Elena Ferrante palautti fiktion nälkäni

ferrante nelikko

Elän taas sellaista kautta, jolloin kertomakirjallisuus ei innosta. Nämä kaudet toistuvat yhä tiheämpään. Lukemiseni ei kuitenkaan vähene, koska maailmassa riittää kiinnostavaa asiaproosaa ja tietokirjallisuutta. Fiktion nälän voin tyydyttää televisiosarjoja katselemalla, niitähän kliseisesti kutsutaan romaaneiden korvaajiksi nykykulttuurissa, joka painottaa ääntä ja kuvaa enemmän kuin sanaa ja merkitystä.

Tyystin en ole sentään jäänyt vaille kertomakirjallisuuden lumoa. Luin jokin aika sitten loppuun Elena Ferranten Napoli-kvartetin englanninkielisenä käännöksenä. Vaikutuin siitä, suorastaan innostuinkin. Suomeksi teossarjan ensimmäinen osa Loistava ystävä ilmestyi hiljattain Helinä Kankaan kääntämänä.

Ferranten maailmanmenestys on helppo ymmärtää. Napoli-kvartetissa piisaa suuria tunteita ja mieleenpainuvia henkilöhahmoja ja se porautuu tärkeisiin teemoihin: rakkauteen, ystävyyteen, lojaalisuuteen, yksilönvapauteen, naisen asemaan miesten hallitsemassa maailmassa.

Perusasetelmiltaan Napoli-kvartetti on helposti lähestyttävää, 1800-lukulaisesta romaaniperinteestä kumpuavaa kertomakirjallisuutta eli juuri sitä, jonka korvaajaksi televisiosarjoja väitetään. Ferrante sitoo henkilöhahmojensa elämänkulut historialliseen aikaan ja yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Päänäyttämönä on Napolin slummimainen esikaupunki, jossa vallitsee patriarkaalinen järjestys. Naisten kuuluu vaalia siveyttään ja miesten kunniaansa. Uskonnollisissa asioissa ylintä valtaa käyttää katolinen kirkko, maallisissa asioissa organisoitunut rikollisuus, camorra.

Yli tuhatsivuinen teossarja ulottuu ajallisesti toisen maailmansodan päättymisestä nykyaikaan, mutta valtaosa tapahtumista sijoittuu 1960-luvun taloudellisen nousukauden ja 1970-luvun poliittisen kuohunnan aikoihin. Teossarjan neljä osaa nivoutuvat niin tiukasti toisiinsa, että niitä voisi luonnehtia yhdeksi romaaniksi, joka vain on julkaistu osissa.

Napoli-kvartetin päähenkilöt ovat minäkertoja Elena Greco ja hänen lapsuudenystävänsä Raffaella Cerullo, jota Elena kutsuu Lilaksi ja muut henkilöhahmot Linaksi. Asetelema kuvastaa Elenan ja Lilan välistä erityissuhdetta. Nykypäivään sijoittuvassa kehyskertomuksessa Elena kuulee Lilan pojalta, että Lila on kadonnut ja hävittänyt samalla kaikki merkit olemassaolostaan.

Vastavetona Lilan itsetuhoiselle häivytysvimmalle Elena ryhtyy kirjoittamaan heidän ystävyytensä tarinaa. Napoli-kvartetin kirjallisuusfilosofisessa ytimessä ovat teksti ja muistaminen. Yhdessä ne voivat palauttaa paitsi kadonneen ystävän myös kadonneen ajan. Ferrante on Proustinsa lukenut.

 

***

 

Vaikka Napoli-kvartetin henkilögalleria on lavea, kerronta ja tapahtumat palautuvat alituisesti Elenan ja Lilan välillä lämpimään ja läheiseen, välillä koleaan ja etäiseen suhteeseen. Brittiläinen kirjailija Rachel Cusk on luonnehtinut heitä saman feminiinisen persoonan eri puoliksi. Luonnehdinta kärjistää, mutta sille on perusteensa. Elena ja Lila eivät ole toistensa kaltaisia, vaan toisiaan täydentäviä niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Elena on vaalea ja muodokas, Lila tumma ja hoikka, Elena on harkitseva ja pidättyväinen, Lila räiskyvä ja hyökkäävä.

Molemmat kokevat patriarkaalis-katolisen elinpiirinsä ahdistavana. ”Naisen on totuttava siihen, että yhtenä päivänä tulee suukkoja ja toisena päivänä nyrkiniskuja”, eräs henkilöhahmo tiivistää. Elena ja Lila eivät halua moiseen alistua, mutta Lilan kapina on tunteellisempaa ja raivokkaampaa.

Niin paljon kuin Elena ja Lila haaveilevatkin vapaudesta ja itsenäisyydestä, heidän elämänsä suunnan määrittävät miehet. Lilan isä kieltäytyy maksamasta oppikoulun pääsykoetta, koska katsoo että tyttöjen opiskelusta ei ole hyötyä. Elenan isä on suopeampi, ja oppikoulusta Elena etenee yliopistoon saakka. Kouluttautumisesta muodostuu hänen pakoreittinsä avarampaan maailmaan.

Yliopistosta valmistuttuaan Elena julkaisee romaanin, josta tulee myyntimenestys. Hän kokee olevansa kirjailijuudestaan velkaa Lilalle, sillä hänen romaaninsa pohjautuu Lilan kouluvuosina kirjoittamaan novelliin. Yhdessä Napoli-kvartetin väkevimmistä kohtauksista Elena menee makkaratehtaalle tapaamaan Lilaa tuomisinaan vanha kouluvihko, jossa kyseinen novelli on. Elena haluaa kiittää, mutta Lila ei kiitoksista piittaa. Kun Elena lähtee, Lila heittää vihon tehtaan sisäpihalla palavaan nuotioon.

Elämä on viskannut heidät eri poluille, eikä Lila halua kytkeytyä niihin ylemmän keskiluokan akateemisiin piireihin, joissa Elena liikkuu. Hyvistä perheistä tulevat vasemmistoälyköt tuntuvat Lilasta valheellisilta hurskastelijoilta.

Elena puolestaan kokee feministisen herätyksen tutustuessaan anoppinsa antamiin pamfletteihin. Hän pohtii Moll Flandersin, Emma Bovaryn ja Anna Kareninan kaltaisia maailmankirjallisuuden naishahmoja ja tuntee kiukkua: ”Näin kaikkialla miesten luomia feminiinisiä automaatteja. Niissä ei ollut mitään meistä, ja se vähäinen protestihenki, joka niistä huokui, muuttui pelkäksi kirjalliseksi materiaaliksi.”

Lila suhtautuu Elenan tiedostaviin ajatuksiin pilkallisesti, ja Elena pettyy. Vaikka heidän välillään vallitsee sielunyhteys, heistä ei voi tulla saman feminiinisen hahmon kahta puolta. Elenalle se on tappio niin henkilökohtaisesti kuin laajemmassa viitekehyksessä: ”Se, että naiset ovat yksikseen, on harmillista, tuumin itsekseni. On tuhlausta, että olemme erillämme toisistamme, ilman yhteisiä käytäntöjä, ilman yhteistä traditiota.”

Vaikka Lila vihaa maskuliinisen vallan määrittämää elinpiiriään sydämensä pohjasta, hänellä ei ole mahdollisuutta riuhtoa itseään siitä kokonaan irti. Teossarjan ensimmäisessä osassa on enteellinen kohtaus, jossa Elena ja Lila lähtevät pieninä tyttöinä vaeltamaan kotikulmiensa ulkopuolelle nähdäkseen meren, jota he eivät ole ikinä nähneet, vaikka ovat syntyneet Napolissa. Vieras ympäristö alkaa pelottaa Lilaa ja hän hidastaa vauhtiaan. Lopulta he kääntyvät takaisin.

Elenakin pysyy kirjallisista saavutuksistaan huolimatta lapsuutensa ympäristön merkitsemänä. Vaikeina hetkinä hänen puheensa vaihtuu italian kirjakielestä napolin murteeseen, rahvaan kieleen. Päähenkilöitä riipivä vapauden kaipuu läpäisee Napoli-kvartetin, mutta viisaana kirjana se näyttää myös tuon kaipuun ristiriidat ja paradoksit.

 

***

 

Napoli-kvartetti solahtaa näennäisen vaivattomasti psykologisen realismin kaavoja noudattelevan upottavan lukuromaanin kehykseen. Tunnit kuluvat sen parissa kuin siivillä tekstin houkuttaessa eläytymään Elenan ja Lilan tunnekylläisiin elämänkäänteisiin.

Ferranten proosa ei kuitenkaan ole niin perinnesidonnaista kuin miltä se päällisin puolin vaikuttaa. Salakavalasti mutta tehokkaasti se horjuttaa psykologisen realismin perusolettamusta huolellisesti pyöristetyistä henkilöhahmoista, jotka kehittyvät kerronnan edetessä ja joiden syvä minuus paljastuu vaiheittain.

Minäkertoja Elenan hahmo ei ole sisäsiistin kirjallisella tavalla moniulotteinen, sellainen kuin laaturomaanin standardit täyttävän henkilön pitää olla, vaan radikaalisti häilyvä ja ristiriitainen. Hän kokee itsensä vuoroin rumaksi ja kauniiksi, vuoroin lahjakkaaksi ja lahjattomaksi. Hän haaveilee pääsevänsä Napolista ja sieltä päästyään alkaa haaveilla paluusta. Hän kesyttää tunteensa järkeilemällä ja työntää seuraavassa hetkessä järkeilyn syrjään tunteiden tieltä.

Suurten linjojen tasolla Napoli-kvartettia voi pitää kehitysromaanina, mutta todellisuudessa Elenan ja Lilan elämänkäänteet ovat pikemminkin sarja muodonmuutoksia kuin kasvua ja kehitystä. Äärimmillään Ferrante kyseenalaistaa kultivoituneen ihmiskuvan. Napoli-kvartetin akateemiset älyköt ovat samalla lailla viettiensä heittelemiä kuin tehtaiden köyhälistö. Kun liha puhuu, henki vaikenee.

Ferranten kieli ja kerronta eivät häikäise omaperäisyydellään, mutta lauseet synnyttävät poikkeuksellisen vahvan läsnäolon tunnun. Teksti vaikuttaa yhtä intiimiltä kuin suora puhe. Sanat, jotka Elenan kustannustoimittaja lausuu hänen esikoisromaanistaan, pätevät myös Napoli-kvartettiin: ”Jokaisella sivulla tulee vastaan jotain voimakasta, jonka kirjallisia vaikutteita en pysty paikallistamaan.”

Napoli-kvartetti tulee kerronnallisesti lähelle nykyään kovasti suosittua autofiktiivistä romaania tai ”novel from lifea”, kuten angloamerikkalaisessa maailmassa sanotaan. Ferrante pyrkii karsimaan kaunokirjalliset tehokeinot ja lavastukset minimiinsä ja kirjoittamaan niin läheltä elävää elämää kuin mahdollista. Ferrante kommentoi lähtökohtiaan tämän tästä varsinaisen kerronnan suvantokohdissa, ja teossarjan viimeisessä osassa hän esittää peitellyn ohjelmanjulistuksensa.

Kyseisessä kohdassa Elena pohtii toista romaaniaan, jonka päätyi hylkäämään pitkäksi aikaa ennen sen julkaisemista. Miksi se tuntui huonolta? Siksi että se oli niin hallittu ja jäsennelty, suorastaan pakkomielteisen tarkasti kirjoitettu. ”En pystynyt imitoimaan elämään perustavalla tavalla kuuluvaa hajanaisuutta, epäesteettisyyttä, epäloogisuutta ja muodotonta latteutta.”

Valpas lukeminen paljastaa Ferranten proosasta rasittavia maneereja. Hänellä on taipumusta ylivirittää kerrontaansa melodramaattiseksi. Pahimmillaan tuloksena on laiskaa kirjoittamista ja kohtauksia, jotka voisivat olla ”tunteellisista italialaisista” kertovasta kliseisestä roskaromaanista. Toisaalta tällaiset laiskan kirjoittamisen jaksot kuuluvat autofiktiivisen romaanin perusjuonteisiin. Vastaavia löytää yllin kyllin esimerkiksi Karl Ove Knausgårdilta, jonka Taisteluni-romaanisarjan rinnalla Napoli-kvartetti näyttää huolelliselta käsityöltä.

Huumori ja komiikka ovat Ferrantelle lähes tyystin vieraita kirjallisia tehokeinoja. Hänen proosansa on jopa tosikkomaisuuteen asti vakavaa. Kerronnan perussävy tuo mieleen Simone de Beauvoirin Mandariinit, vaikka Mandariineissa kuvattu pariisilaisen älymystön maailma onkin kaukana Ferranten työväenluokkaisesta Napolista.

Oman koukeronsa Ferranten kirjoihin tuo tekijää ympäröivä mysteeri. Teksti vaikuttaa vahvasti omaelämäkerralliselta, mutta onko se vain taitavan kirjailijan luomaa vaikutelmaa? Ferrante ei halua tulla esiin salanimensä suojista, koska katsoo, että lukijoiden kuuluu ottaa teksti sellaisenaan sotkematta siihen tekijän persoonaa. Salanimi ei kuitenkaan vähennä kiinnostusta tekijää kohtaan. Pikemminkin päinvastoin. Lukija ei malta olla pohtimatta, kuinka läheinen yhteys Napoli-kvartetin Elena Grecon ja kirjailija Elena Ferranten välillä vallitsee.