Runouden vihaamisesta

platon runout

”Runoilijat ovat maailmamme tunnustamattomia lainsäätäjiä”, väitti Percy Shelley 1800-luvun alkupuolella. Teollistuminen, kaupungistuminen, porvarillistuminen ja modernisaatio tekivät silloin tuloaan, ja niiden siivellä romaani nousi kirjallisuuden valtalajiksi.

Shelleyn ajatukset eivät olleet ennenkuulumattomia, sillä antiikin ajoista saakka runous on näyttäytynyt liki taikavoimaisena ilmaisumuotona, joka kietoo toisiinsa erillisen ja yleisen, ajallisen ja ajattoman, aineellisen ja aineettoman. Platonin Valtiossa tehtiin selväksi, että runoilijat eivät ole tervetulleita ihanneyhteiskuntaan, koska sotkevat filosofisen järkeilyn lyyrisillä emootioillaan.

Toisin sanoen runous oli paitsi esteettisesti vaikuttavaa myös poliittisesti vaarallista.

Nykyisin sana on länsimaissa niin vapaa, että runouskaan ei uhkaa ketään. Silti usko lyriikan mahdollisuuksiin luoda arkisista sanoista jotain ylivertaista ja ainutkertaista, ei ole tyystin kadonnut. Se kuitenkin ilmenee yleensä negaation kautta, pettymyksenä siihen, että yksittäiset runot eivät lunasta runouden ideaalista kumpuavia lupauksia.

Pettymystä voivat tuntea yhtä hyvin ne, jotka lukevat lyriikkaa satunnaisesti kuin ne, jotka lukevat lyriikkaa intohimoisesti.

”Mutta nämähän ovat… vain runoja”, mutisee palkitun keskipolven lyyrikon Aki Välskärin (nimi keksitty) uutuuskokoelmaan tarttunut historian opettaja, jonka lempilukemista ovat John Irvingin romaanit.

”Ei helvetti! Nämähän ovat vain runoja” tuhahtaa proosan keskiluokkaista latteutta sydämensä pohjasta vihaava avantgardelyyrikko samaisen Aki Välskärin kokoelman äärellä.

Historian opettajan pettymys kumpuaa nostalgisesta kuvitelmasta, että joskus ennen julkaistiin lyriikkaa, joka puhutteli suurta lukevaa yleisöä, hänen kaltaisiaan ihmisiä. Runot onnistuivat muka silloin kertomaan syviä totuuksia ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta.

Avantgardelyyrikon pettymystä sävyttää turhautuminen siihen, että runot ovat vain sanoja paperilla eivätkä pommeja, jotka räjäyttäisivät pirstaleiksi vakiintuneet poetiikat, estetiikat ja ideologiat.

Kummankin mielestä nykyrunoilijat ovat elitistisiä näpertelijöitä, kyvyttömiä luomaan vereviä, elinvoimaisia säkeitä.

You can hate contemporary poetry – in any era – as much as you want for failing to realize the fantasy of universiality, but the haters should stop pretending any poem ever succesfully spoke for everyone.

Näin kirjoittaa Ben Lerner tuoreessa pamfletissaan The Hatred of Poetry, jonka nimi on silmänisku Shelleyn kaksisataa vuotta sitten kirjoittamalle esseelle ”A Defence of Poetry.” Lernerin mukaan jokainen runoilija on tuomittu pettämään paitsi itsensä myös lukijansa ja kirjallisuudenlajinsa. Parhaassakin säekokonaisuudessa lyriikan ideaalit ovat läsnä vain potentiaalisina, eivät aktuaalisina.

Lerner aloitti lyyrikkona, mutta on luonut maineensa ja menestyksensä prosaistina. Oman suhtautumisensa runouteen hän kiteyttää Marianne Mooren ”Poetry”-runon avaussäkeellä: ”I, too, dislike it.” Lernerin mielestä runouden vihaaminen on lyyrikolle merkityksellinen taito, tuntemus tai ominaisuus: ”You can only compose poems that, when read with perfect contempt, clear a place for genuine Poem that never appears.”

Shelleylle Lernerin ajatukset eivät olisi olleet tyystin vieraita, vaikka hänen lähtökohtanaan oli runouden erityislaadun puolustaminen romantiikan kiihkeimmässä hengessä. Shelleykin myönsi, että loistokkainkin runo on vain häälyvä varjo tekijänsä näyistä ja aivoituksista.

 

***

 

Tunnistan asiat, joista Lerner kirjoittaa, mutta minun on vaikea eläytyä hänen ajatuksiinsa. En koe samanlaista täyttymättömien toiveiden ahdistusta lyriikan äärellä.

Miksi takertua abstraktiin ideaan Suuresta Runosta, joka jää ikuisesti kirjoittamatta? Eikö riitä, että on olemassa hyvää lyriikkaa kaiken keskinkertaisen ja huonon vastapainona?

Lerner toki myöntää näkökulmansa rajallisuuden. Maailma on täynnä runoja, jotka puhuttelevat kauneudellaan, rujoudellaan, älyllään, herkkyydellään, soinnillisuudellaan, puheenkaltaisuudellaan, rohkeudellaan tai lohdullisuudellaan. The Hatred of Poetryn ei ole tarkoitus olla lyriikan yleiskatsaus, vaan tarjota eräs mahdollinen selitys sille, miksi kaikkina aikakausina on noussut kriittisiä ääniä julistamaan pettymystä runouteen ja vaatimaan sitä joko muuttumaan tai tuhoutumaan.

Lyhykäisyydessään Lernerin sanoma kuuluu: mitä enemmän odotatte runoudelta, sitä varmemmin petytte.

The Hatred of Poetrystä voi rivien välistä lukea toiveen tai haaveen, että runouden voisi kohdata odottamatta, yllättävissä yhteyksissä, vailla ennakkotoiveiden taakkaa.

Lerner siteeraa esikoisromaaninsa Leaving the Atocha Stationin (kirjoitin siitä aikoinaan tähän blogiin) päähenkilöä: ”Koin runosäkeet kauniiksi vain silloin, kun ne tulivat vastaani siteerauksina niissä esseissä, jotka sisältyivät yliopistossa tutkintovaatimuksiin. Niissä ei erotettu säkeitä toisistaan rivinvaihdoilla, vaan kenoviivoilla, ja minusta tuntui, että en ollut tekemisissä yksittäisen runon kanssa, vaan kuuntelin poeettisten mahdollisuuksien kaikua.”

 

***

 

Minä löysin tieni kirjallisuuden maailmaan lukiossa nimenomaan lyriikan kautta. Äidinkielen kirjaan oli painettu Tuomas Anhavan runo, jota aloin tutkia kesken tunnin, koska en jaksanut seurata opetusta. Se tuntui ensisilmäyksellä täysin naurettavalta, yhtä hyvin sen paikalla olisi voinut olla mustetahroja paperilla. Tarkemmin katsottuna se alkoi näyttää ensin askarruttavalta ja sitten kiehtovalta. Muutaman viikon kuluttua rupesin kantamaan kirjastosta kotiin modernististen lyyrikoiden kokoelmia.

Omat kokemukseni ovat siis päinvastaiset kuin Lernerin: runot eivät ole pettäneet odotuksiani, vaan ylittäneet ne. Syynä voi tietysti olla se, että en osannut toivoa niiltä alun perin kerrassaan mitään.

Vanhat suosikkikokoelmani, kuten Eeva-Liisa Mannerin Fahrenheit 121, Sirkka Turkan Tule takaisin, pikku Sheba tai Paavo Haavikon Puut, kaikki heidän vihreytensä, tuntuvat vieläkin kirjoilta, joista ei puutu mitään, joiden säkeet saavuttavat potentiaalinsa liki täydellisesti. En pysty kuvittelemaan niiden rinnalle toteutumatta jäänyttä varjokirjaa, joka olisi ollut väkevämpi ja painokkaampi.

Toisaalta en ole koskaan uskonut, että runous voisi tuottaa universaaleja kokemuksia. On ihmisiä, jotka pitävät lyriikasta ja ihmisiä, jotka eivät pidä. Jälkimmäinen joukko on paljon suurempi.

Innostuttuani runoudesta yritin turhaan saada tuttaviani lukemaan Manneria, Turkkaa ja Haavikkoa. He selailivat kirjoja sieltä täältä, ja heidän kasvoiltaan kuvastui pettymyksensekainen ihmetys: ”Mutta nämähän ovat… vain runoja.”

Odottivatko he, että runot voisivat olla jotain muutakin kuin runoja?

Jalkapallo ja tämän maailman tärkeimmät asiat

toussaint football

Hurmaavampaa aloitusta kuin Jean-Philippe Toussaintin esseekokoelmassa Football en ole vähään aikaan kohdannut:

Kukaan ei pidä tästä kirjasta, eivät intellektuellit, joita jalkapallo ei kiinnosta, eivätkä jalkapallon ystävät, joiden mielestä kirjoitan liiaksi intellektuellin tavoin.

Juuri tuollaisen kirjan minäkin haluaisin kirjoittaa! Mieluummin kuitenkin jääkiekosta kuin jalkapallosta.

Toussaint on belgialainen kirjailija, jonka teoksissa näkyvät yhtä hyvin vaikutteet Samuel Beckettiltä kuin Jacques Tatilta.

Beckettistä Toussaint on kertonut eräässä esseessään hauskan henkilökohtaisen muiston. Ollessaan aloitteleva, vielä julkaisematon kirjailija hän halusi lähettää näytelmänsä Beckettille luettavaksi, mutta koska aavisti, ettei taatusti ole ainoa Beckettiä teksteillään lähestyvä, laati ensin saatekirjeen, joka kiinnittäisi mestarin huomion.

”Pelatkaamme kirjeshakkia. Jos minä voitan, sinä luet näytelmäni ja kommentoit sitä. Jos sinä voitat, minä luen näytelmäni itse vapaahetkinäni”, Toussaint ehdotti ja laittoi kirjeensä loppuun: ”Kaiken varalta: 1, e4.”

Paluupostissa tuli Beckettin vastaus: ”Musta luovuttaa. Lähetä näytelmäsi. Ystävällisesti, Samuel Beckett”. Luettuaan näytelmän Beckett esitti siihen muutamia korjausehdotuksia.

Toussaintilta on suomennettu vain kaksi romaania (Kylpyhuone, WSOY 1987, kääntänyt Mirja Bolgár ja Tv, Basam Books 2000, kääntänyt Erkki Jukarainen), mikä on harmillista mutta ymmärrettävää.

Suomessakin käännöskirjamarkkinoita hallitsevat sellaiset teokset, joita Tim Parks on nimittänyt globaaleiksi romaaneiksi. Niissä päähenkilöt vatvovat keskiluokkaisia ura- ja parisuhdeongelmiaan ja liikkuvat maailmassa, jonka tekevät tunnistettavaksi läntisten suurkaupunkien maisemaa hallitsevat kulutusbrändit ja massakulttuurituotteet. Kerronta on lukuekonomialtaan optimoitua psykologista realismia.

Toussaintin romaanit ovat liian omapäisiä ja omaperäisiä kelvatakseen suurten kustantamoiden käännösoikeuksien ostajille. Englanniksi häntä julkaisevat Dalkey Archiven kaltaiset taideproosaan erikoistuneet pienkustantamot, jotka tavoittavat kirjallisten alakulttuurien edustajat mutta eivät suurta yleisöä.

 

***

 

Luin Kylpyhuoneen nuorena kirjallisuudenopiskelijana muutama vuosi sen suomeksi julkaisemisen jälkeen. En tiennyt Toussaintista etukäteen mitään, mutta romaanin asetelma kiehtoi: pariisilainen päähenkilö vetäytyy kylpyhuoneeseensa ja omistaa päivänsä kiireettömälle mietiskelylle ja filosofoinnille, kunnes päättää hetken mielijohteesta lähteä Venetsiaan.

Toussaintin mieltymys jalkapalloon tuli esiin Kylpyhuoneessa, mikä nosti hänen osakkeitaan silmissäni.

Mieleeni painui etenkin kohtaus, jossa päähenkilö katsoo tyttöystävänsä kanssa televisiosta Glasgow Rangersin ja Inter Milanin välistä Eurooppa-cupin (eli Mestareiden liigan edeltäjän) ottelua. Tyttöystävä väittää erästä skottipelaajaa (”kesakkonaamaista punapäätä”) päähenkilön näköiseksi, ja päähenkilö kiistää jyrkästi yhdennäköisyyden. ”Katso, miten hän juoksee!” tyttöystävä inttää, vaikka ei ole ikinä nähnyt päähenkilön juoksevan. Tuollaista salavihkaisen latautunutta arjen komiikkaa riittää Toussaintin romaaneissa.

Footballissa Toussaint kirjoittaa välillä kuin lausuisi Kylpyhuoneen päähenkilön tyttöystävän repliikkejä eli kiinnittää huomionsa aivan muihin asioihin kuin taktisella tietämyksellään ylvästelevät futisfriikit tai jalkapallon yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia ruotivat älyköt. Kirjoittaessaan vuoden 2014 Brasilian MM-kisojen välierästä hän ei fiilistele Saksan historiallisella murskavoitolla isäntämaasta tai erittele Saksan pelillisen ylivoiman taustatekijöitä, vaan pohdiskelee sitä, kuinka oudolta tuntui nähdä Die Mannschaft pelaamassa vaakaraitaisissa punamustissa peliasuissa ikonisten valkoisten paitojen asemesta. Moinen peliasu toi Toussaintille mieleen rugbypaidat.

Kun katsomme jalkapallo-ottelua, tulevaisuus on avoin ja ratkaisematon, se paljastaa itsensä silmiemme edessä, vaihe vaiheelta, reaaliajassa. Ottelun kestäessä lopputulos pysyy epävarmana, emmekä voi herpaantua pelitapahtumien seuraamisesta hetkeksikään ilman riskiä, että menetämme jotain tärkeää.

Kun erotuomari viheltää pelin päättyneeksi, taululla näkyy lopputulos, eikä siihen ole vastaan sanomista. Mielemme valtaa euforia tai apatia riippuen siitä, onko suosikkijoukkueemme voittanut vai hävinnyt, tai sitten vain siirrymme tyynin mielin seuraavaan puuhaan, valmistamaan illallista tai lukemaan kirjaa, ellei kumpaankaan joukkueeseen ole erityisiä tunnesiteitä.

Lopputuloksen tyrannia murskaa lopulta alleen kaiken sen, mitä kentällä on ottelun aikana tapahtunut. Hyvän elokuvan voi katsoa uudestaan vaikka 50 kertaa, mutta ani harva jaksaa katsoa jännittävintäkään finaalimatsia uusintana. Youtubista voi kyllä fiilistellä vanhojen otteluiden highlighteilla, mutta siihen se yleensä jää. Kokonaiset ottelut ovat Toussaintin mukaan välittömästi pilaantuvia tuotteita. Ne pitää nauttia tuoreeltaan, koska nautinto syntyy siitä, että katsoja elää sykkivässä ajan virrassa stadionin lehtereillä tai televisioruudun ääressä. Loppuvihellys irrottaa ottelun ajasta, tekee siitä historian rihkamaa, jota urheiluvisailijat voivat myöhemmin tonkia: ”Paljonko päättyi Saksan ja Brasilian MM-välierä vuonna 2014?”

Toussaint myöntää muuttuvansa toiseksi ihmiseksi silloin, kun hänen synnyinmaansa Belgia pelaa arvokisoissa. Hän syytää solvauksia erotuomareille, ivaa vastapuolen pelaajia, löytää sisältään sellaisia aggressiivisia ja väkivaltaisia impulsseja, joilla ei normaalielämässä ole mitään sijaa hänen persoonallisuudessaan. ”Annan periksi typeryydelle ja tavanomaisuudelle”, hän tiivistää.

Toisaalta Toussaint löytää futiskatsomossa itsestään myös arkiminälleen outoja sosiaalisuuden ja kontaktihakuisuuden muotoja. Hän muistelee vuoden 2002 MM-kisoja, joissa seurasi paikan päällä Belgian ottelua toista isäntämaata Japania vastaan. Kun Belgia teki maalin, hän vilkaisi vaistomaisesti ympärilleen, näkyykö missään maanmiehiä ja havaitsi japanilaisten massan keskeltä toisen yksinäisen miehen Belgian värit yllään. Toussaint ryntäsi tuntematonta tyyppiä kohti ja löi hänen kanssaan yläviitoset. Vastaavaa ei voisi tapahtua futiskatsomon ulkopuolella.

Footballin esseissä Toussaint suuntaa huomion pois tulostyranniasta ja fanikulttuurista tavoittaakseen niitä laajempia merkityksellisyyden kokemuksia, joita jalkapallon katsomiseen liittyy. ”Kun kirjoitan jalkapallosta, kirjoitan oikeastaan ajan kulumisesta.” Hän myöntää, ettei seuraa otteluita enää yhtä intohimoisesti kuin nuorempana, eikä välttämättä enää tiedä Belgian maajoukkuepelaajia nimeltä.

Useimmilla meistä suhde jalkapalloon muodostuu lapsuudessa tai nuoruudessa, jolloin MM- ja EM-kisat tai suosikkijoukkueen sarjaottelut kuuluvat tämän maailman tärkeimpien asioiden joukkoon. Iän myötä kokemukset menettävät väkevyyttään, eivätkä ottelutulokset ja maalintekijät pysy mielessä samaan tapaan kuin joskus ennen.

 

***

 

Muistiin takertuu kuitenkin myös kaikkea sellaista, mikä ei suoranaisesti liity siihen, kuka voitti kenetkin ja monellako maalilla.

Bosniassa syntynyt ja Yhdysvaltoihin emigroitunut kirjailija Aleksandar Hemon muistelee eräässä esseessään jalkapallon vuoden 1982 MM-kisoja, eikä tekstin kiinnostavin aines ole suinkaan otteluiden ruotimisessa vaan Hemonin henkilökohtaisissa kokemuksissa otteluita seuratessa. Hemon oli turnauksen aikaan erotiikkaa ja romantiikkaa janoava nuorukainen, joka eli kiihkeitä hetkiä tyttöystävänsä kanssa.

Samalla tavalla minunkin mielessäni jalkapallon arvokisamuistot liittyvät osaksi muuta elämänhistoriaani. Turnaukset saavat uudenlaisen merkityksen, kun niissä ei ole enää kyse vain voittamisesta ja häviämisestä, vaan ne kietoutuvat osaksi kaikkea sitä, mikä on tehnyt minusta minut, ajan virrasta elämän virtaan.

Tällaisissa nähdyn, kuullun, eletyn ja koetun monikerroksellisuudessa piilee lopulta se, mikä tekee jalkapallosta inhimillisesti merkityksellistä. Peli ei ole irrallaan elämästä, vaan osa elämäämme. MM-finaalit eivät tyhjene siihen, mitkä maat nostavat niiden päätteeksi voittopokaalin. Vuonna 2014 loppuottelua katsoi eri puolilla maailmaa 1,4 miljardia ihmistä, eli toisin sanoen tuosta MM-finaalista on 1,4 miljardia erilaista henkilökohtaisiin muistoihin perustuvaa versiota.

Yksi liittää kyseisen ottelun siihen, että rakastui palavasti, toinen siihen, että pääsi sovintoon riitaisan naapurinsa kanssa, kolmas siihen, että voitti vedonlyönnissä anoppinsa, neljäs siihen, että kirjoitti ennen matsin alkua viimeisen virkkeen opinnäytetyöhönsä.

Tällaisista tarinoista voisi kirjoittaa romaanin, joka kestäisi monia lukukertoja. Itse MM-finaalia minä ainakaan en jaksaisi katsoa alusta loppuun uusintana, tuskin kovin moni muukaan.

Toussaint kertoo Footballissa siitä, kuinka alun perin päätti jättää vuoden 2014 MM-kisat katsomatta, koska hänellä oli surua elämässään ja vaikeuksia kirjailijantyössään. Hän vetäytyi syrjäiseen taloon Korsikalle ja irtautui kaikesta.

Jossain vaiheessa Toussaint sai päähänsä pikaisesti vilkaista urheilusivustojen otsikoista, mitä MM-kisoissa tapahtuu. Arvaatte varmaan, ettei se siihen jäänyt. Pian hän oli jo hommaamassa itselleen maksullista livestreamia. Argentiinan ja Hollannin välisen välierän aikana Korsikalle iski raju ukonilma, joka katkaisi Toussaintin talosta sähköt. Tietokone pimeni, radio pimeni juuri kun ottelu oli edennyt ratkaisuvaiheisiinsa.

Toussaint penkoi epätoivon vimmalla laatikoita löytääkseen paristokäyttöisen radion. Kun se viimein löytyi, hän sai pitkään etsiä kanavaa, jolta kuuluisi otteluselostus. Ranskaksi sellaista ei löytynyt, mutta italiaksi löytyi, ja niin hän kyhjötti nurkassa rätisevä radio korvaansa vasten ja yritti saada vieraskielisestä puheesta selvää, mitä rangaistuspotkukilpailussa tapahtuu.

Järjellä ajatellen Toussaintin olisi varmaan kannattanut käyttää paristoradion etsimiseen ja virittelyyn kulunut aika kirjoitustöidensä parissa. Tuleehan uusia otteluita, uusia arvokisoja.

Onneksi hän ei kuitenkaan seurannut järjen ääntä, koska silloin hän olisi menettänyt inhimillisesti merkityksellisen kokemuksen. Se kokemus ei tyhjene ottelun lopputulokseen eli siihen että Argentiina voitti Hollannin. Olennaista siinä ovat Toussaintin omat muistot, omat tunnejäljet myrskyisästä yöstä Korsikalla. Niistä syntyi mainio kaunokirjallinen teksti.