Jokaisessa kirjailijassa asuu pieni idiootti

Created with Nokia Smart Cam

Albert Einsteinin tunnetuimpia sitaatteja on hänen typeryyden määritelmänsä: ”Toistaa samaa asiaa yhä uudelleen ja odottaa eri lopputulosta.” Tuo määritelmä kuvastaa myös kirjailijan työtä. Kirjailija uurastaa kaksi tai kolme vuotta teoksensa parissa vain huomatakseen sen hautautuvan jokasyksyisen kirjatulvan alle. Harmistusta kestää jokusen viikon, sitten kirjailija ryhdistäytyy ja alkaa työstää taas uutta teosta, vaikka tietää, että sitä odottaa sama kohtalo kuin edellisiä.

Idiootin hommaa.

Kärjistänkö liikaa? Mahdollisesti. Täsmällisempää olisi kai sanoa, että tyypillinen kirjailija saa huomiota juuri sen verran, että tuntee olevansa marginaalissa mutta ei tyystin unohdettu. Päivälehdet julkaisevat arvosteluja, jokunen toimittaja pyytää haastattelua, kirjamessuilla on esiintyminen sivulavalla primetimen ulkopuolella. Lukijoitakin näyttäisi olevan muutaman invataksillisen verran.

Näistä astelemista ei nousta bestselleristiksi, käännösmarkkinoiden komeetaksi tai Imagen kansikuvahahmoksi, harvemmin myöskään valveutuneiden piirien ihailemaksi proosataiteen uudistajaksi. Ollaan vain ihan tavallisia kirjailijoita.

Miksi kirjailija kirjoittaa? Ei ainakaan rahan tähden. Tuskin myöskään maineen, koska viimeistään toisen teoksen julkaisemisen jälkeen käy selväksi, että kirjailija vastaa julkisuuden hahmona jalkapallon kakkosdivisioonan joukkueen vasenta pakkia. Kerran minulta kysyttiin, mitä julkisuus odottaa kaltaiseltani kirjailijalta. Siihen oli helppo vastata: ”Ei yhtikäs mitään.”

Kirjailijuus on outo sekoitus kutsumusta, toiston pakkoa, järjetöntä toivoa tulevien sukupolvien suosiosta ja puhdasta idiotismia.

Toisinaan kollegoiden kanssa keskustellessa vilahtaa ajatus, että joskus ennen oli paremmin. Ennen arvostettiin kunnon kirjallisuutta eikä kumarrettu viihteelle, ennen ei tanssittu markkinoiden ja julkisuuden pillin mukaan, ennen oli parempia kriitikoita ja sivistyneempiä lukijoita.

Höpöhöpö. Mitään kulta-aikaa ei koskaan ollutkaan.

 

***

 

Jos nykyajan ”pinnallinen ja kaupallinen” meno ahdistaa, kannattaa lukea Pekka Tarkan toimittama teos Kirjailija ja hänen kustantajansa. Volter Kilven ja Alvar Renqvistin kirjeenvaihto 1931-1938. Se sopii lohtukirjaksi taisteluväsymystä poteville kirjailijoille ja näkökulmien avartajaksi kaikille kirjallisesta kulttuurista kiinnostuneille.

Nykypäivän perspektiivissä Volter Kilven Alastalon salissa on Seitsemän veljeksen ja Tuntemattoman sotilaan veroinen klassikko, mutta sen aikalaisvastaanotto muistutti pikemminkin keskivertoromaanin kuin kuolemattoman mestariteoksen vastaanottoa.

Kun Alastalon salissa julkaistiin 1933, odotukset olivat kovat niin kirjailijalla kuin kustantajalla. Kilpi oli työstänyt romaaniaan vuosikaudet ja saatuaan sen vihdoin painotuotteena hyppysiinsä tunsi paitsi iloa ja tyytyväisyyttä myös ”jonkinmoista surumieltä”. Hän tähdensi Renqvistille tuntevansa työnsä arvon, eikä antaisi mahdollisten negatiivisten kritiikkien itseään horjuttaa.

Epäilemättä Kilpi uskoikin taiteellisiin näkyihinsä, mutta hänen kirjeistään huokuu myös kalvavaa väärinymmärretyksi tulemisen pelkoa. Entä jos kirjallinen maailma ei kykenekään ottamaan vastaan Alastalon salin kaltaista teosta? Välillä pelko heilahti uhmakkuudeksi. Kun Otavan markkinointiosasto kysyi, minkälaisille lukijapiireille Kilpi oli romaaninsa kirjoittanut, hän vastasi: ”Tuleville suomalaisille lukijapolville”. Jostain syystä virkkeen loppu on yliviivattu: ”mutta ei nykyiselle, myrkytetylle, sielultaan ja veriltään.”

Otavalle Alastalon salin kaltaisen järkäleen julkaiseminen ei ollut vähäpätöinen juttu, sillä yhtiö oli 1930-luvun alun pulavuosina suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Alvar Renqvist ei ollut ”kaunokirjallisesti kovin valveutunut kustantaja”, kuten Pekka Tarkka esipuheessaan sanoo, mutta Kilven proosan taiteellisiin ansioihin hän uskoi lujasti. Samalla häntä jännitti, riittäisikö Alastalon salille tarpeeksi myyntiä, jotta kustantamo saisi edes omansa takaisin.

Myynnin edistämiseksi Renqvist suostutteli Kilpeä Akateemisen kirjakaupan järjestämään matineaan, vaikka kirjailijaa hirvitti julkinen esiintyminen suuressa salissa ”riittämättömien äänivarojensa” vuoksi.

Pyydän näin ollen nyt tiedustella käsitystänne, pidättekö mainostuksen kannalta hyödyllisenä lupautumistani kysymyksessä olevan matinean avustajaksi, vai saatanko epäytyä. Oma haluni olisi epäytyminen, mutta mukaudun myöskin esiintymiseen, jos kustannusliikkeen taholta se pidetään suotavana.

Markkinointiponnisteluja enemmän Kilpi ja Renqvist hätäilivät kuitenkin kriitikoiden suhtautumista. Ensimmäiset arviot Alastalon salista tulivat Helsingin Sanomista ja Turun Sanomista. Ne herättivät Kilvessä ”oudon kohistavan mutta epämieluisan tunteen”. Suurimmaksi pähkäilyn aiheeksi nousi kuitenkin se, mitä aikakauden johtava kriitikko V.A. Koskenniemi mahtaa kirjoittaa Uudessa Suomessa. Arvio viipyi ja viipyi ja Kilpi tuskaili, mahtaako Koskenniemi tuntea häntä kohtaan penseyttä henkilökohtaisella tasolla.

Marraskuussa 1933 Kilpi kirjoitti Renqvistille jo varsin defaitistisessa sävyssä. Alkoi näyttää siltä, että Alastalon salissa ei tavoita lukijoita eivätkä lehdetkään huomioi sitä niin laajasti kuin olisi voinut toivoa. Joulukuussa Renqvist vahvisti Kilven ikävät aavistukset oikeiksi: ”Kysyntä ei ole ollut kovin suuri, olin puolestani odottanut melkoisesti parempaa.”

Seuraavana keväänä Renqvist raportoi, että Alastalon salin I osaa on myyty 800 kpl ja II osaa kaksisataa kappaletta vähemmän. Tuttuja lukuja nykypäivän kirjailijoille. Jos kotimainen uutuusromaani myy yli tuhat kappaletta, sitä voi pitää vähintäänkin kohtuullisena määränä.

Alastalon salin levikki oli ankara pettymys niin kirjailijalle kuin kustantajalle. Renqvist esitti myyntitavoitteiden pettämisestä liikemiesmäisen analyysin: ”Kaikkein suurimpia esteitä siihen, ettei Alastalon salissa kirjakaupallisesti menestynyt niin kuin sen olisi pitänyt, oli juuri sen suuri laajuus, joka peloitti niitä kirjakauppakundeja, jotka pelkäävät liian laajoja ja sen kautta myös liian kalliita kirjoja.”

Jos Alastalon salin kaltaista romaania tarjottaisiin nykypäivänä kustantajille, monet heistä tekisivät samanlaisen analyysin kuin Renqvist. Mutta tekisivätkö he sen jo etukäteen ja päättäisivät, ettei kannata ottaa taloudellista riskiä? Täytyy muistaa, että Kilpi oli teosta tarjotessaan unohduksiin painunut kirjailija, hän ei ollut julkaissut mitään viiteentoista vuoteen.

 

***

 

Volter Kilpi ei elänyt apurahojen varassa, vaan työskenteli Turun yliopiston ylikirjastonhoitajana ja rahoitti taiteellisen työnsä omasta kukkarostaan. Silkka taloudellinen järki olisi puoltanut kirjallisten hommien lopettamista Alastalon salin tuoman pettymyksen jälkeen. Kutsumus vei kuitenkin voiton ja Kilpi jatkoi kirjallisessa idiootin oravanpyörässä julkaisten Saaristolaissarjansa kaksi muuta osaa, Pitäjän pienimpiä ja Kirkolle, 1934 ja 1937.

Vuotta ennen kuin Kirkolle ilmestyi, Kilpi kirjoitti Renqvistille synkän tilinteon yli vuosikymmenen mittaisista taiteellisista ponnistuksistaan. Elämäntyönsä loppuun saattamiseksi hän oli uhrannut omaisuuttaan neljännesmiljoona markkaa ja havainnut että käyttövarat ehtyvät ennen kuin loppu tulee.

Olen odottanut kirjoilleni edes senverran yleisömenestystä, että ne olisivat jonkinmoisena kymmenvuoden työkumulointina rahoittaneet jatkamisen, mutta siinä laskuissani petyin. Ne jäävät vain makulatuuriksi Otavan varastohyllyille, kunnes ne ilmestyvät kirjojen ruumispaareille, alennusmyyntiluetteloon. Lienee tämä Suomen kansa lukuhaluista kansaa, mutta latteata sen lukuhalu on: se lukee vain ’vuoden merkkikirjoja’ kinastellakseen sitte niiden kelvottomuudesta.

Vastauskirjeessään Renqvist säesti kirjailijansa johtopäätöksiä: ”Emme voi muuta kuin ihmetellen todeta, että suomalaisen yleisön kirjallinen maku on vielä kehittymättömämpi kuin mitä minä otaksuin.”

Historian tuomio oli onneksi armollisempi. Lukeva yleisö – tai ainakin sen valveutunein osa – kasvoi kuin kasvoikin näkemään Alastalon salissa klassikon. Synkimpinäkin hetkinään Kilpi osasi kyllä sen aavistaa. Kuten hän Renqvistille julisti: ”Olen selvillä siitä, että minä en aikaani näe.”

Tuo uskonvarmuus varjeli Kilpeä oman idiotisminsa tunnistamiselta ja tunnustamiselta. Niin kuin se varjelee kaikkia muitakin kirjailijoita, tulipa heistä klassikkoja tai ei. Kirjailijan on ainakin jossain määrin yliarvioitava oman työnsä laatu ja merkitys jaksaakseen pakertaa eteenpäin.

Joskus jälkimaailma osoittaa, että kyse ei sittenkään ollut yliarvoimisesta.

Ja ne muut, unohduksiin painuvat kirjailijat, kirjailijoiden valtaisa enemmistö: kyllä heidänkin teoksistaan säilyy jälkiä toisten, taitavampien tai arvostetumpien kirjailijoiden teoksissa. He ovat sitä humusta, josta kirjallinen kulttuuri kasvaa. Ehkä hekään eivät ole idiootteja, loppujen lopuksi.

Kirjasto vaatii rinnalleen antikirjaston

Created with Nokia Smart Cam

”Voi sentään! Oletko lukenut nämä kaikki?” Useimmat ihmiset huudahtavat näin astuessaan Umberto Econ kotiin. Eikä ihme, onhan Ecolla valtava, kymmenistä tuhansista niteistä koostuva yksityiskirjasto. Isännällä on kuulemma tapana vastata vierailleen piikikkäästi. ”Ehei, tässä ovat näkyvillä vain ne kirjat, jotka ajattelin lukea tulevan viikonvaihteen aikana.”

Vannoutuneet bibliofiilit ymmärtävät Econ piikittelynhalun. Kirjat eivät ole esillä siksi, että vierailijat tajuaisivat tulleensa sivistyneen miehen kotiin. Ne ovat esillä, koska Eco tarvitsee niitä – ja varmaan rakastaakin ainakin osaa niistä.

Nassim Nicholas Taleb on huomauttanut, että jättimäinen kirjasto ei ole Ecolle itsetehostuksen vaan maailman tutkimisen ja ymmärtämisen väline. Erityisen arvokkaita ovat ne kirjat, joita hän ei ole ehtinyt vielä lukea. Niihin varastoitunut tiedon ja sivistyksen pääoma rikastuttaa häntä entisestään.

”Mitä enemmän tiedät, sitä suuremmaksi kasvaa lukemattomien kirjojen määrä hyllyssäsi. Kutsukaamme tällaisia kirjoja antikirjastoksi”, Taleb tiivistää.

Jokainen paljon lukeva tunnistaa tämän ajatuksen. Tietokirjallisuuden lisäksi se pätee myös kaunokirjallisuuteen.

Kun tutustuu uuteen kiinnostavaan tekijään, tulee samalla johdatetuksi myös toisten kiinnostavien jäljille. Milan Kunderan kautta voi löytää Herman Brochin ja Witold Gombrowiczin tai David Foster Wallacen kautta George Saundersin ja Donald Antrimin.

Jokainen kirjailija on osa rihmastoa, joka yhdistää hänet satoihin tai tuhansiin muihin kirjailijoihin, eläviin ja kuolleisiin. Tuota rihmastoa kutsutaan arkisemmin maailmankirjallisuudeksi.

Kirjallisuus on vaikutuksen alaiseksi tulemista, toisille ihmistietoisuuksille altistumista. Gustave Flaubert sanoi, että täytyy lukea tuhatviisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden. Sama mekaniikka toimii myös lukemisessa. Päästyäni yhden kirjan loppuun minulla on viisi muuta kirjaa odottamassa ja niiden viiden jälkeen viisikymmentä.

Lukemattomat kirjat ovat elämän merkki. Viimeistä nidettä myöten läpiluettu kirjasto olisi kauhistus. Siksi jokainen kirjasto vaatii rinnalleen antikirjaston.

 

***

 

Harva pystyy hankkimaan niin suurta kirjastoa kuin Umberto Eco. Useimmat tuskin sellaista edes haluaisivat. Fredrik Suuri väitti, että yhdelle ihmiselle riittää parikymmentä kirjaa.

Minä olen kotoisin keskiluokkaisesta kodista, jossa vanhemmat katsoivat enemmän televisiota kuin lukivat kirjoja. Silti meillä oli olohuoneen yhden seinän peittävä kirjahylly, enimmäkseen kotimaisista klassikoista ja ulkomaisista bestsellereistä koostuva. Opin luontaisesti arvostamaan kirjoja, vaikka en viitsinyt niitä lukea. Ihmettelin koteja, joista puuttui kirjahylly.

Sivistysmaihin verrattuna Suomessa on nuori kirjakieli ja kirjallinen kulttuuri. Ei tarvitse palata montakaan sukupolvea taaksepäin, kun ainoa kirja oli Raamattu. Sitä luettiin hartaasti. Ehkä tämä niukkuuden muisto selittää sen, että myöhemmin muihinkin kirjoihin, jopa romaaneihin, suhtauduttiin kunnioittavasti. Kirjallista kulttuuria puolustavat lobbarit puhuvat Suomessa edelleen varsin hartaalla nuotilla.

Toisaalta samaan aikaan erilaiset muodin ja lifestylen suunnannäyttäjät uskaltavat jo suhtautua kirjoihin avoimen halveksivasti. Kirjahylly ei ole enää trendikkään kodin sisustuselementti. Se näyttää groteskilta ja kerää pölyä. Pitää olla raikkautta, ilmavuutta, avaruutta, eli kaikkia niitä elementtejä, joista positiivisen kestohymy naamalla kulkevan ihmisen maailmankuva muodostuu.

Tervehdin tätä kehitystä riemulla. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos näytän dynaamisten aikalaisteni silmissä nololta tyypiltä, joka elää menneisyydestä naaratun hylkytavaran eli kirjojen keskellä.

En ole koskaan tullut laskeneeksi, montako kirjaa minulla on. Määrä liikkunee parintuhannen tienoilla. Hiljattain edesmennyt Veijo Meri kertoi esseessään ”Kirjat” omistavansa juuri sen verran kirjoja. Sen isommaksi hän ei halunnut kirjastoaan päästää.

Kesämökissä minulla on 200 kirjan tehokirjasto, johon mahtuu kaikki tärkeä ja kolmisenkymmentä roskakirjaa, joiden lukeminen on kuin rypisi lämpimässä ja puhtaassa mutavellissä jonkun tuhman naisen kanssa.

Meri ei tarkenna, mitä hän roskakirjoilla tarkoittaa, mutta luullakseni dekkareita ja muita viihdekirjoja. Hän kuului siihen sukupolveen, joka saattoi luontevasti puhua roskakirjoista. Minä taas olen postmodernin käänteen jälkeinen kirjailija ja joudun varomaan sanojani. Nykymaailmassa korkean ja matalan raja on hämärtynyt tai hämärretty ja kaanoniin vetoajat nähdään vallantäyteisinä elitisteinä. Olen joskus hätkähtänyt tavatessani vanhempia kirjailijakollegoja, jotka Meren tavoin luonnehtivat viihdekirjoja täysin siekailematta roskaksi. Selkäydinreaktioni sanoo, ettei moinen puhe ole poliittisesti korrektia.

Epäilemättä minunkin kirjastostani löytyy sellaista, mikä täyttää Meren kriteeristöllä roskakirjallisuuden tunnusmerkit. Kenenpä ei. Tykkään lukea tiedustelun, vakoilun ja kansainvälisen terrorismin maailmaan sijoittuvia trillereitä. Itse asiassa soisin pitäväni niistä enemmänkin, mutta minulla on niiden kanssa samanlainen ongelma kuin viskinjuonnin kanssa. Nautin viskipaukun tekemisestä ja etukäteisfiilistelystä, itse juomisesta en niinkään. Samoin ajatus vetävän trillerin lukemisesta kutkuttaa enemmän kuin itse lukeminen.

Tosiasiallista ajanvietekirjallisuutta minulle edustavat poliittisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin pureutuvat pamfletin suuntaan liippaavat tietokirjat. Tony Judtin esseemäiset teokset takaavat nautinnollisen lukutuokion koska tahansa. Ahmin niitä kuin Tobleronea.

 

***

 

Mihin Veijo Meri mahtoi asetella roskakirjansa? Varmaankin takariviin, jos hänellä oli hyllyissään kirjoja useammassa rivissä. Sieluni silmin näen Maigretit piilossa venäläisten klassikkojen takana.

Meren mielestä kirjahyllyn piti kuvastaa kulloistakin mielentilaa. Se taas edellytti isoja tai pieniä muutoksia päivittäin. Moista voisi pitää outona suhtautumisena vannoutuneelta kirjallisuusmieheltä. Useimmille lukutoukille kirjahyllyn järjestys edustaa pysyvämpää heijastumaa identiteetistä ja maailmankuvasta. Tapasin kerran miehen, joka kertoi 70-lukulaisen radikalisminsa koulimana sijoittavansa liian porvarillisina pitämänsä kirjailijat etäälle kirjahyllynsä paraatipaikoilta tai kokonaan piiloon.

Mutta Meri ei ollut dogmaatiikko, ei kirjailijana eikä ymmärtääkseni ihmisenä. Eräässä haastattelussa hän sanoi pyrkineensä pitämään egonsa mahdollisimman pienenä. Se on kunnioitettava pyrkimys kirjailijalta, koska kirjailijoiden ammattitauteihin kuuluu vähintään orastava narsismihäiriö. Eräs tapa pitää ego siedettävissä mitoissa, on pitää ajatus vireänä ja leikkisänä. Silloin ei pääse syntymään henkisesti tuhoisia fiksaatioita. Voin kuvitella, että Merelle kirjahyllyn järjestely oli tämän periaatteen toteuttamista käytännössä.

Muutoksilla siirrän arvostusta kohteesta toiseen, korotan ja alennan. Joskus tuomitsen ja siirrän kokonaan pois näkyvistä syyllisen. Joskus historia ottaa ylivallan ja syrjäyttää fiktion, toisella kertaa lyriikka proosan, jonkin kerran draama kiilaa väliin ja alkaa levittäytyä.

Minulla on osa kirjahyllyistä olohuoneessa ja osa työhuoneessa. Olohuoneeseen olen sijoittanut kuolleiden tai sammuneiden kirjailijoiden teokset. Sammuneilla tarkoitan sellaisia, joilta ei enää tule uusia (Philip Roth) tai joilta en enää odota uusia (Hannu Salama). Jostain syystä olohuoneen kirjahyllyt ovat ahkerammassa käytössä kesäisin kuin talvisin. Talvi ei ole minulle kuolleiden kirjailijoiden aikaa. Jostainhan se valo pitää pimeän keskelle saada. Miksei sitten elävistä, yhä sykkivistä kirjailijoista.

Ennen asettelin kirjat aakkosjärjestykseen tekijän nimen perusteella, mutta luovuin käytännöstä, kun toissa talvena jouduin lattiaremontin takia purkamaan väliaikaisesti kaikki kirjahyllyt. Lattiaremontin valmistuttua en jaksanut aakkostaa kirjoja, vaan sijoittelin ne hyllyihin enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti.

Kuluneiden puolentoista vuoden aikana olen sisäistänyt kirjojen järjestyksen niin, ettei se enää tunnu sattumanvaraiselta, vaan jonkinlaisen luovan kaaoksen lopputulokselta. En tietoisesti laittanut esimerkiksi amerikkalaisia ja ranskalaisia prosaisteja samaan hyllyyn. Ne vain solahtivat sinne. Enää en voisi ajatella niitä erilleen toisistaan. Niiden kuuluu olla juuri siellä, missä ne ovat, toistensa seurassa. Mitään järjellistä syytä siihen ei tietenkään ole.

Fyysisen kirjastoni kasvua on hillinnyt se, että olen ryhtynyt ostamaan myös sähkökirjoja. Pidän niitä siunauksellisena keksintönä, vaikka minulta kesti pitkään hyväksyä ajatus kirjasta, joka ei ole esine vaan pelkkä tekstitiedosto. Ostoissani hahmottuu selvä hierakia. Tärkeimmät kirjat haluan fyysisessä muodossa hyllyilleni, mutta vähemmän tärkeät otan mieluusti aineettomina, jotta ne eivät vie niukaksi käyvää tilaa.

Veijo Meri pohti esseessään, mitkä kirjat ottaisi mukaansa, jos tulisi tiukka paikka ja saisi ottaa vain kapsäkillisen. Samaa ajatusleikkiä olen harrastanut joskus minäkin. Merelle välttämättömät kirjailijat olivat kaikki miehiä, mikä ei sinänsä yllätä:

…listassa olisivat Hemingway, Faulkner, Haanpää, Haavikko, Hyry, Tšehov, Gogol, Chandler ja japanilaisista Natsume Soseki. Kaikki Chandlerit ja englanniksi käännetyt Natsume Sosekit minulla on, Chandlerit myös mökillä. Villonia luen ja kääntelen jatkuvasti.

Mitä minä haalisin kapsäkkiini? Jos saisi ottaa vain kaunokirjallisuutta, mukaan pitäisi saada ainakin Ashberyn, Brodskyn, Haavikon, Turkan, Mannerin ja Forsströmin runot, Montaignen, Ozickin, Sontagin, Kunderan, Meren ja Calasson esseet, Flaubertin kirjeet, Gombrowiczin päiväkirjat, Cioranin aforismit, Barthelmen ja Lydia Davisin novellit, Célineä, Strindbergiä, Nervalia, Rabelais’ta, Bernhardia, Beckettiä, Durasia, Handkea, DeLilloa, Malapartea, Pynchonia, Pereciä, Byattia ja Markku Lahtelan Hallitsija, ja Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema, ja Jouko Turkan Aiheita, ja Martin Amisin Money, ja David Foster Wallacen Infinite Jest

Oi voi, kapsäkki taitaisi revetä.