Nostalgia ei petä koskaan

fasc

 

Huusin niin kuin kaikki muutkin, kohotin käteni niin kuin kaikki muutkin, ulvoin niin kuin kaikki muutkin, rakastin niin kuin kaikki muutkin.

Noin kuvaa Ingmar Bergman nuoruuden kokemustaan Adolf Hitlerin puhetilaisuudessa. Tuleva ohjaajasuuruus asui vaihto-oppilaana 1930-luvulla Saksassa. Lähtiessään takaisin kotiin hän sai isäntäperheeltään lahjaksi Hitlerin valokuvan, jotta hänellä olisi aina ”tuo mies silmiensä edessä.” Monet vuodet Bergman jatkoi Hitlerin ihailemista, iloitsi hänen voittojaan ja suri hänen tappioitaan. Vasta toisen maailmansodan jälkeen keskitysleirien kuvat nähdessään Bergman luopui natsisympatioistaan.

Muistelmateoksessaan Laterna magica Bergman tunnustaa, että hän ei kyennyt Saksassa suojautumaan ympärillään vallinneelta aggressiivisuudelta, koska se vastasi hänen omia tuntemuksiaan. Nuori mies, joka haaveilee voimasta ja kunniasta ja haluaa elää suurta uljasta aikaa, on altis poliittiselle kiihotukselle. E. M. Cioran on kirjoittanut nuorisossa piilevästä pahuudesta, nuorison veren, sekasorron ja mullistusten kaipuusta. Hän tarkoitti nimenomaan miespuolista nuorisoa, koska tiesi omista kokemuksistaan, mistä puhui. Cioran lumoutui Bergmanin tavoin 1930-luvulla fasismista, ja uskoi sen pystyvän siihen, mihin nahjusmainen liberalismi ei pystyisi – nujertamaan bolsevismin ja pelastamaan eurooppalaisen sivilisaation.

Edellisessä merkinnässä käsittelemässäni Riku Korhosen Emme enää usko pahaan -romaanissa päähenkilö Eero lueskelee verkosta nykypäivän vihaisten nuorukaisten kirjoituksia. Nämä aktivistit haluavat palauttaa vanhan maailman mukaisen soturieetoksen nettipornon, kulutushysterian ja naisellistavan psykohöpinän turmelemaan miesten elämään. Elleivät miehet karaise henkeään ja ruumistaan ja liity veljeskunnaksi, he joutuvat naisten ja muukalaisten jyräämiksi. Osa verkkokeskustelusta on silkkaa öyhötystä, mutta mukaan mahtuu myös hyvin artikuloituja ja strategisesti teräviä kirjoituksia.

Silti ideologian pohjana olivat mytologiset kuvat. Kuten kahdeksanvuotiaat pojat, nämä miehet halusivat olla kotkia, kuninkaita, dominoivia sotapäälliköitä ja Valhallassa Odinin kanssa skoolaavia heeroksia. Olivatko miehet muka niin alkeellisia? Joillakin tasoilla olivat. Hän tunsi itsekin noiden kuvien vetovoiman. Ne koskettivat ruumiinkohtaa, johon itsekritiikki ei yltänyt.

Eero (tai Korhosen romaanin kertoja, heidän äänensä lomittuvat) pohtii E. M. Cioranin ajatuskulkuja muistuttaen, että jos nämä modernin maailman syrjäyttämät nuorukaiset sammuttavat tietokoneensa ja lähtevät valitsemiensa tunnusten alla kadulle, Eurooppa näkee tyrmistyttävän väkivallan paluun.

 

***

 

Poliittinen oikea laita koostuu kahdenlaisesta väestä, konservatiiveista ja reaktionääreistä. Edelliset ovat säilyttäjiä, he haluavat vaalia ”perinteisiä arvoja” sopivasti nykyaikaisilla mukavuuksilla ryyditettynä. Jälkimmäiset taas ovat vastavallankumouksellisia, jotka haluavat palauttaa harhaan joutuneen sivilisaation oikealle kurssille. Harhaisuutta edustaa suunnilleen kaikki se, mikä on tapahtunut Ranskan vallankumouksen jälkeen ja mitä on tapana nimittää edistykseksi.

”Reaktionäärit eivät ole konservatiiveja”, korostaa politologi Mark Lilla uudessa esseekirjassaan The Shipwrecked Mind: On Political Reaction. Lilla niputtaa eurooppalaiset nationalistit samaan joukkoon amerikkalaisen uskonnollisen oikeiston ja poliittisten islamistien kanssa. He kaikki inhoavat länsimaissa rehottavaa kulutuskeskeistä materialismia, säädytöntä populaarikulttuuria, pyhiä arvoja rienaavaa rappiotaidetta sekä naisten ja vähemmistöjen oikeuksia.

Mikä tärkeintä, heidän ideologinen kertomuksensa noudattelee samoja peruslinjoja. Alussa on turmeltumaton onnen aika, jossa ihmiset elävät harmoniassa, tietävät paikkansa ja kunnioittavat yhteisön traditioita ja Jumalaa. Tapain turmelus pääsee valloille, kun vieraat ihanteet, joita intellektuellit (akteeminen väki, kirjailijat, taiteilijat, toimittajat) innokkaasti levittävät, alkavat juurtua ihmisten mieliin. Väärä tietoisuus läpäisee koko yhteisön, joka vapaaehtoisesti ja jopa uhmakkaan tyytyväisenä kulkee kohti tuhoaan. Tuho voidaan torjua vain, jos vastavoimat saadaan heräämään ja nousemaan taisteluun. Vastavoimia edustavat ne, joita elähdyttävät muistot vanhasta paremmasta maailmasta, turmeltumattomasta onnen ajasta.

”Reaktionäärin mieli on haaksirikkoutunut mieli”, Lilla kirjoittaa. Kun muut näkevät ajan virran etenevän niin kuin se on aina edennyt, reaktionääri näkee paratiisin raunioiden lipuvan silmiensä edestä kohti ikuista yötä. Tästä menetyksen kokemuksesta kumpuaa militantti nostalgia, tarve huutaa ”Seis!” ja pysäyttää ajan virta, kääntää sen suunta.

 

***

 

Kriittisyydestään huolimatta Lilla ei heristä tuomitsevasti sormeaan niille, jotka haaveilevat vanhan maailman hyveiden palauttamisesta. Jälkiteollinen yhteiskunta edustaa eräänlaista jatkuvaa vallankumousta, jossa puhki kuluneen bisnessloganin mukaisesti ”on juostava pysyäkseen paikallaan”. Teknologiset ja sosiaaliset murrokset jakavat ihmisiä voittajiin ja häviäjiin, ja toisinaan häviäjiä on paljon enemmän kuin voittajia.

Ahdistus loputtomien muutosten edessä on nykyajan universaali kokemus, ja sen vuoksi antimodernit reaktionääriset ideat saavat vastakaikua hyvinkin erilaisissa ihmisryhmissä. Eurooppalaisella nationalistilla, amerikkalaisella teekutsuliikkeen kannattajalla ja poliittisella islamistilla on erilaiset iskulauseet, mutta niiden taustalla samanlainen uho, samanlainen menneen maailman kaipuu.

Politiikassa nostalgia on vahva ase. Ihmiset voivat pettyä toiveisiin ja unelmiin, mutta nostalgia ei petä heitä koskaan.

Riku Korhosen romaani – tutkielma meistä, viimeisistä ihmisistä

korhonenn-emme-usko-enaa-pahaan

”Hyvin sopeutuneilla on valpas suhde kärsimykseen. Arjen fyysisiä ja psyykkisiä riskejä oli jo kauan hallittu ravintoon, liikuntaan ja lepoon liittyvällä mittausdatalla ja optimoinnilla. Uusin kehitysalue oli hengitysilman laatu. Keskustelu oli vilkasta. (…) Tavoite oli niin turvallinen ja puhdas koti, että lapset voitiin hätätilassa vaikka operoida olohuoneen pöydällä. Se oli rationaalista tuskien ennaltaehkäisyä, yksilötason negatiivista utilitarismia. Ja silti monessa tuntui yhä piilevän kalpea sairaalloinen uneksija, jonka mielikuvitusta kärsimys veti vastustamattomasti puoleensa.”

Riku Korhosen uudesta romaanista Emme enää usko pahaan tuli mieleeni Francis Fukuyaman pian kylmän sodan päättymisen jälkeen julkaisema The End of History and the Last Man. Hegeliläisestä dialektiikasta (Alexandre Kojéven tulkintojen pohjalta) innostunut Fukuyama väitti, että liberaali demokratia edustaa ihmiskunnan historiallista päätepistettä. Ei olisi eikä tulisi parempaa tapaa järjestää yhteiskunta kuin parlamentarismin ja markkinatalouden liitto ihmisoikeuksilla ryyditettynä.

Vuosien saatossa Fukuyaman teesejä on paitsi kritisoitu myös ivattu ja pilkattu. Historia ei suinkaan loppunut, vaan kylmän sodan jälkeistä Washingtonin konsensusta seurasi paluu tulevaisuuteen. Liberaali demokratia on nykyisin puolustuskannalla jopa Yhdysvalloissa ja läntisessä Euroopassa.

The End of History and the Last Man on mainettaan parempi tai ainakin sävykkäämpi kirja. Fukuyama ei puhunut edistyksen marssin absoluuttisesta päätepisteestä. Historian loppu ei tarkoittanut hänelle yhteiskunnallisten murrosten katoamista, päinvastoin, jotkut maat saattaisivat poiketa liberaalin demokratian kaidalta tieltä eivätkä välttämättä palaisi heti takaisin.

 

***

 

Korhosen romaania lukiessa ajattelin Fukuyaman teoksen nimen loppuosassa esiintyvää viimeistä ihmistä. Emme enää usko pahaan on farssista tragediaksi muuttuva tarina viimeisistä ihmisistä. Toisin sanoen ”meistä”, keskiluokkaisen hyvän elämän tavoitteilijoista.

Fukuyama otti ”last manin” figuurin Nietzscheltä. 1800-luvun mursuviiksifilosofille viimeiset ihmiset olivat viheliäisiä olentoja. Heiltä puuttui voiman ja kunnian tunto, heidän tavoitteensa oli minimoida riskit ja maksimoida turvallisuus.

Ensimmäistä ihmistä vielä ohjasi halu valtaan, hän taisteli kunniastaan ja vaati itselleen tunnustusta tarvittaessa vaikka väkivalloin, mutta viimeinen ihminen kesyyntyi ja veltostui, luopui halusta valtaan ja taipui kristillisten hyveiden mukaiseen orjamoraaliin.

Jos muinainen ensimmäinen ihminen oli vitaalinen punaposkinen peto, nykyajan viimeinen ihminen on pelkkä munaton konsultti, puhtaassa kodissaan hengitysilman laatua tarkkaileva nahjus, jonka orjamoraali ankkuroituu kristillisten hyveiden asemesta kapitalistisiin hyveisiin.

Fukuyama piti mahdollisena, että viimeiset ihmiset kyllästyvät elämään suojattua elämää vailla kohokohtia, vailla vaaran tuntua. Ehkä vitaalisuuden kaipuu yltyy lopulta niin suureksi, että viimeisten ihmisten keskelle ilmaantuu taas ensimmäisiä ihmisiä ja historia palaa, ainakin hetkittäin, ainakin jossain päin maailmaa.

 

***

 

Emme enää usko pahaan -romaanissa viimeisten ihmisten pienoisyhteisön, keskiluokkaisen onnelan muodostaa Ispoisten pientaloalue. Asuntomurrot kuohuttavat sen asukkaita, ja syyllisiksi epäillään maahanmuuttajia, vaikka todisteet puuttuvat. Ulkopuolinen uhka saa syvällä uinuneet ensimmäisen ihmisen vaistot heräämään henkiin. Miespuoliset opettajat, yrittäjät ja järjestelmäasiantuntijat perustavat kodinturvajoukot, vaikka ovat väkivaltaan turvautuessaan vaaraksi ennen kaikkea itselleen.

Samaan aikaan romaanin päähenkilöt, Eero ja Aino pohtivat, kuinka voisivat palauttaa kadonneen intohimon avioliittoonsa. Molemmat ovat työnsä kautta kytköksissä jälkiteolliseen pienten spektaakkelien yhteiskuntaan. Eero järjestää paintball-yrittäjänä aikuisille miehille mahdollisuuden leikkiä sotaa (valvotusti, turvallisesti, viranomaismääräyksin säädellyssä ympäristössä). Aino kohtaa päihde- ja mielenterveysongelmaisten asuntolan työntekijänä ne, jotka ovat nauttineet pienten spektaakkelien yhteiskunnan stimulantteja väärällä tavalla.

Ensimmäisen ihmisen voimaimpulssit saavat Eerosta toisinaan otteen, esimerkiksi kaupan jonossa hän uhkaa piestä juopon, joka rohkenee sanoa pari poikkipuolista sanaa. Eeron paras ystävä Lari kamppailee pitääkseen sisällään ryöppyävät väkivaltafantasiat hallinnassa. Ulkopuolinen maailma tuntee Larin ahkerana kapitalismin muurahaisena, joka jää töihin kun muut marssivat ulos protestina yt-neuvotteluille.

Emme enää usko pahaan muistuttaa Ian McEwanin romaaneja. McEwanilla tapahtumat alkavat usein vyöryä yksittäisen ja sinänsä vähäpätöisen tapahtuman seurauksena. Samanlainen dynamiikka on Korhosella. Kun Aino sanoo pikaistuksissa Eerolle, että tämä ei ole enää mies, mikään ei jää ennalleen. Eero ryhtyy suunnittelemaan vaimonryöstöä, jonka kulttuurihistorialliset ulottuvuudet Korhonen annostelee tekstiinsä alleviivaamatta, laajaan taustatutkimukseen perustuen, aivan kuten McEwan.

Kirjailijakollegani luonnehti Korhosen kirjaa kaunokirjallisin keinoin toteutetuksi tutkielmaksi. Tutkielma romaanin alatyyppinä onkin paitsi mcewanilainen myös kauas historiaan kurkottava. Jo Balzacin ajoista lähtien yksi romaanikirjailijan tehtävistä on ollut kuvata arvojen muutosta yhteiskunnassa. Emme enää usko pahaan onnistuu siinä hienosti. Se on tärkeä kirja.

Pidän myös Korhosen proosasta, hän on niitä kotimaisia kirjailijoita, joita tykkään lukea myös puhtaasti kielen tähden. Korhonen ei ole kokeellinen prosaisti, hän ei pyri ajattelemaan uusiksi romaanin muotoa tai punomaan sokkeloisia kerronnan labyrinttejä, hänen voimansa on virkkeissä, jotka liikkuvat laajoissa tunnerekistereissä ja tavoittavat pienetkin nyanssit. Kuluneita, kauhtuneita ilmaisuja saa turhaan etsiä Korhosen romaanista, onnahtavat kielikuvatkin ovat harvassa.

Emme enää usko pahaan muistuttaa siitä, mitä fiktiivinen proosa parhaimmillaan on: sotaa kliseitä vastaan.

Tämän vuosituhannen paras Ian McEwanin romaani

mcewan-nutshell

The Guardianin kriitikko väitti Ian McEwanin uutta romaania mestariteokseksi. Ei se mitään, ajattelin, luen sen silti. Onneksi luin. Nutshell on tekijänsä paras kirja tällä vuosituhannella.

Avausvirke päätynee erilaisiin mieleenpainuvimmat romaanin aloitukset -sikermiin: ”So here I am, upside down in a woman.” Nutshell sai alkunsa, kun tuo virke putkahti McEwanin mieleen keskellä päivää. Moni kirjailija olisi haudannut pähkähulluna idean romaanista, jonka minäkertoja on äitinsä kohdussa syntymäänsä odottava lapsi. McEwankin epäröi, mutta päätti yrittää.

”Tuosta ei hyvää seuraa”, ajattelin kuullessani, millainen romaani McEwanilta on tulossa. Olen pitänyt häntä kirjailijana, jonka teokset niveltyvät kiinteästi sosiaaliseen todellisuuteen eivätkä venytä reaalisen ja kuvitellun välistä rajaa. Uumoilin, että sikiökertoja toimisi paremmin McEwanin ystävän ja ikätoverin Martin Amisin romaanissa, ja Amisillakin vain hänen parhaina vuosinaan, jolloin hän kirjoitti Time’s Arrowin, historiaa takaperin kuljettavan tarinan natsirikollisesta.

Olin väärässä, McEwanin todellakin kannatti poistua mukavuusalueeltaan. Syntymättömän lapsen perspektiivi tuo hänen kerrontaansa uudenlaisia sävyjä ja tasoja.

”Romaani on maailman takaisinvaltaamista”, kirjoittaa Imre Kertész Kaleeripäiväkirjassaan. Toisin sanoen romaani – tai ainakin hyvä romaani – purkaa vallitsevan todellisuuden kulissit ja paljastaa niiden takana lymyävät kollektiiviset myytit tai suoranaiset valheet.

 

***

 

Nutshellin sikiökertoja on ihmisten maailmassa samaan aikaan ulkopuolinen ja osallinen. McEwan hyödyntää tätä asetelmaa laittamalla syntymättömän lapsen kommentoimaan kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä montaignemaiseen tapaan välillä vakavasti ja välillä sarkastisesti.

”Totuus kuullaan lasten suusta” on yksi rasittavimmista hokemista, mutta Nutshellissä syntymättömän lapsen näkökulma avaa kiintoisia näkökulmia maailmanmenoon, varsinkin kun McEwan vaihtelee tyylilajeja, äänenpainoja ja tunnerekistereitä.

Välillä sikiökertoja ihmettelee länsimaita riivaavaa kulttuuripessimismiä:

What of the commonplace miracles that would make a manual labourer the envy of Caesar Augustus: pain-free dentistry, electric light, instant contact with people we love, with the best music the world has known, with the cuisine of a dozen cultures?

Välillä syntyy ivaa hyvinvointivaltion kasvattien taipumuksesta typistää yhteiskunnallinen keskustelu identiteettipolitiikaksi:

I’ll feel, therefore I’ll be. Let poverty go begging and climate change braise hell. Social justice can drown in ink. I’ll be an activist of the emotions, a loud, campaigning spirit fighting with tears and sighs to shape institutions around my vulnerable self. My identity will be my precious, my only true possession, my access to the only truth. The world must love, nourish and protect it as I do.

Mikä on McEwanin ääntä, mikä kertojaääntä? Raja on häilyvä. Varsinkin edellisessä katkelmassa voi aistia kalavelkojen maksua niille, jotka ovat ryöpyttäneet McEwania hänen sukupuolipoliittisesti konservatiivisina pitämistään kannanotoista (”Uskon, että useimmat ihmiset, joilla on penis, ovat sukupuoleltaan miehiä.”).

Sikiökertojan ympärille on vaikeaa rakentaa yhtä väkevää todellisuusilluusiota kuin realismin lajityyppisissä konventioissa pitäytyvään romaaniin. Sellaisetkin lukijat, joille todellisuusilluusioon tuudittautuminen on lukuelämyksen ehdoton vaatimus, kohtaavat heti avausvirkkeessä minäkertojan, joka on ilmiselvästi pelkkä fiktiivinen konstruktio, mustetta paperilla.

Minulle Nutshellin lukemisessa kiehtovinta oli seurata, kuinka McEwan luovii todellisuusilluusion ja avoimen sepitteellisyyden välillä.

Hän ei ratkaise sikiökertojan ongelmaa helpoimman kautta, kuten moni muu kirjailija olisi sen epäilemättä ratkaissut eli antamalla tälle ruumiillisten rajojen ulkopuolelle yltävän liikkuvan tietoisuuden. Ei, McEwan pitää sikiökertojan kohdun sisällä ja näkee paljon vaivaa kuvaillakseen, millaisista tiedon sirpaleista kuuloaistinsa varassa oleva sikiökertoja joutuu kokoamaan käsityksensä ympäröivästä todellisuudesta. Pidän ratkaisua hyvänä. Vapaasti liikkuva tietoisuus kohtuun kahlitussa ruumiissa olisi latistanut sikiökertojan epäkiinnostavaksi sovellukseksi kaikkitietävästä kertojasta.

Se, millaisen tilannekuvan maailmasta sikiökertoja luo puutteellisen informaationsa pohjalta, tuntuu arkikokemuksen näkökulmasta täysin päättömältä. Sikiökertoja analysoi kansainvälistä politiikkaa ja ekosysteemin tilaa sekä arvostaa hyviä viinejä, klassista musiikkia ja runoutta. Kognitiivinen kyvykkyys selittyy sillä, että hänen äitinsä kuuntelee ahkerasti radion puheohjelmia ja yleissivistäviä podcasteja.

Lukija kuitenkin hyväksyy sen, mitä McEwan kertoo. Sikiökertoja on romaanin sisäisessä todellisuudessa täysin uskottava hahmo, vaikka muutoin Nutshellin maailma mukailee yksi yhteen reaalimaailmaa eikä ole millään tavalla surrealistisesti virittynyt.

 

***

 

Kirjailija lukee toista kirjailijaa niin kuin lukee, teknisiä ja kielellisiä ratkaisuja pohtien. Peruslukija tuskin vaivaa Nutshelliin tarttuessaan päätään todellisuusilluusion luomisen ja avoimen sepitteellisyyden välisellä suhteella. Hän lukee tarinaa, ja miksi ei lukisi, koska McEwan on nykykirjailijoista taitavimpia juoni- ja henkilöhahmokeskeisen fiktion tekijöitä.

Nutshell on Hamletiin nojautuva kolmiodraama. Sikiökertojan äiti Trudy (eli Gertrude) ja isä John elävät asumuserossa ja äiti on ottanut rakastajakseen miehensä veljen Clauden (eli Claudiuksen).

Rakastavaiset himoitsevat paitsi toisiaan myös miljoonien arvoista kiinteistöomaisuutta, joka tulisi heidän haltuunsa, jos John heittäisi veivinsä. Siispä he ryhtyvät suunnittelemaan täydellistä rikosta. Sellaista he eivät onnistu tekemään, mutta McEwan onnistuu punomaan melkeinpä täydellisen murhajuonen, joka ei lässähdä edes loppuratkaisussaan.

Teoksena Nutshell on rajattu ja keskitetty, mikä McEwanin tapauksessa on plussaa, koska en ole koskaan erityisemmin viehättynyt hänen mittakaavaltaan laveammista romaaneista.

Peruskokemukseni McEwanin teosten äärellä on ollut sellainen, että pidän niistä enemmän niitä lukiessani kuin laskettuani ne kädestäni. Toisin sanoen ne ovat harvoin jättäneet minuun vahvaa jälkeä. Olen arvostanut McEwania hurjan taitavana kirjailijana, mutta samalla harmitellut sitä, ettei hänen proosansa onnistu menemään ihoni alle.

Sympatisoin niitä, joiden mielestä McEwanin parasta antia ovat hänen tuotantonsa groteskeja sävyjä sisältäneet alkupään jutut, jotka toivat hänelle vähäksi aikaa lempinimen Ian Macabre.

Pitäisikin lukea uudestaan Vieraan turva, McEwanin vuonna 1981 ilmestynyt toinen romaani.