Vuosi päättyy, nämä kirjat jäivät mieleen

h haukka

Lehdissä julkaistavat vuoden parhaiden kirjojen listat jakavat mielipiteitä. Toiset katsovat, että kirjallisuutta kilpailutetaan liikaa ja että tällaiset rankkaukset vain pahentavat ongelmaa. Toiset kiittelevät listoja oivallisena lukuvinkkien antajana.

Minä olen listafriikki. Laadin mielessäni listoja kaiken aikaa mitä erilaisimmista asioista, vaikka ani harvoin kirjaan niitä ylös. En suhtaudu listauksiin kovinkaan vakavasti. Jos luettelen nyt kymmenen kaikkien aikojen parasta elokuvaa, bändiä, jääkiekkomaalivahtia tai irtokarkkimakeista, ensi viikolla saatan olla listan sisällöstä aivan eri mieltä.

Listat muuttuvat, kun fiilikset muuttuvat, ja fiiliksethän muuttuvat kaiken aikaa.

Minulla on ollut tapana luetella blogissani vuoden lopussa kirjoja, jotka ovat tehneet vaikutuksen tai painuneet mieleen. Jatkukoon siis tämä perinne kattauksella vuoden 2015 lukukokemuksista, vaikka uuteen vuoteen on vielä pari viikkoa aikaa.

Joululoman suunnitelmiini kuuluu lukea loppuun Elena Ferranten Napoli-kvartetti. Se ansaitsisi paikan listallani, mutta koska se on vielä kesken, en ota sitä mukaan. Listaukseni menee aakkosjärjestyksessä kategorioittain, koska en usko kirjallisuuden kohdalla paremmuusjärjestyksiin.

Lyhyttä luonnehdintaa seuraa lyhyt sitaatti. Valitsin sitaatit avaamalla kunkin kirjan satunnaisesta kohdasta ja poimimalla kyseiseltä aukeamalta kirjan henkeä mielestäni parhaiten kuvaavan virkkeen tai katkelman. Leena Krohnin kirja on lainassa tuttavalla, joten siitä turvauduin taannoisesta blogimerkinnästäni löytyvään sitaattiin.

 

KOTIMAINEN KAUNOKIRJALLISUUS

 

Gunnar Björling: Auringonvihreä (Suomentanteet Pauliina Haasjoki ja Peter Mickwitz)

Suomenruotsalaisen klassikkorunoilijan alun perin 1933 julkaistu kokoelma suomennoksena. Rikas, polveileva ja monimuotoinen kokonaisuus.

”Tänään, tänään, kuka tietää mitä sydän maksaa?”

 

Karo Hämäläinen: Yksin

Ystäväni Karon mielestäni paras romaani. Kaunokirjallinen tulkinta Paavo Nurmesta tavoittaa kielellisen taajuuden, joka tuo esiin ihmisen patsaan takaa.

”Jatkoin tappioita vältellen. Tein muutaman maailmanennätyksen. Suhtauduin juoksuun suoraviivaisesti työnä ja ilmaisin palkkioni prikulleen eikä sinne päin.”

 

Leena Krohn: Erehdys

Minuun vetoavat kirjailijat, joissa yhdistyvät sopivassa suhteessa vihaisuus, herkkyys, viisaus ja kauneudentaju. Eli sellaiset kuin Leena Krohn.

”Näette edessänne kuluneen ihmisen, miehen, joka on käyttänyt vuosikymmeniä sananjärjestyksen ja välimerkkien pohtimiseen, osuvimman adjektiivin ja parhaan synonyymin valitsemiseen. Miehen, joka on väheksynyt oleellisia asioita epäoleellisien vuoksi, yksittäisen pirulaisen, joka on vaihtanut elävät ihmiset kirjan henkilöihin, tuoreet aistimuksensa sanojen kuivuuteen ja sosiaalisen elämän kammionsa autiuteen.”

 

Laura Lindstedt: Oneiron

Täyttää aika lailla oman romaani-ihanteeni: muodoltaan kekseliäs, teemoiltaan painokas, kieleltään vivahteikas. Helppo lukea, vaikea unohtaa.

”Täällä tuonpuoleisessa hiljaisuuksien kestoa oli joka tapauksessa mahdotonta mitata. Minuutti vai vuosi, mistä sen tiesi.”

 

Markku Pääskynen: Sielut

Lapsuuden ja ajan kuvaa, arkijärjen ja maagisen ajattelun välisen rajankäynnin kartoitusta. Pääskysellä on kieleen yhtä herkkä tuntuma kuin runoilijalla.

”Kaikki polut, kujat ja tiet jotka johtivat ja jakautuivat toisiin maailmoihin. Rajana vain taivas, jos sekään.”

 

Harry Salmenniemi: Pimeän lehdet

Älyä, aisteja ja kauneudenkaipuuta puhuttelevaa lyriikkaa.

”Meillä oli tapana käydä gallerioissa, / pysähtyä kadunkulmaan juomaan kahvia / ja suutelemaan, mikä elämä se oli.”

 

Jaakko Yli-Juonikas: Kyyhkysinetti

Omalaatuinen kielellinen pienoismaailma, jossa kajahtelee yhdeltä suunnalta Antti Hyry ja toiselta Volter Kilpi.

”Puolijuoksee jalkakäytävää myöten torilta, tulee vastaan väkeä jatkuvasti ja rivi näyteakkunoita joita ei kerkeä katsomaan, tahtoo vain väkijoukkoon piiloutua niin ettei joutuisi tekemisiin poliisin kanssa.”

 

ULKOMAINEN KAUNOKIRJALLISUUS

 

Roberto Bolaño: 2666 (Suomentanut Einari Aaltonen)

Ensyklopedisen romaanimuodon merkkisaavutus, kirkasta ja kaunista kerrontaa väkivallan ryvettämästä maailmasta.

”Oli elämä miten onnellista tahansa, sanoi Epifanio sinä iltana Lalo Curalle, se päättyy aina tuskaan ja kärsimykseen.”

 

Kamel Daoud: The Meursault Investigation (Kääntänyt englanniksi John Cullen)

Antaa nimen ja elämäntarinan Sivullisessa surmatulle arabille. Samaan aikaan kritiikki ja kunnianosoitus Albert Camus’n tuotannolle.

”Why did he go to that very beach on that very day? What’s inexplicable is not only the murder but also the fellow’s life.”

 

Jenny Erpenbeck: The End of Days (Kääntänyt englanniksi Susan Bernofsky)

Maailma on täynnä kertomakirjallisuuden lainalaisuuksilla leikitteleviä romaaneja, jotka jäävät teennäisiksi. Tämä ei jää. Se tappaa päähenkilönsä viisi kertaa mutta herättää hänet aina uudestaan henkiin. Samalla se pohdiskelee vaivihkaa ja alleviivaamatta ”minuuteen” liittyviä kysymyksiä.

”Here the words themselves were something you could touch, there was no transition from literature to what was called reality – instead, the sentences themselves were a reality.”

 

Michel Houellebecq: Alistuminen (Suomentanut Lotta Toivanen)

Ranskalaisen kirjallisuuden pahis tarkastelee valistuksen ja tasavallan pieleen menoa J.K. Huysmansin antimodernin kulttuuripessimismin hengessä.

”Silloin minä ymmärsin: Eurooppa oli jo tehnyt itsemurhan.”

 

László Krasznahorkai: Seiobo There Below (Kääntänyt englanniksi Ottilie Mulzet)

Eurooppalaisen nykykirjallisuuden parhaimpiin romaaneihin kuuluvan Satantangon tekijältä ei ole saatavilla suomennoksia, joten pakko lukea englanniksi.

”This is my prayer, says sensei Kazuyuki smiling, and then the stern face is once again impenetrable.”

 

Magda Szabó: The Door (Kääntänyt englanniksi Len Rix)

Pätee sama kuin Krasznahorkaihin: ei saa suomeksi,  mutta onneksi sentään englanniksi. Vinoa komiikkaa elämän traagisiin käänteisiin yhdistelevä romaani.

”And in truth she didn’t need the country. She had no wish to join the people who oversaw the sweepers. But because she sought nothing for herself it never occurred to her that in her eternal negativity she was political.”

 

ASIAPROOSA, ESSEISTIIKKA

 

George A. Akerlof ja Robert J. Shiller: Phishing for Phools. The Economics of Manipulation & Deception.

Taloustieteen nobelistit tutkailevat erilaisia vedätysmekanismeja, joita markkinatalous on väärällään. Behavioralistinen, ihmisten käyttäytymistä painottava näkökulma täydentää valtavirtataloustieteen tehokkaita markkinoita ja rationaalisia yksilöitä painottavaa varsin rajallista näkökulmaa.

”Free markets produce good-for-me/good-for-you’s; but they also produce good-for-me/bad-for-you’s. They do both, so long as a profit can be made.”

 

Carol Jacobs: Sebald’s Vision

Pohdintaa yhden suosikkiprosaistini W.G. Sebaldin tuotannosta.

”As we might say in German, Sebald spinnt, which has all the senses of weaving a web, spinning a tale, being a bit mad.”

 

John Kay: Other People’s Money. Masters of the Universe or Servants of the People?

Rahoitussektorin osuus länsimaiden bkt:sta on kasvanut selvästi 1980-luvun alusta lähtien. Onko se ollut suureksi siunaukseksi yhteiskunnalliselle kehitykselle? Taloustieteilijä John Kayn mielestä ei ole.

”A country can be proseperous only if it has a well-funcioning financial system, but that does not imply that the larger the financial system a country has, the more prosperous it is likely to be.”

 

Adam Kirsch: Rocket and Lightship. Essays on Literature and Ideas

Kulttuuriin ja kaunokirjallisuuteen keskittyviä esseitä yhdeltä Yhdysvaltain parhaimmista nuoremman polven asiaprosaisteista. Hyvä teksti esimerkiksi David Foster Wallacesta.

”Is Žižek’s audience too busy laughing at him to hear him? I hope so, because the idea that they can hear him without recoiling from him is too dismal, and frightening, to contemplate.”

 

Matti Klinge: Anarkisti kravatti kaulassa

Henkilöhistoriaa ja kulttuurihistoriaa. En voi olla viehättymättä hahmosta, joka puhuu jalkapallo-ottelun asemesta potkupallomatchista.

”Sitten lähdettiin Varkauteen tutustumaan metsäteollisuuteen ja lentämään helikopterilla.”

 

Helen Macdonald: H is for Hawk

Nainen valmentaa kanahaukkaa ja puntaroi elämäänsä isänsä kuoleman jälkeen. En tiedä kanahaukoista mitään enkä ole kokenut läheisen poismenoa, mutta tunnistan kaiken, mistä Macdonald kirjoittaa. Esseistinen proosa tekee parhaimmillaan yksityisestä yleistä, vieraasta tuttua.

”When you are broken, you run. But you don’t always run away. Sometimes, helplessly, you run towards.”

 

 Larissa MacFarquhar: Strangers Drowning. Voyages to the Brink of Moral Extremity

Äärimmäisyysihmisiä on kaikkialla, myös hyväntekijöiden joukossa. Kiehtova luotaus moraaliseen ekstremismiin tosielämän tapauskertomusten pohjalta.

”He kept thinking how wrong it was for them to have so much when so many others had nothing, and after some time he came up with the idea that he should live on his fair share of the world’s wealth – what he called the World Equity Budget, or WEB. His first notion of this was simply to divide the world’s total income by the number of people.”

 

Michel de Montaigne. Esseitä. Osa III (Suomentanut Renja Salminen)

Suomennossarjan kolmannen ja viimeisen osan myötä Montaignen tuotanto on nyt kokonaan äidinkielelläni. Pascal sanoi: ”Kaiken, minkä löydän Montaignesta, löydän itsestäni.” Melkein samaa voisin sanoa minäkin, vaikka välillämme on ajallista etäisyyttä melkein 500 vuotta.

”Kukin meistä omalta osaltaan lisää aikamme turmeltuneisuutta: jotkut tuovat siihen petollisuutta, toiset epäoikeudenmukaisuutta, jumalattomuutta, tyranniutta, ahneutta ja julmuutta, sen mukaan kuinka vaikutusvaltaisia he ovat; heikoimmat, joihin minä kuulun, tuovat siihen tyhmyyttä, turhamaisuutta ja laiskuutta.”

 

Tuomas Nyholm: Jarkko Ruutu, jumalainen näytelmä

Urheiluelämäkerrat ovat usein hampaattomia hagiografioita tai puuduttavaa pr-materiaalin jatketta. Tämä on loistava poikkeus.

”Jos toinen pelaajista tyytyy asemaansa, mutta toinen näyttää, ettei alistu kohtaloonsa, vaan ottaa väkisin sen, minkä katsoo itselleen kuuluvan, koutsi peluuttaa häntä.

 

Rax Rinnekangas: Kadonnut kieli

Millaisia eurooppalaisia olemme? Mikä on suhteemme maanosamme kulttuuriperintöön? Onko meillä enää sellaista vai onko meistä tullut omissa virtuaaliheimoissamme viihtyviä nettikansalaisia? Rinnekankaan esseet luotaavat kielen ja ajattelun ehtoja ja mahdollisuuksia nykyajassa.

”Kun kokonainen kansakunta päättää rakentaa oman iltaruskonsa vain itsestään kertovalla kirjallisuudella ja anglosaksisella kirjallisuudella ja viihteellä ja itseään toistavien väkivaltaisten rikosten kuvauksilla, tulosta voidaan pitää paitsi moraalittomana, myös hyvin aavemaisena.”

 

Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen. Kulttuuripessimismin nousu 1965-2015

Mihin hävisi 1960-luvulla vallinnut usko parempaan maailmaan? Estääkö pessimismi meitä korjaamasta sitä, mikä ajassamme vaatisi kipeimmin korjaamista? Viiltävän tarkkaa yhteiskunnallis-kulttuurista analyysiä.

”On kiinnostavaa, että vaikka taloudellinen epätasa-arvo on viime vuosikymmeninä kasvanut joissakin maissa merkittävästi enemmän kuin toisissa, on pessimismi lisääntynyt kaikkialla länsimaissa tasaisesti.”

Haluan olla onnellinen ja sanon sen kaikille

onnellisuudesta melender

Olen kuluneen syksyn aikana viimeistellyt seuraavaa kirjaani. Se on esseekokoelma nimeltä Onnellisuudesta ja sen kansi näkyy tuossa vieressä. Ilmestymisajankohta on helmikuu 2016.

Kyseessä ei ole elämäntaitokirja eikä edes vastaveto sellaisille. En aio siirtyä valmennus- tai konsulttibisnekseen ja voin vakuuttaa, ettei kirjani lukeminen auta ketään saamaan lisää rahaa, ystäviä ja vaikutusvaltaa. Lähestyn onnellisuuden teemoja kaunokirjallisin keinoin, tyylilajini on persoonallinen essee ja noudatan sen kirjallisuushistoriallisen uranuurtajan Montaignen periaatetta: ”Puhun kaikesta keskustellen, en mistään neuvoen.”

Mauno Koivisto sanoi, että armeijassa pitää olla myös sellaisia, jotka eivät pidä sotimisesta. Tuo lausahdus innoitti minua kirjoittamaan onnellisuudesta. On suotavaa, että aihepiiristä lausuvat ajatuksiaan muutkin kuin pulla suussa puhuvat positiivisuuden lähettiläät.

Omat tuntemukseni elämäntaitokirjojen äärellä ovat vaihdelleet vierauden ja vastenmielisyyden välillä.

Onnellisuusoppaiden itsetuntoa kohottavaa buusterismia minun on vaikea sietää jo pelkästään sen vuoksi, että niiden vuoroin mestaroiva ja vuoroin lässyttävä äänensävy aiheuttaa minussa esteettistä tuskaa. Onnellisuusoppaat edustavat eräänlaista spirituaalista esperantoa, jossa yksinkertaistetut toimintaohjeet kehystetään lukijaa alentavalla tsemppihömpällä sekä Dalai Laman, Desmond Tutun ja Bonon kaltaisten hahmojen sekunda-aforismeilla.

Painavampi vastalauseeni liittyy kuitenkin siihen, että elämäntaitokirjojen ympärille kasvanut miljardien kassavirtoja tahkoava onnellisuusteollisuus pitää yllä postiivisuuden kulttia, eräänlaista uushengellisyyden alalajia, joka kietoo toisiinsa sisäisen onnen ja ulkoisen menestyksen. Se kiteytyy Albert Schweitzerin mietelmässä: ”Menestys ei tuo onnellisuutta, mutta onnellisuus tuo menestystä”.

En muista lukeneeni inhimillistä kukoistusta käsittelevää juttua, jossa ei olisi ollut hallitsevana elämässään pärjäävän ihmisen näkökulma. Tuollainen näkökulma vetoaa paitsi menestyjiin itseensä myös niihin, jotka haaveilevat liittyvänsä menestyjien joukkoon. Elämäntaitogurut puhuvat velvollisuudentuntoisesti kokonaisvaltaisesta ihmisyydestä, mutta korostavat heti perään onnen ja menestyksen välistä yhteyttä, muodostaahan se narratiivin ytimen, jota ilman onnellisuusteollisuus menettäisi liikeideansa.

Onnen ja menestyksen yhteyttä korostava narratiivi on ohut, yksinkertaistava ja historiallisesti rajoittunut katsantokanta. Onnellisuuden käsitehistoriasta ei piirry suurta yhtenäistä linjaa vaan se polveilee moniin suuntiin, luettelihan kirkkoisä Augustinuskin liki kolmesataa onnellisuuden alalajia.

Kirjallisuudentutkija Lauren Berlant puhuu julmasta optimismista. Hänen mukaansa länsimaiset ihmiset takertuvat sellaiseen hyvän elämän malliin, johon läheskään kaikilla ei ole realistisia edellytyksiä. Sodanjälkeiset nopean talouskasvun vuosikymmenet synnyttivät sosiaalidemokraattisen ihannekuvan turvatuista työsuhteista, nousevasta elintasosta ja lisääntyvästä vapaa-ajasta. Tuo ihannekuva murenee kovaa vauhtia, kun läntisiä yhteiskuntia riivaavat joukkotyöttömyys, tuloerojen kärjistyminen ja hyvinvointivaltion rahoitusongelmat.

Mikä neuvoksi, kun keskiluokkainen hyvän elämän malli karkaa käsistä? Pitääkö vain purra hammasta ja yrittää ajatella entistäkin myönteisemmin?

Onnellisuuden ja menestyksen maailmankuvallisesti yhteen nivova positiivisuuden kultti ei takaa inhimillistä kukoistusta. Pahimmillaan se nousee inhimillisen kukoistuksen esteeksi ruokkiessaan toteutumatta jääviä ja itsesyytöksiä aiheuttavia menestyshaaveita. Nykykirjallisuuden etevimpiin mustan huumorin taitajiin kuuluva George Saunders kuvaa novelleissaan keskiluokkaisesta idyllistä suistuvia mieshahmoja, jotka ovat sisäistäneet positiivisen ajattelun mukaisen pärjäämisen eetoksen, mutta joiden vaatimattomassa elinpiirissä se muuttuu Berlantin tarkoittamaksi julmaksi optimismiksi. He yrittävät sinnikkäästi hymyillä ja pitää päänsä pystyssä, vaikka heidän elämismaailmassaan amerikkalainen unelma nyrjähtää painajaiseksi.

Eräs Saundersin mieshahmoista tuumii: ”Olen varma että jonain päivänä unelmat toteutuvat. Mutta milloin? Miksei nyt? Miksei?” Saundersin novelleja lukiessa tulee mieleen, kuinka perverssi suhde positiivisuuden kultilla on onnellisuuteen. Se pitää patologisina sellaisia asioita, jotka ennen hyväksyttiin elämän traagiseen perusluonteeseen kuuluviksi: pettymystä, tuskaa, kipua, kärsimystä. Normaaliksi olotilaksi se olettaa ilon, onnen ja menestyksen huuman, jotka perinteisesti ovat edustaneet elämän harvinaisia ja juuri harvinaisuutensa vuoksi arvokkaita tähtihetkiä.

Onneton ihminen ei ole vain onneton vaan ennen kaikkea epäonnistunut tulemaan onnelliseksi.

En väitä, että positiivinen ajattelu on täyttä potaskaa. Omien kokemusteni perusteella uskon sen perusmekanismin toimivuuteen. Lapsena sormeeni tullut haava parani nopeasti, kun unohdin kivun ja jatkoin leikkejä, aikuisiällä olen monet kerrat toipunut takaiskuista ja pettymyksistä suuntaamalla huomioni elämäni valoisiin puoliin.

En myöskään torju onnellisuutta, en ajattele, kuten Gustave Flaubert, joka sanoi: ”Kolme onnen edellytystä ovat typeryys, itsekkyys ja hyvä terveys, mutta ilman typeryyttä ei kahdesta muustakaan ole iloa”. Haluan olla onnellinen, kukapa ei haluaisi. Tarvitsen kuitenkin itseymmärrykseni pohjaksi erilaisen sanaston kuin sellaisen, jota onnellisuusteollisuus minulle tarjoaa maksua vastaan.

Tutkailen kirjassani sitä miten käsitykseni onnellisuudesta ja hyvästä elämästä ovat muovautuneet ja miten niiden muovautumiseen on vaikuttanut maailma, jossa elämme. Esseet jakautuvat kolmeen osastoon, joiden otsikot ovat ”talous”, ”kulttuuri” ja ”urheilu” eli käsittelyyn tulevat sosiaalinen todellisuutemme sekä hengen ja ruumiin kulttuurit.

Pohdiskelen eletyn elämän lisäksi myös luettua elämää. En osaa enkä edes halua erottaa niitä toisistaan, vaan ammennan kirjan teksteihin runsaasti aiheita ja ajatuksia kaunokirjallisuudesta. Lukeminen on kokemista siinä missä hölkkälenkki tai kuntosalitreeni.

 

Keinotekoisiin paratiiseihin

telluuria (1)

Vladimir Sorokin joutui viranomaisten hampaisiin jo 1980-luvulla aloitellessaan kirjallista uraansa Moskovan underground-piireissä, eivätkä häntä siedä myöskään nykyiset vallanpitäjät ja heidän hännystelijänsä. Putin-nuoret ovat polttaneet Sorokinin teoksia.

Vuonna 2008 ilmestynyt Pyhän Venäjän palveluksessa piirsi synkän tulevaisuudenkuvan ulkomaailmalta sulkeutuvasta nationalismilla ja uskonnollisuudella ratsastavasta maasta, jossa uusi tsaari hallitsee Iivana Julman opein. Viesti oli selvä: jos jatkamme Putinin tiellä, Venäjästä tulee helvetillinen paikka elää.

Putinistien raivoa Sorokinia kohtaan paisuttaa hänen kirjailijanlaatunsa. Satiirin parhaiden perinteiden mukaisesti hän annostelee groteskeihin keitoksiinsa runsaasti seksiä, väkivaltaa, ulosteita ja eritteitä.

Rivoukset eivät ole itsetarkoituksellisia, vaan taustalla on ajatus, että irvokkaimmillaankaan kirjallisuus ei vedä vertoja kuvaamalleen todellisuudelle. Ei ole peilin vika, jos kuvajainen herättää inhoa.

Telluuria vie satiiria surrealistiseen suuntaan. Katse suuntautuu kauemmas tulevaisuuteen kuin Pyhän Venäjän palveluksessa -romaanissa. Ei ole itsevaltiaan hallitsemaa Venäjää, vaan koko maa on hajonnut viideksitoista itsenäiseksi tasavallaksi. Niistä kukin ilmentää omalla tavallaan Venäjän kommunistisia, stalinistisia, ortodoksisia tai feodaalisia perinteitä.

Venäläisen todellisuuden rinnalla Sorokin kuljettaa eurooppalaista todellisuutta, eikä sekään näytä hohdokkaalta. Eurooppa on suurilta osin raunioina islamisteja vastaan käydyn sodan jäljiltä.

Telluuria on romaanina yhtä tilkkutäkkimäinen kuin kuvaamansa poliittinen todellisuus. Viidestäkymmenestä luvusta muodostuu levoton tekstikollaasi. Sorokin hyppii klassisesta narratiivista tajunnanvirtaan ja näyttämöllisistä dialogeista toiminnantäyteisiin action-pläjäyksiin.

Monet minikertomuksista katkeilevat tai jäävät kesken. Antikliimaksit turhauttavat kerronnan lumoa janoavaa lukijaa, mutta antavat seikkailunhaluisille lukijoille vapaat kädet sommitella tekstiriekaleista erilaisia mosaiikkeja.

Kerrontaa yhteen nivovana motiivina toimii huumausaineeksi luokiteltu telluurinaula. Se lyödään suoraan aivoihin, mutta jos se lävistää kallon väärässä asennossa, henki lähtee. Suuret riskit palkitaan suurilla elämyksillä, sillä telluurinaula päässä voi kohdata kuolleet läheisensä tai palvomansa sankarit.

Telluurinaulan tarjoamat keinotekoiset paratiisit näyttäytyvät verrattomasti houkuttelevimmilta kuin mitkään Telluurian sivuilla esiintyvät poliittiset todellisuudet. Yksilökeskeinen eskapismi voittaa unelmat yhteisestä paremmasta maailmasta. Lukija päättäköön, onko Sorokinin näkemys realistinen vai inhorealistinen.

(Parnassossa 6-7/2015 julkaistu arvio Vladimir Sorokinin romaanista Telluuria, suomentanut Anna Taitto, Like 2015)