olen Replikan muodossa yrittänyt sanoiksi pukea.

 

 

Kirjailija jolle Koskenniemi olisi nyrpistänyt jalosukuista nenäänsä

celine

On kirjoja, jotka muistetaan yhdestä lauseesta, eikä se välttämättä ole ensimmäinen tai viimeinen lause. Kurt Vonnegutin toisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuvan Teurastamo 5:n kertoja toteaa ”Niin se käy” aina kun joku kuolee.

Osa aikalaiskriitikoista piti sitä rasittavana temppuiluna. Vonnegut myönsi, että he eivät olleet aivan väärässä. Vasta myöhemmin hän tajusi, mistä sai yllykkeen moiseen. Kirjoittaessaan Teurastamo 5:ttä Vonnegut luki Louis-Ferdinand Célinen ”myrskyisää mestariteosta” Niin kauas kuin yötä riittää.

Toistolause oli Vonnegutin mukaan kömpelö yritys ilmaista se, minkä ensimmäisen maailmansodan kauhut kokenut Céline ilmaisee paljon väkevämmin: ”Kuolema ja kärsimys eivät voi olla niin merkityksellisiä kuin kuvittelen niiden olevan. Ne ovat tuiki tavallisia asioita, ja taipumukseni suhtautua niihin äärimmäisen vakavasti kertoo, että olen päästäni vialla. On yritettävä ajatella selkeämmin.”

Niin se käy. Célinen lukeminen synnyttää voimakkaita vaikutuksia, mutta ne ilmenevät salakavalasti.

Walter Benjamin sanoi, että jokainen suuri teos murtaa jonkin olemassa olevan kirjallisen genren tai luo kokonaan uuden. Célinen kohdalla se pitää paikkansa. Monet kirjailijat ovat tunnustaneet hänelle velkansa, mutta ei ole olemassa célineläistä tyylikoulukuntaa. Vonnegut vitsaili, että Célinen leimallisinta tunnusmerkkiä, vimmaiset lauseet toisistaan erottavaa kolmea pistettä, käyttävät vain roskalehtien kolumnistit.

Suoranaiset edeltäjätkin jäävät Célinellä vähiin. Hänet voi toki liittää samaan ranskalaisen kirjallisuuden alahaaraan Villonin, Rabelais’n ja markiisi de Saden kanssa, mutta yhteydet ovat enemmän ylätasolla kuin ytimissä.

 

***

 

”Saan vihlovan päänsäryn aina kun yritän kirjoittaa Célinestä”, Vonnegut tunnusti.

Vonnegut ei ollut vaivoineen yksin. Céline on 1900-luvun maailmankirjallisuuden suurimpia päänsärkyjä. Niin kauas kuin yötä riittää nosti hänet kolmekymmentäluvun alussa edistyksellisten piirien sankariksi. Vasemmistolaiset älyköt laskivat hänet omiensa joukkoon, koska katsoivat Célinen vastustavan juuri oikeita asioita eli kapitalismia, liberalismia ja kolonialismia.

Ihailu muuttui inhoksi kolmekymmentäluvun lopulla, kun Céline julkaisi avoimen juutalaisvastaisen Bagatelles pour un massacren ja tunnusti, että Saksan kansallissosialistien kovan linjan antisemitismi miellyttää häntä enemmän kuin Italian fasistien miedompi versio.

Toisen maailmansodan jälkeen Céline pakeni Ranskasta Vichyn nukkehallituksen jäsenten ja muiden yhteistoimintamiesten kanssa. Jos hän olisi jäänyt kotimaahansa, hänet olisi teloitettu, kuten eräät hänen tuttavansa. Pakomatkastaan Saksaan ja Tanskaan Céline kirjoitti romaanitrilogian, jonka ensimmäinen osa Linnasta linnaan ilmestyi tänä syksynä suomeksi erinomaisena kääntäjänään Ville Keynäs.

Célinen sodanjälkeisistä romaaneista on turha etsiä poliittisia synnintunnustuksia. Ne eivät ole Canossan matkoja vaan kirjallisia kostoretkiä niitä vastaan, jotka vaativat Célineä tillille saksalaismiehityksen jälkeen. Osansa saavat myös monet kirjallisuusmaailman hahmot, esimerkiksi Jean-Paul Sartre, joka otti osansa vastarintaliikkeen kunniasta, vaikka pysytteli syrjässä tositoimista: ”… ajattelen nyt erityisesti yhtä, Tartrea! [Célinen Sartresta käyttämä pilkkanimi] varsinainen paskaojan kerma! ja miten se mustamaalasi minua, myllersi taivaat ja maat jotta minut teilattaisiin, suon sille oikeuden viiteen… kuuteen neoplasmaan ruokatorven ja haiman välille!”

Vaikka Célineä harmitti epähenkilöksi joutuminen, hän ei tuominnut vanhoja juutalaisvastaisia kirjoituksiaan. Hän vähätteli holokaustia ja julisti valkoisen sivilisaation luhistuneen Stalingradin taistelussa. Välillä Céline haikaili mainetta ja tunnustusta, kuten kuka tahansa kirjailija, mutta jo seuraavassa hetkessä uhmamieli otti vallan:

Yhtäkkiä, idea!… jos ne antaisivat minulle Nobelin palkinnon?… se auttaisi kaasulaskussa, veroissa ja porkkanoissa!… eivät ne mulkut sitä minulle anna! eikä heidän kuninkaansa! kaikille hinttareille kyllä!… Nimenomaan! Planeetan pahimmille vaseliiniperseille!… toden totta!

Tiettyä tragikomiikkaa on siinä, että Céline ei miehityksen aikana ollut sen paremmin saksalaisten kuin heitä hännystelevien ranskalaisten vallanpitäjien suosiossa. He pitivät Célinen alatyylistä, kirouksia ja solvauksia vilisevää proosaa vastenmielisenä ja epäilivät hänen juutalaisvastaisia kirjoituksiaan jonkinlaiseksi parodiaksi.

Jos mukaillaan Woody Allenin karikatyyriä, kunnon natsilla tai fasistilla on rypytön univormu, kiiltävät saappaat ja hyvät käytöstavat. Célinen kaltainen räyhähenki ei sovi sellaisten ihmisten maailmaan, eikä Céline suinkaan parantanut asemaansa luonnehtiessaan kansallissosialismia arjalaiseksi potaskaksi.

Tommi Uschanov leikittelee Linnasta linnaan -romaanin jälkisanoissa ajatuksella V. A. Koskenniemen ja Célinen kohtaamisesta. Koskenniemi ”olisi luultavasti pidellyt jalopiirteistä arjalaista nenäänsä.”

 

***

 

Juutalaisvastaisuus ei ole näkyvällä sijalla niissä Célinen romaaneissa, joita kirjallinen maailma arvostaa. Niiden mielenmaisemaa hallitsee tummanpuhuva vastavalistuksen henki. Joku voisi kutsua sitä taantumuksellisuudeksi.

Célineltä puuttuu usko ihmisen jalouteen, hyvyyteen ja kunnollisuuteen. Niinpä hän ei myöskään syleile edistyksellisiä ajatuksia historian marssista kohti ihmiskunnan suurta kukoistusta. Jokaisesta ihmisestä paljastuu raaputtamalla elukka, sosiaaliset normistot peittävät alleen aidomman todellisuuden, jota hallitsevat ahneus, kiima ja väkivaltaisuus.

Jukka Mannerkorven suomentamaan Niin kauas kuin yötä riittää -romaaniin sisältyy episodi, joka tiivistää Célinen tuotantoa hallitsevan elämännäkemyksen. Siinä päähenkilö Bardamu laskeutuu New Yorkissa katutasolta maan alle marmorista rakennettuun julkiseen käymälään. Paikka on täynnä miehiä, jotka istuvat housut kintuissa ja päästelevät ulostaessaan törkeitä ääniä.

Sitten puhuttiin rivoja, röyhtäiltiin ja pahempaakin, huidottiin kuin hullut laitoksensa pihalla ja asetuttiin ulostusaukolle. Uusien tulijoiden piti vastata tuhanteen roisiin vitsiin laskeutuessaan portaita kadulta; silti kaikki näyttivät olevan ihastuksissaan.

Jalkakäytävällä miehet käyttäytyivät hillitysti, olivat täsmällisiä ja näyttivät ikävystyneiltä, mutta mahdollisuus tyhjentää suolensa metelöivässä seurassa tuntui vapauttavan heidät ja ilahduttavan heitä sisintään myöten.

Pariin väitelauseeseen ja alkukuvaan tiivistettynä Célinen maailmankuva saattaa tuntua banaalilta, mutta hänen romaaniensa vaikutusvoima on niissä kokemuksissa, jotka se lukijalle välittää. Ne ilmenevät katuojan pohjalta nousevassa, kaikista kirjallisista koristeista riisutussa proosakielessä.

Célinen proosa ilmentää parhaimmillaan tai pahimmillaan niin sysimustaa metafyysistä epätoivoa, että siitä ei voi olla vaikuttumatta ja häiriintymättä. Päätäkin voi alkaa särkeä.

Luin äskettäin erään nykykirjailijan novellikokoelman, jossa kielellistä tykitystä säestettiin hävyttömällä ja groteskilla seksuaalispainotteisella kuvastolla. Teos oli lahjakkaan tekijän sujuva taidonnäyte, mutta ei järkyttänyt eikä häirinnyt minua lainkaan, puhumattakaan, että olisin saanut siitä päänsärkyä. Lukukokemukseni jäi oudon laimeaksi.

Mietittyäni asiaa tulin siihen tulokseen, että kyseinen teos yritti järkyttää vain kuvastollaan, ei ajatuksillaan. Se oli maailmankuvallaan vankkumattomasti kaikkien oikeiden asioiden puolella: sorrettujen, syrjäytettyjen ja kaltoin kohdeltujen. Teoksen rankistelu tuntui graffitien sutimiselta sisäpihan seinään, jota saapuvat katsomaan vain graffiteja arvostavat taideihmiset. He tuumivat sitten keskenään: ”Voinpa kuvitella, kuinka nämä närkästyttävät porvaria!”

Hävytön kuvasto ei järkytä*, hävyttömät ajatukset järkyttävät. Jos Céline olisi ollut oikealla puolella historiaa, hänen proosansa tekisi yhä vaikutuksen, mutta aiheuttaisiko se päänsärkyä? Tuskin.

(* Toki aito repotaasi voi järkyttää. Kaunokirjallisuuden kauheus on kuitenkin fiktiokauheutta, taiteellisuutensa etäännyttämää.)

Hyvää romaania ei ole pakko lukea loppuun

lukupino

Moni muistaa, mitkä romaanit alkavat näin:

”Mahdottoman helteisenä päivänä heinäkuun alussa, illansuussa, poistui eräs nuori mies pienestä huoneestaan…”

”Vuosia myöhemmin, seistessään teloitusryhmän edessä, eversti Aureliano Buedia muisti kaukaisen illan jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän.”

”Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat.”

Harvemmat muistavat miten nämä romaanit päättyvät (”Se voisi olla uuden kertomuksen aihe – mutta tämä kertomuksemme on nyt lopussa”, ”… sillä sadan vuoden yksinäisyyteen tuomitut elävät vain kerran, palaamatta”, ”Sillä siinä hän oli”).

Kulttuuripalstoilla ja kirjallisuussivustoilla tulee tavan takaa vastaan juttuja, joissa listataan maineikkaimpia ja mieleenpainuvimpia romaanien aloituksia. Toisinaan niistä tulee keskusteltua myös tuttavien kanssa erilaisissa illanistujaisissa.

Romaanien lopetuksista puhutaan selvästi vähemmän. En muista, milloin olisin nähnyt jutun kirjallisuushistorian väkevimmistä viimeisistä sivuista. Jostain syystä lopetukset eivät jää niin hyvin mieleen kuin aloitukset.

Ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä, kävin pistokokeena läpi parin hyllymetrin verran kotikirjastoani ja yritin palauttaa jokaisesta lukemastani kirjasta mieleeni aloituksen ja lopetuksen. Tulos oli odotusten mukainen: aloituksia muistin (sanatarkasti tai sinnepäin) useita, lopetuksia vain muutaman.

Säännön vahvistavia poikkeuksia on toki helppo keksiä: ”Aika velikultia” tai ”Oli kuin häpeä olisi jäänyt hänen jälkeensä elämään” ovat yhtä ikonisia virkkeitä kuin ”Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas” tai ”Joku oli varmaankin panetellut Josef K:ta, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin”.

Aloitusten mieleenpainuvuus on ymmärrettävää. Ensivaikutelmat syöpyvät tajuntaan myös ihmisten välisissä kohtaamisissa, miksei siis myös lukijan ja tekstin välillä. Romaanin ensimmäinen virke johdattaa maailmaan, joka on avoin ja mahdollisuuksia täynnä: mielessä viistää monenlaisia odotuksia, mutta pettymyksiä ei ole ehtinyt kertyä vielä ollenkaan.

Väkevän aloituksen kirjoittaminen ei ole helppoa, mutta ei myöskään niin viheliäisen vaikeaa kuin väkevän lopetuksen. Mahdollisuuksien piiri kaventuu romaanin edetessä. Tarinaan ei voi kehitellä loputtomasti uusia sivupolkuja eikä kerronnan kuvioita tai kielellisiä rekistereitä voi muunnella määrättömästi, on valikoitava, rajattava ja keskitettävä, muuten teksti ei valmistu koskaan.

Melkein kaikki kirjailijat hallitsevat ovien avaamisen taidon, vähemmistö niiden sulkemisen taidon. Monet monituiset kerrat olen romaanin luettuani tuuminut: ”Alku oli lupaava, mutta puolenvälin jälkeen teksti huononi ja loppu oli pettymys.”

Romaanit tuppaavat jäämään etupainotteisiksi. Alkupuoliskolla kerronta on laveampaa ja tarkempaa ja kieli hiotumpaa kuin loppupuoliskolla. Viimeisillä kymmenillä sivuilla lauseet alkavat lyhentyä ja rytmi tihentyä ikään kuin kirjailija hätäilisi ehtiikö kirja ajoissa kauppojen hyllyille.

Tuskin erehdyn pahasti, jos väitän, että eniten kirjoitustunteja kuluu ensimmäisten kymmenien tai satojen sivujen kirjoittamiseen. Tilanteen pitäisi olla päinvastainen, koska lopetus pilaa romaanit paljon useammin kuin aloitus.

 

***

 

Mutta tarvitseeko romaaneja lukea loppuun, jos ne kerran murenevat käsiin viimeisillä sivullaan?

Kysymys ei ole niin moukkamainen kuin miltä saattaa kuulostaa. Tunnen monia kirjallisesti sivistyneitä, ammatikseen lukevia ihmisiä (kirjailijoita, kriitikoita, toimittajia, tutkijoita), jotka jättävät kesken suuren osan sellaisista kirjoista, joista eivät ole kirjoittamassa arvostelua, esseetä tai lehtijuttua. Muutaman kymmenen sivun perusteella yleensä tietää, kannattaako jatkaa. Paljon lukevat eivät pelkästään rakasta kirjoja, he osaavat myös vihata niitä.

On vääränlaista tunnollisuutta lukea aloitettu romaani väkisin kannesta kanteen. Miksi piinaisin itseäni yhdentekevällä tekstillä? Mieluummin vaihdan sellaiseen, joka puhuttelee, koskettaa tai yllättää. Elämä on niin lyhyt, ettei kannata pitkästyttää itseään kirjallisuudella.

Tim Parks on kertonut esseessään kirjeestä, jonka sai arvostetulta kollegaltaan. Kirjailijatoveri kiitteli vuolaasti Parksin romaania ja sai hänet hykertelemään tyytyväisenä, mutta kirjeen loppu loksautti suun auki. Kollega tunnusti jättäneensä viimeiset viisikymmentä sivua lukematta, koska koki saaneensa romaanista jo kaiken irti.

Päästyään yli hämmästyksestään ja suuttumuksestaan Parks tunsi kiitollisuutta kollegansa rehellisyydestä. Kirjeen viesti ei ollut: ”Teit viisikymmentä sivua liian pitkän romaanin” vaan: ”Lopetin romaanisi siihen kohtaan, jossa se tuli mielestäni valmiiksi.”

Kun katson kirjahyllyäni, näen monia romaaneja, jotka olisivat tuntuneet paremmilta, jos olisin tajunnut lopettaa niiden lukemisen sata tai viisikymmentä sivua ennen loppua. Lukijan syntymä on kirjailijan kuolema: jokainen lukija kirjoittaa romaanin uusiksi lukiessaan sen, eikä romaanin tarvitse olla täsmälleen sivumääränsä pituinen.

Parks siteeraa Kafkan huomiota kirjoihin kätkeytyvästä kulminaatiopisteestä. Kun se on saavutettu, tekstin voi lopettaa periaatteessa mihin lauseeseen tahansa, lopun pitkittäminen ei enää tuo kirjaan mitään uutta tai olennaista, koska kirja on jo luonut maailmansa, kielensä ja estetiikkansa, virittänyt ne kysymykset, jotka jäävät jälkihehkuna lukijan tajuntaan.

 

***

 

Kuulen korvissani vastalauseen: ”Ellet lue romaania loppuun, et tiedä miten juoni päättyy ja mitä henkilöille tapahtuu.”

Viimeisten sivujen paljastukset ovat etenkin genrefiktiossa tärkeä lukemisen motiivi: pitää saada tietää, saavatko rakastavaiset toisensa, jääkö murhaaja kiinni tai voittavatko hyvikset pahikset.

Ajatus siitä, että lukija on palkittava uurastuksestaan onnellisella tai kohottavalla lopulla, juontuu 1800-lukulaisen romaanin teollisesta logiikasta.

Tuohon aikaan romaanit julkaistiin jatkokertomuksina, ja porvarillistuvissa yhteiskunnissa niistä tuli massojen viihdettä. Kun markkinat kasvoivat ja raha liikkui, ei halukkaista kynäilijöistä ollut pulaa. Syntyi kilpailu siitä, kuka tarjoaa sykähdyttävimmät elämykset rakkautta ja sankaruutta janoaville lukijoille.

Jatkokertomukset saattoivat pyöriä parikin vuotta, eikä lukijoiden odotuksia sopinut pettää masentavilla tai vieraannuttavilla lopetuksilla. Teollinen logiikka vaati mysteerien ratkeamista, syntien sovittamista ja valkeuden voittoa pimeydestä. Tyytyväiset lukijat maksaisivat seuraavistakin jatkokertomuksista.

Nykyajan juoni- ja henkilövetoiset valtavirtaromaanit ovat 1800-luvun romaanien johdannaisia, ja niihin sisältyy implisiittisesti samanlainen tuotelupaus: ”Vastaan odotuksiinne, palkitsen teidät luku-urakastanne.”

1800-lukulainen romaaniestetiikka perustuu todellisuusilluusion luomiseen, lukija on saatava tuntemaan, että hän pikemminkin kokee kuin lukee, elää samassa maailmassa henkilöhahmojen kanssa, jopa heidän nahoissaan.

Paradoksaalisesti tällaiset romaanit erkaantuvat todellisuudesta sitoessaan loppuratkaisuissaan yhteen kaikki irrallisina törröttävät langat. Samalla ne paljastavat sen, minkä ovat siihen asti yrittäneet kätkeä eli keinotekoisuutensa ja rakennetun luonteensa. Aistein havaittava maailma on sekava, monihahmotteinen ja jopa kaoottinen, ei siistiksi puleerattu syiden ja seurausten jatkumo.

Mitä tiiviimmin romaani kirjoittaa itsensä umpeen, mitä eheämmäksi se oman maailmansa pakottaa, sitä vieraantuneemmaksi tunnen oloni laskiessani kirjan kädestäni.

Saatan olla tunnevammainen, mutta en yleensä pysty uskomaan onnellisiin tai kohottaviin loppuihin. Parempia ovat avoimet loput, jotka eivät vastaa läheskään kaikkiin kysymyksiin, vaan jättävät tilaa jossittelulle.

Erityistä viehätystä tunnen antikliimakseja kohtaan. Ne sotivat Tšehovin aseena tunnettua draaman sääntöä vastaan: jos romaanissa on ”kivääri”, ne jättävätkin sen ilkikurisesti laukaisematta.

Uuden romaanin kehittäjä Alain Robbe-Grillet väitti, että kaikki kirjailijat ovat omasta mielestään realisteja, kukaan ei julista olevansa valheellinen tai abstrakti. Erot syntyvät siitä, miten kirjailijat määrittelevät realistisuuden. Jokainen kirjallinen sukupolvi kehittää edeltäjistään poikkeavat estetiikat saadakseen paremmin kiinni todellisuudesta.

Minä pidän itseäni realistina myös lukijana. Siksi en useinkaan pysty uskomaan todelliseksi sellaista maailmaa, jota minulle tarjoillaan romaanien viimeisillä sivuilla ”palkintona” lukemisestani. Parhaiten romaani palkitsee jättämällä palkitsematta.