Vaikutuksen alaisena olemisesta

Created with Nokia Smart Cam

Kirjamyynti on taantunut parhaista vuosistaan, mutta kustantamoihin tulvii käsikirjoituksia ennätystahtia. Suoraviivainen johtopäätös on, että ihmiset lukevat aiempaa vähemmän mutta kirjoittavat aiempaa enemmän.

Soisin, että asia olisi päinvastoin. Lukeminen kannattaa aina, kirjoittaminen ei läheskään aina, ajateltiin asiaa sivistyksellisesti tai taloudellisesti. Hyväksi lukijaksi voi tulla kuka tahansa, hyväksi kirjailijaksi ani harva.

Moni kollegani opettaa luovaa kirjoittamista. Heidän mukaansa on tuiki tavallista, että oppilaat lukevat vähän. Eräällä kurssilla nousi vain muutama käsi, kun kurssin vetäjä kysyi, ketkä pitävät itseään ahkerina lukijoina.

En voi olla hämmästelemättä. Miten joku voi kuvitella oppivansa kirjoittamaan sanataiteellisesti painokasta tekstiä, ellei lue intohimoisesti?

Kirjoittaminen on lopulta vain yksi lukemisen muoto. Gustave Flaubert ehkä liioitteli mutta ei kovin paljon väittäessään, että täytyy lukea tuhat viisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden.

Yleinen selitys kirjailijan urasta haaveilevilla mutta laiskasti lukevilla on halu suojautua ”haitallisilta” vaikutteilta. He pelkäävät sortuvansa kirjoittamaan epäautenttisesti, jos lukevat ”liikaa”.

Väärin, väärin.

Juuri ohut lukeneisuus johtaa latteaan ja kaavamaiseen kirjoittamiseen. Sanataide on sotaa kliseitä vastaan, mutta kliseitä ei tunnista ellei ole kehittänyt kirjallisia tuntosarviaan. Ne voivat kehittyä vain lukemalla riittävästi. Luovan kirjoittamisen paradoksi on, että oma ääni syntyy altistumalla toisten, itseään parempien ja kokeneempien teksteille. Toki myös huonojen kirjojen lukeminen voi opettaa.

Se, minkä ulkoisilta vaikutteilta suojautuva wannabe-kirjailija kokee ”omaksi äänekseen”, tekee tuskin vaikutusta satojen käsikirjoitusten röykkiötä purkavaan kustannustoimittajaan. Hän on nähnyt lukemattomia ilmaisultaan ja asetelmiltaan jalostumattomia tekstiviritelmiä, joiden jalostumattomuus johtuu nimenomaan siitä, että tekijä ei ole tarpeeksi valpas tunnistamaan tekstiinsä kätkeytyviä kliseitä.

 

***

 

Witold Gombrowiczin mukaan Rabelais saattoi kirjoittaa yhtä luontevasti kuin pikkulapsi kusee puunrunkoa vasten, mutta modernille kirjailijalle se ei enää ole mahdollista. En tiedä, oliko Gombrowicz oikeassa Rabelais’n osalta, tuskinpa vain, mutta hän oli eittämättä oikeassa modernin kirjailijan osalta.

Meitä ympäröivät niin vankat kirjallisen kulttuurin rakenteet, että ne heittävät valonsa ja varjonsa kaikkeen, mitä kirjoitamme, tahdoimme tai emme. Aina joku kurkkii kirjoittavan ihmisen olan takaa, oli se William Shakespeare, Aleksis Kivi, J. K. Rowling tai Sofi Oksanen.

Vaikutteilta ei voi suojautua, niiltä voi ainoastaan ummistaa silmänsä, mutta silmien ummistamisesta ei koidu mitään hyvää sellaisessa toiminnassa kuin kirjoittaminen, jossa olennaista on ajatella ja ilmaista itseään paremmin, olla käyttämättä ensimmäisiä mieleen juolahtavia sanoja.

Kulttuuriyhteiskunnassa elävälle vaikutteilta suojautuminen on ylipäätään mahdotonta. Jos vaikutteet eivät tule kirjallisuudesta, ne tulevat jostain muualta, koska arkinen todellisuutemme on täynnä erilaisia narratiiveja. Viihteen, mainonnan, uutisten ja sosiaalisen median kieli ja kerronta ovat latteampia ja latistavampia kuin kaunokirjallisuuden.

En väitä, että kirjoittavan ihmisen pitäisi suojautua tajuntateollisuuden pommitukselta, sellainen olisi tuskin edes mahdollista. Romaanien, novellien, runojen ja esseiden lukeminen auttaa kuitenkin hahmottamaan sen, mikä kulttuurissamme on triviaalia ja toisteista, sovinnaisajatuksia tuottavaa, ja kirjoittamaan näitä asioita vastaan.

Haastattelin taannoin Parnassoon (6-7/2016) Helsingissä vieraillutta ranskalaiskirjailijaa Maylis de Kerangalia, jonka Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (suomennos Ville Keynäs ja Anu Partanen) on kuluneen syksyn parhaita käännösromaaneja. Hän tähdensi, ettei voisi kirjoittaa riviäkään ilman altistumista ulkoisille vaikutteille: ”Kirjoitan kaikkien niiden kirjojen lävitse, jotka olen elämäni aikana lukenut. Romaanini eivät synny tyhjiössä, vaan haluan olla jatkuvasti yhteydessä muuhun kirjallisuuteen.”

Ennen kuin Kerangal aloittaa uuden romaanin kirjoittamisen, hän kokoaa minikirjaston, joka pysyy hänen tukenaan ja turvanaan niin kauan, kunnes viimeiset vedokset lähtevät kustantamoon. Se on hänen kirjallinen soittolistansa, ja siihen sisältyvät teokset ovat hänen matkakumppaneinaan romaanin kirjoittamisen ajan.

Kerangalin kirjallinen soittolista ei koostu pelkästään romaaneista, novelleista ja runoista. Samassa pinossa niiden kanssa ovat historialliset, filosofiset ja yhteiskunnalliset teokset sekä teknistä sanastoa vilisevät erikoisalojen ammattikirjat.

Olen Kerangalin kanssa samoilla linjoilla, vaikka minulla kirjalliset soittolistat syntyvät spontaanimmin.

Kun katson omia teoksiani kirjahyllyssäni, muistan elävästi, mitä kirjoja luin niitä tehdessäni. Se, mitä luin, mahdollisti sen, minkä kirjoitin. Olen kiitollinen kaikista niistä äänistä, joille olen kirjailijantyössäni altistunut, olivat ne kauno- tai tietokirjailijoiden ääniä. Mitä useammille altistun, sen parempi.

Kirjoittaminen, aivan kuten lukeminen, on vaikutuksen alaisena olemista. Et voi koskettaa tekstilläsi toisia, ellet ole ensin itse tullut kosketetuksi.

Miesten hulluudesta ja naisten viisaudesta

raittilan-linja

Toisinaan ihmettelen kirjavuoden aikana ylistettyjä ja palkittuja kirjoja. Mitä ihmiset niissä näkevät? Onko minulta jäänyt jotain tärkeää huomaamatta?

Eräs ihmetystä herättänyt oli Hannu Raittilan Terminaali, joka 2013 keräsi kriitikoiden kiitokset, pääsi Finlandia-ehdokkaaksi ja sai Runeberg-palkinnon. Minä petyin Terminaalin pahasti, se oli jäykkä ja puiseva, ei lähelläkään Raittilan parhaita romaaneja Pamisoksen purkausta ja Atlantista.

Erityisesti Terminaalissa särähtivät ne jaksot, joissa kuvataan kahden tytön seikkailuja lentokentillä. Muistin Raittilan sanoneen, että hän ei halua kirjoittaa omaa lausettaan, vaan toisten lauseita ja että hänen kirjallinen luontonsa on eräänlaista matkijalinnun luontoa.

Terminaalin tyttöjen, kuten myös monien muiden Raittilan naispuolisten hahmojen, esimerkiksi Canal Granden Tuulin, äänet tuntuvat nimenomaan matkituilta, eivät eläytyviltä. Päällimmäinen ajatukseni on, että tässä kirjailijasetä menee naisen tai tytön nahkoihin, kirjoittaa heidän lauseillaan ja on mielissään, kun osaa tehdä sen niin hyvin.

Uskoisin Raittilan naishahmoihin enemmän, jos ne olisi kirjoitettu vähemmän ”uskollisesti” kirjailijan käsitykselle siitä, mitä naiset ovat, miten he puhuvat ja miten he toimivat. Raittila matkii heitä (tai siis omaa ideaansa heistä) liian taitavasti vakuuttaakseen minut. Suoritus on liian ”täydellinen” ollakseen ”uskottava”. Sen seurauksena Raittilan naishahmot tuntuvat useimmiten vain ja ainoastaan siltä, mitä ne oikeasti ovatkin: mustetahroilta paperilla, tietynlaisen dokumentaristisen romaani-idean mukaan kirjallistetuilta nimilapuilta.

Raittilan romaanien tunneälyiset, arjessa pärjäävät naiset ovat antiteesejä ja varjo-olentoja romaanien putkiaivoisille, koneenrakennusopin mukaan maailmaa tarkasteleville miespäähenkilöille.

Kun Raittila Terminaalia kirjoittaessaan kertoi, että hänen seuraavan romaaninsa päähenkilöinä on kaksi tyttöä, Katja Kettu kivahti: ”Sitähän sie et saatana tee! Sulla ei oo minkäännäköistä oikeutta!”

Raittila sisuuntui ja ajatteli ”näyttävänsä närhen munat”. Anekdootti sisältyy Antti Arnkilin uudessa esseekirjassa Raittilan linja julkaistuun kirjailijahaastatteluun.

 

***

 

Tietenkin Raittilalla on oikeus laittaa romaaneihinsa naisia ja tyttöjä. Eri asia on, miten hän siinä onnistuu. Minun mielestäni ei kovinkaan hyvin.

Arnkil on kirjoittanut Raittilan linjan tilaustyönä sopivasti kirjailijan 60-vuotisjuhlien yhteyteen. Kyse ei kuitenkaan ole juhlakirjasta, vaan painokkaasta kirjallisuusesseistiikasta. Tekstistä huokuu Arnkilin arvostus Raittilan tuotantoa kohtaan, mutta myötämielisyys ei estä kriittisiä huomioita.

Terminaalista Arnkil tuntuu olevan kanssani samoilla linjoilla. Hän huomauttaa, että sen sivuilla tiuhaan toistuva luennointi uhkaa monin paikoin pysäyttää tarinan liikkeen:

Kursailematta Wikipediasta ja muista lähteistä ammennettu taustatieto, jota romaanissa monin fiktiivisin suin annostellaan lukijalle, tukkii kerrontaa, joka Raittilan parhaissa tarinoissa pysyy ilmavana.

Naishahmoista Arnkililläkin riittää sanottavaa, eikä hän näyttäisi suuremmin vastustavan tulkintaa, jonka mukaan ne on kirjoitettu pikemminkin mieshahmojen vastakappaleiksi, ei-miehiksi, kuin itsenäisiksi toimijoiksi. Raittilan romaanit monistavat Antti Tuurin Pohjanmaassa esiintyvää ajatusta siitä, että naisissa asuu hyvyys ja viisaus, mutta miehissä hulluus.

Raittila itse myöntää Raittilan linjan kirjailijahaastattelussa, että hänen naishenkilönsä ovat viisaampia ja realistisempia kuin miehet. Hän myös tunnustaa harmitelleensa leimautumistaan korostuneen maskuliiniseksi kirjailijaksi: ”Mähän pilkkaan miehiä ja ylistän naisia.”

Kuvauksen yksipuolisuutta ei kuitenkaan poista se, että naiset esitetään positiivisessa valossa. On rajoittunutta, mekanistista ja elämälle vierasta liittää ihmisiin viisaus ja hyvyys sillä perusteella, mitä sukupuolta he edustavat.

Miehetkään eivät ole Raittilan tuotannossa kovin moniulotteisia, mutta heidän hahmoissaan on paljon enemmän sävyjä ja vaihtelevuutta. Sen vuoksi Raittila on kiinnostavampi maskuliinisten myyttien purkajana kuin feminiinisen viisauden ylistäjänä.

Arnkil huomauttaa täysin perustellusti, että Raittilan fiktio edustaa äijäproosan päivitettyä versiota, eikä vaadi lukijaa kiinnittymään kliseisimpään maskuliiniseen maailmankuvaan. Raittilan insinööreihin ja muihin toiminnan miehiin sisältyy itsereflektiivisiä ja itseironisia elementtejä, ja ne murentavat pohjaa perinteisiltä miehisiltä ihanteilta. Raittilan mieshahmojen sankaruus ei voi koskaan olla aitoa, se on aina traagista tai koomista.

Sukupuoliroolien näkökulmasta luettuna Raittilan teokset ovat sekä pitkän suomalaisen proosatradition kriittistä tarkastelua ja uudelleentulkintaa että sen jatkamista toisin keinoin. Siinä mielessä viittausten leikki ja karnevalismi kytkevät Raittilan suomalaisen proosan määrättyyn miesvaltaiseen linjaan, samaan traditioon teoksia paaluttaa myös näkemys naisista elämän vaalijoina ja miehisen hölmöilyn viisaina sivustakatsojina.

Olen Arnkilin kanssa varsin pitkälle samaa mieltä siitä, mikä Raittilan tuotannossa on ansiokkainta: harvat suomalaiset 2000-luvun romaanit ovat onnistuneet erittelemään jälkimodernin ja jälkiteollisen ajan ilmiöitä niin moniulotteisesti kuin Pamisoksen purkaus ja Atlantis. Niitä lukiessa en voi olla ihmettelemättä Raittilan myöhemmin esittämiä täysin löylynlyömiä ajatuksia romaaneista massaviihteen monumentteina (Arnkil ohittaa nämä hourailut toteamalla hienovaraisesti, ettei niitä kannata ruotia perusteellisesti).

Molemmat romaanit jäivät vähälle myynnille, koska näyttäytyivät kaiketi liian monimutkaisina keskivertolukijoille. Eräs lukija palautti Atlantiksen kirjailijalle postipakettina ja haukkui sitä ”lukukelvottomaksi.”

Minulle Pamisoksen purkaus ja Atlantis eivät edusta kokeellisuuteensa tukehtuvaa marginaaliproosaa. Päinvastoin. Ne hyödyntävät nykyään varsin yleisiä kerronnan keinoja näkökulmatekniikasta ja epäluotettavista kertojista aikatasojen ja perspektiivien vaihdoksiin. Kiinnostaviksi Pamisoksen purkaus ja Atlantis nousevat toteuttaessaan perinteistä 1800-lukulaista romaanin ydintarkoitusta eli kuvatessaan arvojen muutosta yhteiskunnan tasolla.

Esseisteillä on taipumusta kirjoittaa käsittelemistään kirjailijoista omien esteettisten mieltymystensä lävitse. Kun Veijo Meri käsittelee Gogolia, hän puhuu yhtä paljon Veijo Merestä kuin Gogolista. Tai kun Hannu Raittila käsittelee Linnaa, hän puhuu yhtä paljon Hannu Raittilasta kuin Linnasta.

Samaa tendenssiä aistin Raittilan linjasta. Arnkilin tekstistä paistaa hänen viehtymyksensä esseistisiä elementtejä korostavaan ”romaanin jälkeiseen romaaniin.” Hän kirjoittaa myötäkarvaan Reality Hungerin tekijän David Shieldsin ajatuksista. Shieldsin mukaan psykologisen realismin ideaa jatkava perinteinen romaani on käyttänyt mahdollisuutensa loppuun ja jalostettu hengiltä.

Raittilan romaanit toteuttavat Arnkilin mielestä parhaimmillaan shieldsiläistä manifestia, onhan niissä esseemäisiä ajatusrönsyjä, kulttuurikritiikkiä ja historianfilosofiaa, jotka näytetään monista suunnista peilisalimaisesti. Niin vahva tarinankertoja kuin Raittila onkin, Arnkiliin vetoaa hänen romaaneissaan ennen kaikkea esseemäinen ajatusten ja tietoisuuden luotaaminen, viisauden etsintä. Omalta kohdaltani voin sanoa samaa.

Finlandia-ehdokkaat – tässä ne tulevat

finlandia

 

EDIT 4.11.2016: Tänään Finlandia-palkintoraati julkisti ehdokkaansa: Tommi Kinnunen: Lopotti (WSOY), Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan (WSOY), Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä (Otava), Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet (WSOY), Peter Sandström: Laudatur (Schildts & Söderströms) ja Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus).

Sanoin tuossa alla olevassa veikkauksessani: ”Eiköhän niistä ainakin kaksi toteudu”, ja niinhän siinä kävi että juuri kaksi (Korhonen ja Sandström) toteutui.

Neljästä muusta kolme tulin maininneeksi oman veikkaukseni ulkopuolelta mahdollisina ehdokkaina (Kinnunen, Kähkönen ja Viikilä). Puun takaa tuli siis vain Emma Puikkonen, mutta en kuitenkaan ole yllättynyt hänen ehdokkuudestaan. Olen kuullut monen hyvän lukijan kehuvan Eurooppalaisia unia, en vain ole itse ehtinyt sitä vielä lukea.

 

***

 

Todettakoon heti alkuun, että kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla on surkuhupaisan ylikorostunut merkitys suomalaisessa kulttuurielämässä.

Kun esiraati on valintansa julkistanut. joulumyyntiin kiihdyttävillä kirjamarkkinoilla on jäljellä enää kuusi ehdokaskirjaa sekä jokunen sellainen, joka tekee kauppansa ilman palkintoehdokkuuden tuomaa nostetta.

”Arvallahan nämä valitaan”, totesi eräs kirjailijakollegani, kun jokunen vuosi sitten onnittelin häntä ehdokkuudesta. Hän tarkoitti sitä, että raadin valinnat eivät välttämättä osu parhaisiin romaaneihin, edes raatilaisten itsensä mielestä. Joukossa on lähes aina kompromissikirja, jota kukaan raatilainen ei ole erityisemmin vastustanut tai kannattanut. Vastaavasti ehdokkaista saattaa pudota poikkeuksellisen merkittävä romaani, koska yksi raatilainen syystä tai toisesta nyrpistää sille nenäänsä.

Useimpina vuosina olisi myös mahdollista koostaa kirjallisesti yhtä tasokas, ellei tasokkaampikin, lista ehdokkuutta vaille jääneistä romaaneista.

Ja mikä tärkeintä: Finlandia-palkinto, toisin kuin sen rinnalla minimaaliselle huomiolle jäävä Runeberg-palkinto, on pelkkä romaanipalkinto. Ulkopuolelle ovat vuodesta 1993 lähtien jääneet runot, novellit ja esseet. Syyt tällaiseen rajaukseen ovat puhtaasti kaupalliset, eikä siinä mitään, perustuuhan koko palkinnon olemassolo myynnin edistämiseen.

 

***

 

Jos kirjailija väittää, ettei piittaa Finlandia-sirkuksesta tuon taivaallista, herää epäilys muunnellusta totuudesta.

Minä en ainakaan pysty suhtautumaan ylvään välinpitämättömästi maamme ainoaan aidosti myyntiä kasvattavaan kirjallisuuspalkintoon, joka saattaa pelastaa yhden kustantamon (palkinnonsaajan julkaisseen, en puhu voittajasta, koska kyse ei ole urheilukilpailusta) vuosituloksen, puhumattakaan ehdokkaiksi nostettavien kirjailijoiden rojalteista.

Silloin, kun olin itse Finlandia-ehdokkaana suhtauduin koko touhuun lieveilmiöineen tiukkapipoisesti ja kokemus oli voittopuolisesti ikävä (paitsi myynnillisesti). Nykyään olen toisaalta levollisempi, toisaalta realistisempi. Olisi turha kiivailla merkitykseltään ylikorostunutta palkintoa vastaan, kun se ei kuitenkaan mihinkään katoa. Seesteisyys on kieltämättä helpompaa sellaisina vuosina (kuten nyt), kun julkaisee vain esseitä tai muuta Finlandia-kelvotonta.

Kaupallisuuden lisäksi Finlandia-palkinnolla on myös viihteellinen ulottuvuus. Se kulminoituu ehdokkaiden ja palkinnonsaajan ennakkospekulointiin ja vertautuu penkkiurheiluun.

Koska pidän kaunokirjallisesta penkkiurheilusta, lähden sirkushulinaan mukaan omalla ehdokasveikkauksellani.

Noudatan yleiskaavaa, jonka mukaan raati valitsee kuuden ehdokkaan joukkoon yhden esikoisen ja yhden suomenruotsalaisen. Yritän työntää suppeat mieltymykseni syrjään ja ajatella yleisellä tasolla.

Siispä tässä kuusi ehdokastani, ei suosikkilistani vaan veikkauslistani. Olen lukenut näistä muut paitsi Tervon (hän on listallani sen perusteella, mitä olen aistinut kirjan vastaanotosta):

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku
Peter Sandström: Laudatur
Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan
Riitta Jalonen: Kirkkaus
Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa
Jari Tervo: Matriarkka

On toki mahdollista:

… että esikoiskiintiöllä ehdokkuuden saa Minna Rytisalon Lempi tai että suomenruotsalaisista raati päätyy Hannele Mikaela Taivassalon In transitiin.

… että raati tekee yllättäviä mutta kirjallisesti perusteltuja valintoja, kuten toisinaan käy, jolloin esimerkiksi Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista tai Helmi Kekkosen Vieraat tai Sinikka Vuolan Replika tai Joni Pyysalon Alaska tai Markus Leikolan Uuden maailman katu voisivat nousta kuuden ehdokkaan rintamaan.

… että raati ei ota Saisiota ehdolle, vaikka hänen romaaninsa sen ansaitsisi, koska Saisio on jo aikaisemmin Finlandian voittanut, jolloin Saision tilalla voisi olla esimerkiksi joku noista edellä mainituista tai Sirpa Kähkösen Tankkien kesän tai Tommi Kinnusen Lopotin tai Riikka Pulkkisen Parhaan mahdollisen maailman kaltainen suositun ja arvostetun kirjailijan teos.

… että Juha Seppälä on taas, kuten useimmiten, varteenotettava ehdokas.

… että raati haluaa nostaa myös yhden populaarimman ja/tai genresidonnaisen romaanin, jolloin esimerkiksi jokin dekkaristi voisi päästä ehdokkaaksi.

Silti: menen noilla kuudella ensin mainitulla veikkauksellani. Eiköhän niistä ainakin kaksi toteudu.