Lyyrisiä valoja ja varjoja

Created with Nokia Smart Cam

Uusi kirjani, esseekokoelma Onnellisuudesta, on tullut painosta. Sen virallinen ilmestymispäivä taitaa olla huomenna 1.3. Laitan tähän lukunäytteeksi katkelman hieman sentimentaalisesta Tua Forsströmin lyriikkaa käsittelevästä esseestä. Kyseinen essee sisältyy kokoelman keskimmäiseen osastoon nimeltä ”Kulttuuri” ja on yksi sen kolmesta kirjallisuusaiheisesta tekstistä.

Kaksi muuta osastoa ovat ”Talous” ja ”Urheilu”. Edellisessä kirjoitan onnellisuusteollisuudesta sekä rahasta ja vapaudesta, jälkimmäisessä jalkapallosta sekä Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanisarjasta omiin aikalaiskokemuksiini peilaten. Kokoelman epilogi on nimeltään ”Melankolian puolustus”.

 

LYYRISET VALOT JA VARJOT (KATKELMA ESSEESTÄ)

 

En muista tarkasti, milloin tartuin ensimmäisen kerran Tua Forsströmin kaksoiskokoelmaan Mäntykukka, Syyskuu, jonka Caj Westerberg oli suomentanut. Olin joka tapauksessa edistynyt siinä vaiheessa lyriikan lukijana aloittelijasta innokkaaksi harrastajaksi. Suhteeni Forsströmiin muodostui alusta lähtien erilaiseksi kuin muihin suosikkirunoilijoihini. Hänellä ei ollut Haavikon älyllistä tai Mannerin esteettistä painokkuutta, mutta hänen tekstinsä liikkuvat sellaisella taajuudella, jotka tavoittivat muistoni ja kokemukseni, sisäiset rytmini. Haavikko ja Manner puhuttelivat minua runouden tasolla, Forsström runouden lisäksi myös henkilökohtaisella tasolla. Aluksi luin häntä suomennoksina, myöhemmin myös alkukielellä. En ole kääntäjä Caj Westerbegin linjoilla kaikissa yksityiskohdissa, mutta kokonaisuutena pidän hänen tavastaan tulkita Forsströmiä suomeksi.

Lähdettyäni lukion jälkeen opiskelemaan kirjallisuustiedettä tapasin ensimmäistä kertaa toisia runouden lukijoita, vieläpä ikäisiäni. Yritin todistella heille, että en ole pelkkä lyriikan suurkuluttaja vaan kutsumuksensa sisäistänyt runoilijanalku. Apinoin puheissani Haavikkoa ja juomatavoissani Saarikoskea, kumpaakin surkealla menestyksellä. En muista keskustelleeni toisten kirjallisuudenopiskelijoiden kanssa koskaan Forsströmin lyriikasta, ilman tietoista päätöstä tulin rajanneeksi sen yksityisten asioideni piiriin. Jälkeenpäin minua on huvittanut se, että tunsin itselleni läheisimmäksi runoilijan, jonka tekstien elämismaailma oli niin kaukana omastani. Notkuin kapakoissa, heräilin puolilta päivin ja kävin luennoilla jos jaksoin tai muistin, naapureiden kiusaksi soitin Joy Divisionin, The Smithsin ja Echo & The Bunnymenin levyjä aamusta iltaan. Mäntykukka, Syyskuu -kokoelman runot läväyttivät opiskelijaboksiini näkymiä äidin ja pienen tyttären elämästä:

 

Vaippapylly roikkuen hän kiipeilee

tässä lohduttomassa aamussa, laulaa

Kultahanhikirjaansa, istuu

pissimään lattialle

Käsittämätön virtaava kevät marraskuussa, ja elämästä tulee hidas ja väkevä

kuin Mahlerin viides.

 

Vaippapyllyiset, lauleskelevat ja lattialle pissivät pikkulapset olivat mahdollisimman kaukana siitä, minkä keskellä elin, vierasta maailmaa, joka saisi mieluusti myös vieraaksi jäädä. Eivätkä viittaukset Mahlerin viidenteen innostaneet brittipopin ihailijaa. Mutta vaikka Forsströmin lyriikan arkikuvasto oli kaukainen, runoista välittyvä mielenmaisema ja kielellinen avaruus tuntuivat läheisiltä, omiani vastaavilta. Pystyin ymmärtämään runot, vaikka en olisi pystynyt ymmärtämään asioita ja tapahtumia, joista ne puhuvat. Oman sävynsä lukemiseeni toi se, että koin Forsströmin runot feminiinisinä. Hänestä välittyi sellaista, mitä harvoin välittyi miespuolisista runoilijoista: haavoittuvaisuutta ilman uhmakkuutta, herkkyyttä ilman poseerausta. Voi olla typerää rakentaa tällaisia sukupuolilähtöisiä dikotomioita, mutta en voi muutakaan, jos haluan aidosti kuvata miltä minusta tuntui lukea Forsströmiä. Minulla selvästikin oli feminiinisen läsnäolon kaipuu, enkä tarkoita nyt romanttisessa tai eroottisessa merkityksessä. Forsströmin runot täyttivät tuon kaipuun. Kenties hänen runonsa myös tavoittivat feminiiniset ulottuvuudet minussa itsessäni, auttoivat minua käsittelemään sellaisia psyykeni puolia, jotka pysyivät piilossa Haavikkoa tai Saarikoskea lukiessa.

Makasin opiskeluvuosinani usein peiton alla tuntien itseni nujerretuksi, ja silloin taakkaani helpottivat Forsströmin runot. Ne puhuivat kestämisen vaikeudesta ja toisinaan niissä mutistiin neuvottomina, mutta aina niistä löytyi vähintään yksittäinen lämpöä ja viisautta hohkaava säe. Runot kertoivat minulle, että arki ei koostu vain pienistä onnettomuuksista vaan myös pienistä onnen hetkistä. Melankolista yleistunnelmaa vasten nuo onnen hetket piirtyivät esiin kauniina ja kallisarvoisina. Niissä oli riittävästi toivoa epätoivon nujertamiseen. Tuntui huojentavalta lukea niitä sen jälkeen kun olin rypenyt Louis-Ferdinand Célinen kaltaisten sivilisaation yöpuolta koluavien kirjailijoiden seurassa. Tulkitsen Forsströmiä niin, että kestämiseen sisältyy aina sekä positiivinen että negatiivinen vivahde, kestäminen ei ole vain arkisten taakkojen alla sinnittelemistä vaan siihen sisältyy myös hiljainen kiitollisuus olemassaolosta. Onnellisuus on Forsströmin runoissa meteliä pitämätöntä, mutta kuitenkin selvästi tunnistettavissa, kaiken lävistävä pohjavire. Se sanoo ilman sankaruuden eleitä, ilman keinotekoista buusterismia, että kannattaa jaksaa.

 

***

 

Kun ryhdyin kirjailijaksi, menetin viattomuuteni lukijana. Minun on vaikea lukea kirjoja pohtimatta, miksi ne on kirjoitettu niin kuin ne on kirjoitettu, toimivatko rakenne ja kompositio, toimiiko kieli. Puhdas lukemisen ilo väistyy kriittisen ja arvottavan lukemisen tieltä. Osaan toki haltioitua kirjoista silloin kun siihen on aihetta, mutta liian monet kirjat saavat minut muistamaan, että en pelkästään rakasta kirjallisuutta vaan myös vihaan sitä, syvästi ja hartaasti.

Runot ovat poikkeus, luen niitä samaan tapaan kuin muinoin abiturienttina, heittäytyen ja innostuen. Jos runo on tarpeeksi hyvä, opettelen sen ulkoa, jotta voin toistella sitä itsekseni elämän tyhjinä tai tylsinä hetkinä, iltapäiväruuhkassa tai hammaslääkärin odotushuoneessa. Näin sanoessani en halua repiä kuilua, ainakaan syvää kuilua, analyyttisen ja emotionaalisen lukemisen välille. Eivät ne sulje toisiaan pois vaan elävät rinnakkain, esimerkiksi niin, että ensivaikutelmat tekstistä muodostuvat fiilispohjalta mutta lukemisen edetessä lähestymistapa muuttuu reflektoivaksi. Siitä en silti pääse mihinkään, että lyriikan lukijana olen voittopuolisesti emotionaalinen, ja kenties syynä on se, että ex-runoilijana minusta on tullut taas amatööri eli sanan latinankielisessä merkityksessä ”rakastaja”.

Vaikka olen viettänyt Tua Forsströmin lyriikan parissa pienen ikuisuuden, en koe itseäni sen asiantuntijaksi. Enkä halua myöskään sellaiseksi tulla, haluan pysyä hänen lyriikkansa amatöörinä. Forsströmin runot ovat pikemminkin hengityksessäni ja verenkierrossani kuin erittelevän, analyyttisen mielenkiintoni piirissä. Toisinaan ajattelen, että ne ovat minulle samanlaisia henkisiä ylösrakentajia kuin teepussimietelmät niille, jotka kokevat saavansa sellaisista vahvistusta elämänuskolleen. Tiedän kyllä, että tällainen rinnastus on Forsströmin runojen karkeaa vähättelyä, suoranaista rienausta. Mutta toisaalta, miksei hienoinkin lyriikka voisi toimia myös käyttölyriikkana. Ei se, että luen Forsströmin runoja välillä ylikorostuneen sentimentaalisesti ja omiin mielentiloihini peilaten vähennä niiden taiteellista rikkautta ja kielellistä monikerroksisuutta.

”Yläviritteistä korkeamodernismia”, sanoi Forsströmin runoista eräs avantgardehenkinen tuttavani. Se ei liene väärä huomio tai tuomio, jos kokee aiheelliseksi korostaa Forsströmin etäisyyttä nykyrunouden etujoukoista. En tosin ymmärrä, miksi sitä pitäisi korostaa. Forsströmin lyriikan juuret ovat modernismissa ja ekspressionismissa. Hänen muotokokeilunsa eivät haasta avoimesti lyriikan konventioita vaan ovat sisäistyneen tunnustelevia, uteliaita. Runot säilyttävät sointuisuutensa, harmoniansa ja peruslyyrisyytensä nyrjähtämättä riitasointuihin tai ironisuuteen, sekoittamatta ylä- ja alatyylistä kuvastoa tai poukkoilematta kielen rekisteristä toiseen. Amerikkalainen esseisti Adam Gopnik kirjoittaa teoksessaan Winter unohdetusta 1700-luvun runoilijasta William Cowperistä: ”Hänellä oli ainutlaatuisin ja aliarvostetuin poeettinen lahja: jutustelutaito. Hän oli hurmaavan jutusteleva runoilija.” Saman tunnustuksen antaisin Forsströmille. Useimmat hänen runonsa ovat keskeislyyrisiä, puhuvan subjektin ympärille rakentuvia, mutta runominä ei käperry autistisesti itseensä. Hänen puheensa avautuu maailmaa ja lukijaa kohti. Minän rinnalla on aina sinä ja runon syvin pyrkimys on luoda yhteys minän ja sinän välille. Suorat puhuttelut ovat yleisiä, ja joskus puhuteltava yksilöidään, kuten Hevosten kanssa vietetyn yön jälkeen -kokoelman runoissa Arseni Tarkovski, kuuluisan elokuvaohjaajan runoilijaisä. Mutta silloinkin, kun sanat suunnataan erikseen nimetylle hahmolle, lukija tuntee että sanat on kirjoitettu myös hänelle. Tavallista on myös minän ja sinän sulauttaminen me-muotoon.

 

Vieraissakin kaupungeissa

me kehitämme jotakin, joka muistuttaa kotia:

katu, vähäpätöinen kortteli, joitakin rumia

taloja. Näköala. Puu. Viheriöivä

puu, jonka ohitamme sateessa ja johon kiinnymme

sen nimeä tuntematta.

 

***

 

Kirjailija ja lukija ovat fyysisesti toistensa tavoittamattomissa, eivät kohtaa silmästä silmään, mutta tämä tekstiä molemmilla suunnilla ympäröivä toisen poissaolo virittää toiveen kommunikaatiosta, halun kuulla ja tulla kuulluksi. Parhaassa tapauksessa välimatka häviää ja lukijassa syntyy tunne, että tekstin takana on ystävä – fyysisesti poissaoleva mutta yhtä kaikki todellinen – joka onnistuu kertomaan hänelle jotain tärkeää tai lahjoittamaan hänelle jotain, mikä vetoaa hänen älyynsä ja esteettisiin mieltymyksiinsä. Tai kuten David Foster Wallace asian ilmaisi: luemme, jotta olisimme vähemmän yksinäisiä.

Forsströmin lyriikassa minua puhuttelee siitä huokuva inklusiivisuus, jakamisen eetos. Olisin tuskin osannut tai halunnut muotoilla asiaa tällä tavoin nuorena kirjallisuudenopiskelijana, mutta on kiistatonta, että silloin kun olin heikoimmillani ja haavoittuvaisimmillani, Forsströmin runot helpottivat taakkaani, tekivät minusta vähemmän yksinäisen. Edelleenkin ne houkuttavat minua herkistymään niille pienille elämän pilkahduksille, jotka ovat vaarassa peittyä arkiseen hälyyn. Kun aamulla töihin lähtiessä kuljen pihamaan poikki, minun tarvitsee vain hieman nostaa katsettani, niin näen kaiken sen minkä olisin voinut menettää: märillä tammenlehdillä kimaltelevat auringon säteet, orapihlaja-aidan takaa lehahtavan mustarastaan, männynrunkoa pitkin vilahtavan oravan. Forsströmin runoissa yksityiskohtiin tarkentaminen on kiintymyksen teko, ja kiintymyksen tekoja voin tehdä minäkin omassa elämässäni, kunhan vain maltan viivästyttää askeleitani, unohtaa kuinka kiire minulla hetki sitten oli.

En liioittele kovinkaan paljon, jos sanon, että Forsström palautti minut takaisin kirjallisuuden maailmaan 2000-luvun alussa. Tuolloin luin lähes pelkästään tietokirjallisuutta, koska haaveilin maailmanpolitiikan tutkijan urasta. Eräänä syksyisenä iltana tartuin kirjastossa puolihuolimattomasti Forsströmin kaksoiskokoelmaan Lumileopardi, Puistot. Silmiini osui runo, joka alkaa: ”Lumi pyryää / Tenholan kirkkomaalla…”

Lävitseni kävi humahdus, koko olemassaoloni valaistui. Tuttu, unohduksiin jäänyt taajuus aukesi ja aloin taas kirjoittaa. Ensin runoja, sitten proosaa.

Kääntymyksen kynnyksellä

Created with Nokia Smart Cam

Ellei Michel Houellebecq olisi kertonut lukeneensa nuoruudessaan Pascalia, sen voisi päätellä hänen tuotannostaan. Voltaire luonnehti Pascalia sairaaksi mieheksi, joka haluaa että maailmakin kärsii. Samankaltainen vaikutelma välittyy Houellebecqin depressiivisestä realismista.

Pascal saattoi tarjota lukijoilleen kristinuskon mukaista pelastusta, mutta Houellebecqilta lohdun sanoma puuttuu. Parikymppisenä Houellebecq kävi messuissa ja tunsi yhteyttä Jumalaan, mutta tunne haihtui Pariisin ihmisvilinässä.

Pintaa raaputtamalla Houellebecqin romaanien päähenkilöistä paljastuu vastentahtoinen ateisti, epäuskoinen, joka haluaisi uskoa. Alistumisen päähenkilö François ei tee poikkeusta. Tuttuun tapaan hän on myös masentunut, erakoitunut ja seksinhimoinen.

Pascal mainitaan Alistumisessa vain ohimennen, mutta Joris-Karl Huysmans (1848-1907) nousee tärkeään asemaan. Sorbonnen yliopistossa kirjallisuudenlehtorina toimiva François kokee hänet sielunkumppanikseen.

Suomalaiset lukijat tuntevat Huysmansin romaaniklassikosta Vastahankaan (Desura 2005, suomentanut Antti Nylén). Hän edustaa ranskalaisen kirjallisuuden antimodernia traditiota, jonka vaikutus näkyy Houellebecqin tuotannossa.

Alistumisen tematiikan kannalta olennaista on Huysmansin kääntymys katolisuuteen. François kulkee luostareissa sielunkumppaninsa jalanjäljissä, mutta kääntymys jää kokematta. Katolisuus kuuluu vanhaan maailmaan, johon hänellä ei ole paluuta.

”Moderni elämä on roskaa”, sopisi Alistumisen, kuten muidenkin Houellebecqin romaanien motoksi. François elää riutuvassa sosiaalidemokratiassa, jossa valistuksen arvot suistuvat rahanhimon ja kulutushysterian tieltä. Primitiivinen halu ohjaa myös François’ta: ”Mulkkuni oli elimistäni ainoa, joka ei ollut koskaan ilmoitellut itsestään kivun, vaan aina nautinnon välityksellä.”

Historiallinen käänne tapahtuu vuoden 2022 presidentinvaaleissa. Voittajaksi nousee muslimipuolueen johtaja Mohammed Ben Abbes, kun muut valtapuolueet liittoutuvat muslimipuolueen kanssa Kansallisen rintaman Marine Le Peniä vastaan. Vaalien jälkeen Ranskassa naiset jäävät pois töistä, miehet ottavat paikkansa perheen päänä ja heille sallitaan moniavioisuus.

Islamilainen komento tulee myös Sorbonnen yliopistoon. François laitetaan varhaiseläkkeelle, mutta myöhemmin hänelle tarjotaan paluuta muhkealla kuukausipalkalla. Ehtona on kääntyminen muslimiksi.

Houellebecqin poliittiset visiot tuntuvat yliampuvilta, kun muistetaan, että Ranskan väestöstä vain kahdeksan prosenttia on muslimeita. Äärioikeisto näkee islamin toisaalta uhkaavana ja määrätietoisena, toisaalta alkeellisena ja takapajuisena. Toisaalta sitä pelätään, toisaalta ylenkatsotaan.

Alistumista ei ole aivan perusteitta moitittu äärioikeistolaisista harhoista. Tällainen luenta kuitenkin häivyttää olennaisia piirteitä romaanista. Houellebecqin kritiikki kohdistuu pikemminkin maallistumisen pieleenmenoon kuin islamiin.

Michel Houellebecq: Alistuminen. Suomentanut Lotta Toivanen. Romaani, 266 s. WSOY, 2015

(Parnassossa 1/2016 julkaistu arvostelu)

 

P.S.

En henkilökohtaisesti  pidä Alistumista kovinkaan kiinnostavana, jos sitä luetaan puhtaasti islam-teemojensa läpi poliittisena faabelina. Mielekkäämpänä ja merkityksellisempänä lukutapana pidän Huysmansiin peilaavaa tarkastelua. Parnasson arvosteluun mahtuu vain 3 000 merkkiä, joten en voinut mennä siihen kovinkaan syvälle tuossa yllä olevassa tekstissä. Tarkoitukseni oli kirjoittaa pitempi sepustus aiheesta tähän blogiin, mutta se on siirtynyt, kuten muutkin tänne suunnittelemani jutut, koska olen viime ajat laittanut kokoon piakkoin ilmestyvää esseekirjaani Onnellisuudesta (lähti juuri painoon). Ilokseni Karl Ove Knausgård luki New York Timesiin kirjoittamassaan kritiikissä Alistumista juuri Huysmansiin peilaten. Tässä linkki kyseiseen tekstiin.