Jopa idiootit ovat lakanneet olemasta onnellisia

Created with Nokia Smart Cam

Selailin Helsingin kirjamessuilla monia teoksia kiinnostuneena, mutta ostin lopulta vain kaksi: Tommi Uschanovin Hätä on tarpeen: Kulttuuripessimismin nousu 1965-2015 ja Robert Walserin Kävelyretki ja muita kertomuksia (suomentanut Ilona Nykyri). Edellinen oli suunniteltu hankinta, jälkimmäinen heräteostos.

En muilta kiireiltäni päässyt heti aloittamaan Uschanovin kirjan lukemista, mutta otin ennakkomaistiaisia kirjan loppuun painetun henkilöhakemiston avulla. Kun silmiini osui tavalla tai toisella kiinnostava nimi, kävin kurkkaamassa mitä hänestä kirjoitetaan.

Oletukseni oli, että useimmissa tapauksissa Uschanov oikoo tai opponoi kyseisen henkilön sanomisia.

Helppoihin saaliisiin lukeutui Tuomas Enbuske, joka oli väittänyt pamfletissaan Ajatusten alennusmyynti, että Facebookista, Twitteristä ja MP3-soittimista saamme kiittää talouden vapauttamista valtion kahleista 1980-luvulla.

Uschanov kuitenkin huomauttaa, että mitkään näistä ilmiöistä eivät olisi voineet syntyä ilman julkisia investointeja. Internet perustuu USA:n puolustusministeriön 1960-luvulla kehittämään Arpanet-tietoverkkoon ja World Wide Web, jossa Twitter ja Facebook toimivat, kehitettiin valtiollisesti luodussa Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa Cernissä. MP3-tiedostoformaatin takana puolestaan on Saksassa julkisella rahalla toimiva Fraunhofer-instituutti.

Nämä asiat kerrotaan taloustieteilijä Mariana Mazzucaton teoksessa The Entrepreneurial State, johon Enbuskekin olisi voinut helposti tutustua, koska sen alkuversion saa ladata ilmaiseksi netistä.

Mazzucaton tutkimukset sisältävät muitakin kiintoisia havaintoja kuin Uschanovin esille nostamat. Esimerkiksi maailman arvokkaimman pörssiyhtiön Applen menestystuotteet iPhone ja iPad nojautuvat julkisella rahoituksella toteutettuun tutkimukseen.

Mutta markkinatalousfundamentalistit jaksavat toistella valitusvirttään valtiovallan turmiollisuudesta.

Mediajulkisuudessa vilisee kaikenkarvaisia uskomuksia, väittämiä ja puolitotuuksia. Onneksi on Uschanovin kaltaisia tosikkomaisia empiristejä, joilla on maaninen suhde faktoihin ja joiden kutsumuksena on murtaa myyttejä.

 

***

 

Hätä on tarpeen ei luonnollisestikaan keskity vain asiavirheiden oikomiseen ja perusteettomien käsitysten opponoimiseen, vaan analysoi laajakantoisesti länsimaisten yhteiskuntien henkistä, poliittista ja kulttuurista suunnanmuutosta viimeksi kuluneiden 50 vuoden aikana.

Vuonna 1964 USA:n presidentti Lyndon Johnson julisti: ”Meillä on valta muovata sivilisaatio sellaiseksi kuin tahdomme.” Silloin kuviteltiin, että edistyksellisten aatteiden voittokulkua ei pysäytä mikään. Ihmiset tulisivat alati vapaammiksi, vauraammiksi ja tasa-arvoisemmiksi.

Nykyään on vaikea löytää moista optimismia. Jos mielialoja eivät masenna finanssikriisit ja taantumat, tarjolla on loputon kirjo muunlaista synkkyyttä ympäristöongelmista ja terrorismista ”länsimaisten arvojen rappioon”. Kukin löytää vaivatta lähtökohtiensa mukaiset syyt pessimismiin.

Pessimismistä kirjoittanut Jean-Marie Paul, jota Uschanov ei kirjassaan siteeraa, on kiteyttänyt asian huvittavasti: ”Jopa idiootit ovat lakanneet olemasta onnellisia.”

Uschanov tähdentää, että Hätä on tarpeen ei ole optimismin puolustuspuhe. ”Voimat, jotka vievät ihmisiä pessimismiin, ovat niin vahvoja, että olisi päinvastoin ihme, jos pessimismiä ei nykyään esiintyisi niin laajalti kuin esiintyy”, hän kirjoittaa. Sitä paitsi onnellisuusteollisuuden tuottama sisällyksetön ja ohjelmallinen optimismi toimii usein julmana ja nöyryyttävänä tsemppihömppänä.

Pessimismin voittokulkuun Uschanov löytää monenlaisia psykologisia, kulttuurisia ja historialliseen kehitykseen liittyviä mekanismeja. Osa niistä perustuu paikkansapitämättömiin uskomuksiin, esimerkiksi rikollisuuden kuvitellaan lisääntyvän, vaikka se tosiasiassa vähenee. Osan taustalla vaikuttaa taloudellisten ja yhteiskunnallisten olojen parantuminen, joka luo uudenlaisia odotuksia ja vaatimuksia ja siten myös uudenlaisia tyytymättömyyden aiheita.

”Ihmisoikeusloukkauksia tuntuu nykyään olevan niin paljon, koska yhä vähäpätöisempien asioiden koetaan loukkaavan ihmisoikeuksia, kuten kuuluukin”, Uschanov huomauttaa.

Huomionarvoista on sekin, että pessimismi samastetaan monesti syvällisyyteen ja tarkkanäköisyyteen. Uschanov siteeraa Adam Gopnikia, jonka mukaan taidekritiikistä puuttuu kunnollinen sanasto lähestyä hilpeyttä tai ilomielisyyttä esteettisenä kategoriana. Beatles-tutkijan on helpompi kirjoittaa henkevä essee ”Eleanor Rigbystä” kuin ”She Loves Yousta”.

Omasta mielestäni tärkeimmät taustatekijät länsimaisten yhteiskuntien käänteelle pessimismiin löytyvät talouskehityksestä. Toista maailmansotaa seuranneet vuosikymmenet olivat ennennäkemättömän kasvun aikaa, eikä niitä syyttä ole myöhemmin nimitetty angloamerikkalaisessa maailmassa kultaisiksi, Saksassa ihmeellisiksi ja Ranskassa loisteliaiksi.

Tuotanto kasvoi Euroopassa ja maailmassa 1950-luvulta 1970-luvulle vahvemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kun Johnson lausui optimistiset sanansa sivilisaation muovaamisesta, niissä kajasteli pitkän nousukauden luoma uskovarmuus.

Sitten tuli Vietnamin sota, jota seurasivat Watergate, öljykriisi ja stagflaatio. Läntisten talouksien kasvumalli murtui ja samalla murtui myös sen pönkittämä tulevaisuudenusko.

Uschanov huomioi nämä kehityskulut ja täydentää niitä tärkeällä lisähuomiolla. 1960-lukulaisen optimismin huippuaikoina ei ollut haikailua kadotettuun kultaiseen menneisyyteen, mikä usein luo tyytymättömyyttä ja tulevaisuudenpelkoa. Oli vain nykyisyys ja tulevaisuus. Syykin oli yksinkertainen: mielikuvia menneisyydestä sävyttivät toisen maailmansodan kauhut ja 1930-luvun laman koettelemukset. Kukapa olisi halunnut palata ajassa taaksepäin.

 

Kun lähes heti sodan päätyttyä alkoi lisäksi kulutusyhteiskunnan nopea nousu, onnen tunne lisääntyi vielä entisestään. Uudet kulutusmahdollisuudet eivät myöskään olleet mitään nautinnollista, ylimääräisen tuntuista luksusta kuin vain osaksi. Jo pelkästään esimerkiksi juokseva vesi ja siitä johdetut keskinnöt, kuten pesukone, poistivat arkielämästä hyvin merkittävän fyysisen rasituksen ja kärsimyksen lähteen, jolla suuri osa ihmisistä oli siihen asti alistunut.

 

***

 

Talouskasvun yhteys onnellisuuden ja optimismin kaltaisiin asioihin ei silti ole yksioikoinen. Luin Uschanovin kirjan jälkeen kahden Nobel-palkitun taloustieteilijän George Akerlofin ja Robert Shillerin uutuusteoksen Phishing for Phools: The Economics of Manipulation and Deception.

He ruotivat siinä John Maynard Keynesin 1930 kirjoittamaa esseetä ”The Economic Possibilities for Our Grandchildren”, joka ei ilmestyessään herättänyt suurempaa huomiota, mutta jota jälkipolvet ovat usein siteeranneet.

Keynes ennusti, että sadan vuoden kuluessa elintaso nousee kahdeksankertaiseksi. Vaurastuminen toisi runsaasti lisää vapaa-aikaa, koska työviikko lyhenisi 15 tuntiin. Uhkakuvana Keynes piti lähinnä tylsistymistä: jos työ ei enää entiseen tapaan tuo elämään sisältöä, mistä ihmiset löytävät tarkoituksen olemassaololleen? Pahimmassa tapauksessa runsas vapaa-aika johtaisi sellaisiin hermoromahduksiin, joista Keynesin aikana kärsivät yläluokkaiset kotirouvat, kun heidän ei tarvinnut kokata, siivota ja pyykätä.

Nykypäivän näkökulmasta Keynesin ennusteet saattavat tuntua huvittavilta. Emme tee 15-tuntista työviikkoa tai kärsi liiallisesta vapaa-ajasta. Hyvin tienaavat paiskivat ylitöitä, koska se on tie menestykseen ja keskiluokkaiset ja huonosti tienaavat ahertavat, jotta säilyttäisivät leipäpuunsa.

Täysin pieleen eivät Keynesin arviot silti menneet, vaan itse asiassa hän ennusti elintason kasvuvauhdin hämmästyttävän tarkasti. Akerlof ja Shiller huomauttavat, että USA:n reaalitulot henkeä kohden vuonna 2010 olivat 5,6 kertaa korkeammat kuin Keynesin esseen ilmestyessä. Jos ne jatkavat kasvuaan pitkän ajan trendillä eli 1,5-2 prosentin vuosivauhdilla, ne todellakin nousevat sadan vuoden takaiseen nähden suunnilleen kahdeksankertaisiksi vuoteen 2030 mennessä. Samankaltaiselta näyttää kehitys myös läntisessä Euroopassa.

Olemme siis 15 vuoden kuluttua kahdeksan kertaa vauraampia kuin isovanhempamme sata vuotta aikaisemmin, mutta emme silti koe elävämme hurjan yltäkylläisyyden keskellä, puhumattakaan että voisimme lopettaa ahertamisen ja keskittyä tekemään kaikenlaista mukavaa.

Mistä tämä johtuu?

Akerlof ja Shiller antavat yksinkertaisen vastauksen: markkinatalouden luonteeseen kuuluu taikoa alati uudenlaisia tarpeita. Markkinatalous ei niinkään keskity niukkuuden poistamiseen, vaan pikemminkin niukkuuden tuottamiseen. Applen perustaja Steve Jobs sanoi tämän niin selkeästi kuin sen vain voi sanoa: ”Asiakkaat eivät tiedä, mitä tarvitsevat ennen kuin me näytämme heille, mitä he tarvitsevat.” Aherramme iltakaudet ylitöissä, jotta voisimme ostaa itsellemme sitä, mitä Jobsin kaltaiset innovaattorit keksivät meille kulloinkin myydä.

 

Vapaiden markkinoiden tasapainomekanismi luo täkyjä jokaiselle kuviteltavissa olevalle inhimilliselle heikkoudelle. Bruttokansantuotteemme voi yhä uudestaan viisi-ja-puoli-kertaistua ja siitä huolimatta pysymme tässä samassa kurimuksessa.

 

Täysin tyydytetyt kuluttajat merkitsisivät nykyisen kaltaisen markkinatalouden loppua. Emme saa koskaan lakata haluamasta lisää.

Uschanovin kuvaamassa 1960-luvun maailmassa tämäkin asia oli (osittain) toisin. Uudet kulutustavarat samastettiin edistyksellisiin päämääriin, koska ne vapauttivat ihmiset vanhan maailman fyysisistä rasituksista. Enää kulutustavaroiden ympärillä ei ole vastaavaa sosiaalisen optimismin hohdetta. Emansipatorisen kulutuksen korvaa demonstratiivinen kulutus, joka pyrkii kertomaan pärjäämisestä elintasokilpailussa.

Kolme tapaa lukea romaaneja ja miten lukea Franzenia

Franzen Purity

Kirjailijaksi tulemisen oheisvahinkoihin kuuluu se, että menettää viattomuutensa lukijana.

On vaikea lukea kirjoja pohtimatta, miksi ne on kirjoitettu niin kuin ne on kirjoitettu: toimivatko rakenne ja kompositio, toimiiko kieli, täyttyvätkö esteettiset ja poeettiset pyrkimykset (ja miten tietoisesti ne on asetettu). Puhdas lukemisen ilo tuppaa väistymään kriittisen ja arvottavan lukemisen tieltä.

Jotain samaa tapahtuu varmaankin myös kriitikoille, kirja-alan ihmisille ja kulttuuritoimittajille.

Tosin tämäkään asia ei ole aivan mustavalkoinen. Luin hiljattain USA:n johtaviin kriitikoihin kuuluvan James Woodin haastattelun, jossa häneltä kysyttiin, pystyykö hän nauttimaan lukemastaan vai onko hän romaanin parissa aina kuin töissä. Wood vastasi, että analyyttisyys ei estä kaunokirjalliseen tekstiin eläytymistä eikä hän tunne menettävänsä mitään, vaikka lukee kaunokirjallisuutta kriitikon silmälasien läpi.

Minäkin osaan haltioitua kirjoista silloin kun siihen on aihetta. Tuskin kukaan jaksaisi viettää pitkiä aikoja kirjallisuuden parissa, ellei tuntisi sitä kohtaan rakkautta – vihan ja tympääntymisen ohella.

Kun oikea kirja ja oikea lukija kohtaavat toisensa, kriittisimmätkin panssarit murtuvat. Sitä ei ehkä tapahdu usein, mutta tapahtuupa kuitenkin.

 

***

 

Omalla kohdallani kirjan vaikuttavuus on monesti suorassa suhteessa lukunopeuteen. Jos kärjistän, voin sanoa että minulla on kolme perusvaihtoehtoa:

1) Skannaava lukeminen

En lue tekstiä lause lauseelta, vaan pyyhkäisen katseellani sivun ylhäältä alas ja hahmotan, mitä teksti sanoo keskittymättä siihen, miten se sen sanoo. Skannaamalla luen yleensä jännityskirjallisuutta, koska minulle hyvän trillerin kriteereihin kuuluu, että se etenee luotijunan nopeudella eikä jää junnaamaan. Jos trilleri junnaa, se usein paljastaa kirjallisten keinovarojensa rajallisuuden.

2) Suorittava lukeminen

Etenen kirjan alussa kuin maastoa tunnustellen, välillä hitaasti ja välillä joutuisasti. Ellei teksti herätä sen suurempaa kiinnostusta tai uteliaisuutta, lukeminen muuttuu rutiininomaiseksi, eikä tähtää oikeastaan enää muuhun kuin loppuun pääsemiseen. Elättelen kuitenkin toivoa, että tekstistä alkaisi vaivihkaa kehkeytyä jotain sellaista, mikä nostaisi sen tavanomaisuuden yläpuolelle. ”Yllätä minut”, on toistuvana kertosäkeenä mielessäni kirjoja lukiessani.

3) Euforis-reflektiivinen lukeminen

Silloin, kun kirja iskee tajuntaani, innostuksen ryöpyt vuorottelevat pohdiskelevien tuokioiden kanssa. Tekstin hurmassa saatan lukea pikavauhtia kymmeniä sivuja, kunnes pysähdyn ja palaan taaksepäin viivähtelemään kielen ja kerronnan yksityiskohdissa. Merkitsen alkulehdille ylös sivunumeroita ja raapustan muistikirjaani huomioita. Välillä kirja pitää laskea kädestä ja haukkoa henkeä, menen kenties terassille raittiiseen ilmaan ja naputtelen tutuille tekstareita: ”Nyt on kova juttu!” Mitä paksumpi kirja, sitä hitaammin ja venytetymmin kaikki tapahtuu. Mittakaavaltaan laajoissa romaaneissa ehtii olla myös tylsyyden ja turtuneisuuden hetkiä euforian ja eteerisyyden rinnalla. Ne eivät haittaa, koska tekstin voima kiskoo aina uudestaan mukaansa. Näin kävi esimerkiksi Juha Hurmeen Nyljettyjä ajatuksia lukiessa.

 

***

 

Jonathan Franzenin uutuusteos Purity sijoittuu kakkoskategoriaan eli se meni läpi suorittamalla.

Minulla oli sen kanssa melkoisia syttymisvaikeuksia. Lähinnä siksi, että alkurepliikki ja sitä seurannut vuoropuhelu kulkivat sellaisessa tyylilajissa ja mentaalisessa taajuudessa, joka tökki pahasti. Sitten sairastuin flunssaan ja jatkoin pää tukkoisena lukemista. Teksti saavutti kuin huomaamatta lentokorkeutensa ja alkoi edetä omalla painollaan. Erityistä vaikutusta se ei silti tehnyt, kunhan luin loppuun.

Puritystä toki paistaa kauas se, kuinka huikean etevä Franzen on perinteiseen kertomakirjallisuuteen kuuluvassa ironiassa eli ihmisluonteiden ja ajan ilmiöiden alleviivaamattomassa paljastamisessa merkitsevien detaljien kautta. Tällaiset kohdistukset ja tarkennukset ovat yhtä nautittavia kuin hänen aikaisemmissakin romaaneissa.

Kirjailijana Franzen ”brändäytyy” korkeakirjalliseksi viihdyttäjäksi, hänen teoksensa ovat lukuromaaneja kulttuuriväelle. Esseissään Franzen on korostanut mieltävänsä itsensä 1800-lukulaisen epiikan perinteiden jatkajaksi. Häntä eivät kiinnosta muotokokeilut tai konventioiden rikkomiset, vaikka pintaa raaputtamalla hänen romaaneistaan paljastuukin enemmän postmodernille taideproosalle tunnusomaisia aineksia kuin hän ehkä välittäisi myöntää (niitä on eritellyt kirjallisuudentutkija Stephen J. Burn).

Franzenin tuotannossa tärkeimpään asemaan nousevat ”vanhan kunnon romaanin” vahvuudet: tarinankerronta, henkilökuvaus ja aikakauden suurten kysymysten käsittely.

Purity rakentuu eri aikatasoissa kulkevista, keskenään risteävistä juonikuvioista. Juonikuvioiden väliset suhteet eivät mielestäni nivelly niin jäntevästi yhteen, että kokonaisuus nousisi ehdottomasti suuremmaksi kuin osiensa summa.

Se tuntuu jonkinasteiselta epäonnistumiselta, koska ainakin minä kalibroin Franzenin kohdalla lukuodotukseni sen mukaan, että hän on eheiden rakenteiden ja eheiden kerronnan kaarien kirjailija. Jos tämä odotus pettää, ei tule oikein mitään tilalle. Ei ole korvaukseksi ”Yllätän sinut” -korttia.

 

***

 

Esseessään ”Mr Difficult” Franzen jakoi romaanit kahteen kastiin. Toiset perustuvat statukseen, eli saavat voimansa taiteellisesta merkittävyydestään ja kirjallisen eliitin arvostuksesta. Toiset taas perustuvat yhteisöllisyyteen (tai ”sopimukseen”, kuten hän muotoilee vetelän liberalismin hengessä), eli tarjoavat lukuelämyksiä ja luovat kuvitteellista sielunkumppanuutta kirjailijan ja lukijan välille.

Franzen myönsi statusarvostuksen hivelevän kirjailijan itsetuntoa, mutta sanoi kaipaavansa enemmän yhteisöllistä arvostusta, kosketusta tavallisiin lukijoihin. ”Kasvoin ystävällisessä ja egalitaristisessa esikaupungissa ja hain kirjoista ennen kaikkea hyvää mieltä”, hän perustelee. Nuoruudessaan Franzen hylkäsi muitta mutkitta sellaiset kirjailijat, jotka eivät ottaneet hänen viihdyttämistään riittävän vakavasti.

Oletusarvoisena lukijana Franzenilla on ihminen, joka raskaan työpäivän päätteeksi haluaa rentoutua hyvän ja älyllisesti täysipainoisen kirjan parissa. Onnistuuko Purity palvelemaan tällaisia lukijoita? Epäilen, ettei ainakaan niin hyvin kuin Franzenin kaksi aiempaa, Vapaus ja Muutoksia. ”Sopimuksen” ehtojen täyttymisen kannalta Purity saattaa olla liian kompleksinen, oikukaskin.

Itse tuskin muistelen Purityä tulevaisuudessa erityisen hyvällä tai pahalla, vaan todennäköisimmin hyvän (joskaan ei minulle erityisen läheisen) kirjailijan tuotannon keskivertoromaanina.

Iso kiltti jätti joka murskasi naamoja

boogaard tappelija

Vuonna 1875 Montrealissa pelattiin kaikkien aikojen ensimmäinen jääkiekko-ottelu katetulla luistinradalla. Myöhemmän historian valossa voi pitää enteellisenä, että se päättyi tappeluun.

”Pelaajat olivat aikeissa pelata toisenkin ottelun, mutta tämä häpeällinen tapaus esti sen”, kirjoitti otteluselostuksessaan Montreal Daily Witness -sanomalehti.

Muissa suurissa joukkuelajeissa on äärimmäisen harvinaista, että pelaajat ryhtyvät takomaan toisiaan nyrkeillä kesken ottelun. Jääkiekossa sitä tapahtuu kaiken aikaa, varsinkin Pohjois-Amerikassa.

Kun NHL:ssä kaksi tappelijaa pudottaa hanskansa ja asettuu toisiaan vastaan, yleisö pomppaa innoissaan seisomaan ja äänentoistolaitteet alkavat suoltaa Rocky-elokuvan tunnusbiisiä. Televisioruutuun ilmestyy tilastoklippejä, jotka havainnollistavat pukareiden strategisia mittoja. Selostajat hehkuttavat päähän osuvia lyöntejä kuin nyrkkeilymatseissa.

Nujakan voittaja saa raikuvat suosionosoitukset ja hänen joukkuetoverinsa ilmaisevat kunnioitustaan hakkaamalla mailoillaan kaukalon laitaa.

Ottelun jälkeen Youtubeen ilmestyy videoita, joita katselemalla kiekkotappeluiden ystävät voivat fiilistellä parhaita paloja.

Jos tappelija voittaa kauden aikana tarpeeksi monta nujakkaa, hän voi vedota tilastoihinsa ja vaatia seuraavissa sopimusneuvotteluissa palkankorotusta.

Virallisesti tappelut ovat NHL:ssä kiellettyjä, mutta rangaistukset ovat niin lieviä, ettei niillä edes pyritä kitkemään nyrkkien heiluttelua.

NHL-pomojen mukaan tappelut purkavat liiallisia paineita varaventtiilin tavoin. Jos molemmilla joukkueilla on kokoonpanossaan kovanyrkkinen pugilisti, joukkueiden välille syntyy kauhun tasapaino, mikä siistii peliä ja ehkäisee tähtipelaajien tahallisia vahingoittamisia.

Totuus lienee monivivahteisempi.

On kiistatonta, että kaukalotappelut ovat Pohjois-Amerikassa myös yleisöviihdettä, josta monet katsojat estoitta nauttivat. Ne edistävät lipunmyyntiä ja tuovat ottelutapahtumiin sirkusmeininkiä. Tai niin ainakin moni NHL:n johtohahmo uskoo.

 

***

 

Minä olen seurannut jääkiekkoa lapsuudesta lähtien, mutta en ole oppinut arvostamaan kaukalotappeluita. Kun olin alaluokilla, NHL oli vielä kaukainen ja tarunhohtoinen liiga. Ei ollut mahdollisuutta katsoa aamuisin ottelutilastoja netistä tai valvoa öisin Viaplayn äärellä suoraa lähetystä seuraten. Urheiluruudussa vilautettiin silloin tällöin otteluvälähdyksiä, ja muistan kuinka inhottavalta tuntui nähdä gooneja tappelupuuhissa.

Ihailin Neuvostoliiton punakonetta, taitokiekon huippuluomusta. Todellista lätkää minulle edustivat Krutovin, Larionovin ja Makarovin syöttömyllyt, eivät NHL:n tappelijoiden nyrkkimyllyt.

Siinä vaiheessa, kun televisiosta alkoi näkyä taalakaukaloiden otteluita, tuskailin aina kun peli keskeytyi nujakoinnin takia. Jos olin tallentanut ottelun videolle, kelasin tappelut yli.

Tunnen ihmisiä, jotka tykkäävät kiekkotappeluista. Heidän mielestään ne kuuluvat lätkäkulttuuriin, eivätkä vain Pohjois-Amerikassa, vaan myös Euroopassa. Ilmaistuani vastenmielisyyteni tappeluita kohtaan olen saanut kuulla olevani milloin kiekkopasifisti, milloin neitikiekon ystävä. Mielestäni en ole. Jääkiekko on fyysinen peli, kontaktit kuuluvat siihen. Jos ottelussa ei ole näyttäviä taklauksia tai kovia kaksinkamppailuja, siinä harvoin on mitään muutakaan katsomisen arvoista.

Typeränä pidän sitä, jos kokoonpanossa roikutetaan tyyppejä, jotka osaavat käyttää vain nyrkkejään. Suosikkijoukkueeni HIFK hankki pari vuotta sitten kanadalaisen goonin Trevor Gilliesin pelottelemaan Jokereiden pelaajia. Gillies oli täysi turhake kaukalossa ja sai onneksi nopeasti lähtöpassit.

Pelatessaan NHL:ssä Gillies sai turpiinsa liigan kovimpana nyrkkisankarina pidetyltä Derek Boogaardilta.

Tilastojen valossa ei heti uskoisi, että Boogaardin nimellä ja numerolla varustettu pelipaita oli Minnesota Wildin suosituin fanituote. NHL-urallaan ”Boogeyman” pelasi 277 ottelua, joissa onnistui tekemään kolme maalia. Kuudesta kaudesta neljä meni ilman ainuttakaan osumaa.

Pelitaitojensa puolesta Boogaardilla ei olisi ollut mitään asiaa NHL:ään, tuskin edes farmiliigoihin, mutta hän oli yli kaksimetrinen voimapesä, joka osasi lyödä lujaa ja herättää pelkoa vastustajissa. Juniorivuosinaan Boogaard ei innostanut kykyjenetsijöitä ennen kuin pimahti yhdessä ottelussa niin että hyökkäsi vastustajan vaihtopenkille ja ajoi niin pelaajat kuin valmentajat karkuteille.

Vastikään suomeksi ilmestyneessä New York Timesin toimittajan John Branchin kirjoittamassa Boogaardin elämäkerrassa Tappelija (kääntänyt Terhi Vartia) häntä kuvaillaan näin:

Derekillä oli voima ja kyky hakata miehiä sairaalakuntoon, mutta hän ei siitä nauttinut. Hän teki sen, mitä piti, mutta toisinaan se painoi häntä.

Sanat lausuu toinen entinen NHL-tappelija Todd Fedoruk, joka tietää, mistä puhuu, sillä Boogaard murskasi hänen kasvonsa yhdellä nyrkiniskulla sellaiseen kuntoon, että lukemattomia tappeluita todistaneet pelaajatkin järkyttyivät näkemästään.

Iskun voimasta Fedorukin poskiluu luiskahti nenän päälle ja pirstoutui. Silmäkuoppa lähti kokonaan paikoiltaan. Kirurgi korjasi Fedorukin kasvot metallilevyjen ja verkon avulla ja totesi operaation jälkeen, ettei ole nähnyt yhtä pahasti tohjoksi menneitä kasvoja edes auto-onnettomuuksissa loukkaantuneilla.

Seuraavalla kaudella Boogaardista ja Fedorukista tuli joukkuetovereita, kun Minnesota Wild hankki Fedorukin riveihinsä. Pahaa verta ei heidän välilleen jäänyt, vaan heistä tuli pelireissujen huonekavereita ja hyviä ystäviä.

”Olisin tehnyt saman sinulle, jos olisin pystynyt”, Fedoruk kuittasi uuden joukkuetoverinsa anteeksipyynnön.

Boogaard todellakin teki vain työtään takoessaan vastustajiltaan tajun kankaalle. Hän myös suhtautui siihen puhtaan professionaalisesti. Toisin kuin monet muut goonit, Boogaard ei koskaan harrastanut showmiehen elkeitä, hän ei puhallellut nyrkkeihinsä tyrmäysten jälkeen tai tuuletellut aggressiivisesti luistellessaan jäähyaitioon.

Hommansa hoitavana ammattilaisensa Boogaardia kohteli myös Minnesota Wildin valmentaja, kanadalaisiin kiekkolegendoihin lukeutuva Jacques Lemaire.

Minulla oli tapana käskeä Boogey hakemaan naama, jonka murskata nyrkillään. Sanoin: iske jonkun naama lyttyyn ja palaa vaihtoaitioon.

 

 

***

 

Boogaardin elämäkerta ei ole sankaritarina, vaan inhimillinen tragedia. Hän kuoli 28-vuotiaana alkoholin ja lääkkeiden yliannostukseen toukokuussa 2011.

Suurempaa kantavuutta Boogaardin kohtalo saa siitä, että hän ei ole ainoa ennen aikojaan menehtynyt NHL:n gooni. Pian Boogaardin jälkeen tästä maailmasta erkanivat myös Rick Rypien ja Wade Belak, molemmat oman käden kautta. Eivätkä synkät uutiset ole jääneet näihin kolmeen, sillä vastikään päätti päivänsä myös Todd Ewen.

He kaikki kärsivät viimeisinä vuosinaan masennuksesta, päihderiippuvuudesta, muistikatkoksista ja impulssikontrollin puutteesta.

Kun neurologi tutki Boogaardia, hän kysyi, montako kertaa olet saanut urallasi niin kovan iskun päähäsi, että silmissäsi on hämärtynyt. Viisi kertaa? Kymmenen kertaa? Boogaard vastasi huvittuneena: ”Miten olisi satoja kertoja…”

Bostonin yliopiston tutkijat saivat Boogaardin kuoltua hänen aivonsa tutkittavakseen. He diagnosoivat kroonisena traumaattisena enkefalopatiana tunnetun aivosairauden eli CTE:n. Takavuosikymmeninä sitä kutsuttiin nyrkkeilijöiden dementiaksi, mutta nykytutkimuksen perustella se ei rajoitu nyrkkeilijöihin, vaan sen voivat saada myös joukkuelajien edustajat. Ensimmäiset tapaukset havaittiin amerikkalaisen jalkapallon pelaajilla.

CTE on seurausta toistuvista päähän kohdistuvista iskuista, joista läheskään kaikkiin ei liity aivotärähdystä. Se aiheuttaa erinäisten neurologisten oireiden lisäksi myös varhaista dementiaa.

Aivotutkijoiden mukaan Boogaard olisi eläessään saattanut tulla dementikoksi jo kolmikymppisenä.

Kaukalotappeluiden ystävillä on ollut tapana väittää, ettei nujakoista aiheudu mitään vakavaa, koska pelaajilla on luistimet jalassa eivätkä he siten saa täyttä voimaa lyöntiensä taakse. Boogaardin ja muiden goonien karut kohtalot sekä CTE:tä koskevat tutkimustulokset todistavat, että nyrkillä hakkaaminen kiekkopelissä ei ole harmitonta viihdettä, vaan siinä leikitään oikeasti ihmishengillä.

NHL:n johto ei kuitenkaan ole ryhtynyt määrätietoisesti kitkemään kaukalotappeluita.

Liigan pääjohtaja Gary Bettman vetoaa mielellään tilastoihin, joiden mukaan tappelut ovat vähentyneet. Herääkin kysymys, että jos Bettmanin mielestä tappeluiden vähenemistrendi on positiivinen asia, eikö sitä kannattaisi edistää voimallisemmin, esimerkiksi kovemmilla rangaistuksilla.

Branchin kirja maalaa tappelijoiden arjesta koruttoman kuvan. Heillä on hirmuiset halut pelata liigassa, johon he taitojensa puolesta eivät kuuluisi. Harva heistä oikeasti rakastaa nyrkkien heiluttelua, paljon mieluummin he auttaisivat joukkuettaan tekemällä maaleja ja jakamalla syöttöjä.

Jatkuva väkivallan uhka aiheuttaa ahdistusta, sillä kovimmatkin goonit tunnustavat pelkäävänsä, ainakin siihen asti kunnes adrenaliiniryöppy hukuttaa pelon. Boogaardin veroinen nyrkkisankari Georges Laraque on paljastanut nukkuneensa otteluita edeltäneet yöt huonosti vatvoessaan edessä olevaa kohtaamista vastapuolen tappelijan kanssa.

Yksi nyrkinisku saattaa päättää goonin uran. Samoin voi käydä, jos saa liian usein turpiinsa tai ei ole valmis pudottamaan hanskojaan, kun tilanne (tai valmentaja) sitä vaatii. Tappelija on NHL-joukkueen helpoiten korvattava pelaaja, koska hän on taidoiltaan ja palkkaukseltaan alinta kastia ja farmiliigoissa riittää NHL:n parrasvaloista haaveilevia wanna be -nyrkkisankareita.

Boogaardista Branchin kirja luo kuvan kaksijakoisena persoonana. Kaukalossa hän oli varsinainen peto, mutta siviilielämässä lempeä jättiläinen. Aikuiseksi hän ei kasvanut oikeastaan koskaan, vaikka venähti fyysisesti miehen mittoihin jo varhain teini-iässä. Tienatessaan NHL:ssä miljoonapalkkaa Boogaard oli hyväsydämisenä ja kypsymättömänä helppo kohde erilaisille onnenonkijoille.

NHL:n päihdehoito-ohjelma osoittautui Boogardin kohdalla lepsuksi kulissiksi. Hän veti valtavat määrät lääkkeitä ja mömmöjä, mutta läpäisi liigan huumetestit puhtain paperein. Testaajien lahjomiset ja testien väärentämiset ovat NHL:ssä arkipäivää. Boogaardin tappelijakollega Brantt Myhres esimerkiksi säilöi puhdasta virtsaa, jonka lämmitti vesihauteessa ennen kuin testaajat saapuivat. Tämä siltä varalta, että otteluliput eivät sillä kertaa kelpaisikaan lahjuksiksi.