Camus’n Sivullisessa murhattu arabi saa nimen ja kasvot

camus a

”Äiti elää vielä tänäänkin.” Noilla sanoilla alkaa Kamel Daoudin romaani Meursault, contre-enquête (englanniksi The Meursault Investigation). Avauslause on muunnelma Albert Camus’n Sivullisesta, kuten itse romaanikin.

Sivullisen päähenkilö Meursault tappaa rannalla arabin, mutta kirjan lukijat eivät saa tietää edes arabin nimeä. Camus typistää hänet filosofisten pohdintojensa rekvisiitaksi. Algerian luonnonilmiöt, aurinko, kuumuus, hiekka ja meri, saavat Camus’lta paneutuneemman huomion. Eikä Meursault’ta lopulta tuomita murhasta, vaan yhteisönsä vastaisesta kapinasta. ”Mies, joka ei itke äitinsä hautajaisissa, ansaitsee kuolemantuomion”, Camus selitti Sivullisen ydinajatusta.

Conor Cruise O’Brien on huomauttanut, että Ranskan siirtomaavallan aikana Algeriassa yksikään oikeusistuin ei olisi määrännyt ranskalaiselle kuolemantuomiota arabin tappamisesta. Voidaankin perustellusti kysyä, laittoiko Camus rikoksen uhriksi arabin, jotta länsimaisten lukijoiden olisi helpompi nähdä Meursault’n ”moraalinen sankaruus”, vaikka hän teknisessä mielessä olikin murhaaja.

Vastavetona Sivulliselle Daoud antaa omassa romaanissaan arabille paitsi nimen (Musa) myös elämäntarinan. Muodoltaan Meursault, contre-enquête muistuttaa Camus’n viimeistä romaania Putoamista, sillä kerronta rakentuu kapakassa viihtyvän vanhenevan miehen monologista. Nykyhetkessä tapahtuvaa yksinpuhelua pitää Harun, Musan nuorempi veli, joka oli seitsenvuotias Sivullisen tapahtumien aikoihin vuonna 1942. Häntä kuuntelee tapauksesta kiinnostunut toimittaja tai dokumentaristi.

Käy ilmi, että Musan ruumista ei koskaan löydetty eikä hänestä jäänyt merkintöjä virallisiin asiapapereihin. Musa julistettiin kuoliaaksi uskonnollisten lakien mukaisen 40 päivän odotusajan jälkeen, mutta Harun ja hänen äitinsä yrittivät vuosikymmenet selvittää surman yksityiskohtia. Äidille vanhemman pojan kohtalosta tuli suoranainen pakkomielle, minkä vuoksi Harunista tuntuu, että Musa oli äidin todellinen poika, hän itse pelkkä varjo. Perheen isä hävisi teille tietymättömille Harunin ollessa pieni.

Daoudin romaanissa Meursault ei ole fiktiivinen henkilö, vaan Sivullisen omaelämäkerrallinen tekijä, maailmanmaineeseen noussut kirjailija. Lukiessaan Sivullista Harun kokee sen eksistentiaaliset pohdinnat läheisiksi, mutta ei pääse yli siitä, että sana ”arabi” esiintyy kirjassa toistuvasti nimeä vailla. Kirja avaa näkymän surmaajan sieluun, mutta jättää surmatun, Harunin veljen, anonyymiksi, vieraaksi, toiseksi.

 

***

 

Harun puhuu Meursault’sta ”teidän sankarinanne”. Romaanin sisäisessä maailmassa sanat osoitetaan Harunin kertomusta dokumentoivalle seuralaiselle, mutta laajemmassa mielessä kohteena olemme me länsimaiset lukijat. Meursault on ”meidän sankarimme”, onhan Sivullinen 1900-luvun eurooppalaisen romaanikirjallisuuden juhlituimpia teoksia.

Aikalaisvastaanotto 1940-luvulla ei kiinnittänyt huomiota arabin nimettömäksi jättämiseen, mutta myöhempinä vuosikymmeninä kolonialismin kritiikin voimistuessa tähän epäkohtaan tartuttiin hanakasti. Siinä mielessä Daoud ei tee uutta avausta, vaan asettuu osaksi pitkää ja polveilevaa keskustelua.

Camus’n suhde Algeriaan on herättänyt polemiikkia myös laajemmin kuin Sivullisen osalta, koska hän ei liputtanut Algerian vapaustaistelun puolesta, toisin kuin useimmat ranskalaiset intellektuellit.

Neuvostoliiton vankileirit ja Unkarin kansannousun tukahduttamisen Camus kyllä tuomitsi, mutta kommunismin rikosten pöyhiminen ei ollut 1950-luvun kulttuuripiireissä suosittua. ”Sinustakin tulee murhaaja”, Camus ilmoitti ystävälleen, joka kertoi liittyneensä kommunistipuolueeseen.

Miksi moraalisesti näin suoraselkäinen kirjailija ei yksiselitteisesti irtisanoutunut Ranskan siirtomaahallinnosta?

Epäilemättä siihen vaikutti Camus’n oma tausta. Hän oli pied noir, Algeriassa syntynyt ja kasvanut ranskalainen. Vastoin poliittisia realiteetteja hän elätteli loppuun asti haavetta jaetusta Algeriasta, ranskalaisten ja arabien rinnakkainelosta. Häntä myös huoletti, miten hänen Algeriassa asuvalle äidilleen kävisi vapaustaistelun melskeessä. Terrori-iskut olivat arkipäivää, eivätkä säästäneet sivullisia. Tukholmassa Nobel-palkintoseremonioiden yhteydessä Camus sanoi puolustavansa oikeudenmukaisuutta, mutta asettavansa äitinsä sen edelle.

Se ei ollut kaikkein fiksuin lausunto, mutta kuvasti Camus’n Algeria-suhteen ongelmallisuutta.

Algeria ei ollut Camus’lle mustavalkoinen kysymys oikeasta ja väärästä, kuten Jean-Paul Sartrelle, Simone de Beauvoirille ja muille pariisilaisälyköille, joilla ei ollut juuria Pohjois-Afrikassa. Camus’n suhdetta Algeriaan sävytti henkistä tuskaa tuottava kompleksisuus ja ambivalenssi.

Yhtä kaikki, jälkimaailman silmissä Algeria ja arabit ovat tahra Camus’n moralistin kilvessä. Siitä emme pääse mihinkään.

Minä en silti heristäisi kärkkäästi sormea. Tony Judt totesi Camus’sta, että vaikka hän ei epäröinyt tehdä periaatteellista eroa hyvän ja pahan välille, hänellä riitti ymmärrystä inhimillisille heikkouksille. Samaa voisi toivoa Camus’n kriitikoilta.

 

***

 

Daoudin romaani ei ole pelkkä syytekirjelmä. Pikemminkin se asettuu Camus’n kanssa vuoropuheluun. Teksti vilisee viittauksia Sivulliseen ja Camus’n muuhun tuotantoon. Eräät romaanin jaksot ovat tyyliltään, kerronnaltaan ja asetelmiltaan suoria muunnelmia Sivullisesta.

Harun syyllistyy samanlaiseen rikokseen kuin Meursault. 20 vuotta Musan kuoleman jälkeen hän ottaa hengiltä ranskalaisen siirtolaisen Joseph Larquais’n, mutta ei päiväsaikaan auringon paahteessa, vaan yöllä kuun loisteessa.

Vasta itsenäistyneen Algerian silmissä Harunin varsinainen rikos ei kuitenkaan ole ranskalaisen surmaaminen, vaan se, ettei hän osallistunut vapaustaisteluun. Häpeäkseen Harun tappoi Larquais’n vasta aselevon julistamisen jälkeen. ”Me emme ole tappajia, olemme vapauttajia”, tapausta tutkiva upseeri ilmoittaa.

Jos Sivullisessa Algeria jää pelkäksi kulissiksi, Daoudin romaanissa se nousee tärkeiden teemojen joukkoon. Harunin mielestä hänen kotimaansa on ajautunut surkeaan tilaan, sillä vapaustaistelun aikaiset ihanteet ovat väistyneet uskonnollisen fanatismin tieltä. Harunista sukeutuu kapinoiva ihminen camuslaisessa hengessä. Hän julistaa uskonnollisen kurin ja järjestyksen vaalijoille:

Siellä ei ole ketään! Siellä ei ole ikinä ollut ketään! Moskeija on tyhjä, minareetti on tyhjä. Itse tyhjyys vallitsee!

Romaanin loppujakso, jossa Harun herää tiedostamaan elämän perimmäisen absurdiuden on Sivullisen viimeisten sivujen harkittua toisintoa. Tosin sillä erotuksella, että Harun hyökkää vimmaisen monologinsa tuoksinassa imaamin kimppuun siinä missä Meursault hyökkäsi papin kimppuun.

 

***

 

Huomionarvoista Daoudin romaanissa on, että kriittisyydestään huolimatta se jättää edelleen mahdolliseksi nähdä Meursault’ssa sankarillisuutta, koska sen verran voimallisesti Harun samastuu loppujaksossa Meursault’n osaan.

Samalla tavalla minäkin samastuin siihen aikoinaan lukiessani Sivullisen ensimmäisen kerran. Sivullinen oli yksi nuoruuteni tärkeimmistä romaaneista, koska minuun vetosi ajatus kapinallisesta, joka kuolemantuomion uhallakin kieltäytyy kumartamasta kollektiivisia myyttejä ja vastustaa paitsi pappia ja tuomaria myös elämän absurdiudesta kumpuavaa epätoivoa.

Vuosien saatossa monet kirjallisuusihmiset ovat kyseenalaistaneet tämän Camus’n innokkaasti lukijoilleen tarjoileman lukutavan. Rene Girard luonnehti Sivullista esteettisesti vahvaksi mutta moraalisesti heikoksi teokseksi, minkä vuoksi Meursault ei ansaitse lukijoiden sympatiaa.

”Jos murhaajaa ei pidetä vastuullisena teoistaan, miten on mahdollista pitää hänet tuomitseviakaan?” Girard kysyi. Miksi yhtä romaanihenkilöä pitäisi tarkastella eri asteikolla kuin muita? Voiko olla ”syytöntä” murhaajaa? Voimmeko kelpuuttaa murhaajan moraaliseksi sankariksemme?

Luettuani Sivullisen uudestaan muutama vuosi sitten minun oli vaikea nähdä hänessä samanlaista ylevää kapinaa kuin olin nuorempana nähnyt. Hänellä ei ole ohjelmaa, suunnitelmaa tai vakaumuksia. Hänen olemassaolonsa on tyhjää, mekaanista, unenomaista.

Meursault ei ole sen paremmin Raskolnikov kuin Josef K, syyllisyyden tai syyttömyyden kategoriat eivät ylipäänsä mahdu hänen maailmankuvaansa. Hän on turta niin kristillisyydelle kuin humanismille. Hänessä ei ole positiivista voimaa. Hänellä on ajoittain jopa vaikeuksia ymmärtää oikeudenkäyntinsä kulkua. Millaiseen vastarintaan sellainen ihminen kykenee?

Toisaalta Meursault’n hahmossa asuu peruuttamaton ristiriita.

En ole tähän päivään mennessä päässyt selville esimerkiksi siitä, mitä hän tarkoittaa, kun sanoo menettäneensä onnellisuutensa tapettuaan arabin. Minun on vaikea nähdä hänen aikaisemmassa, ”vapaan miehen” elämässään pilkahdustakaan onnellisuudesta. Häntä ei hetkauta ystävyys, rakkaus tai uralla kunnostautuminen. Mikään inhimillinen ei ole hänelle merkityksellistä.

Romaanin lopussa Meursault kokee suuren oivalluksensa keksiessään tahon, jolle kaikki on vielä merkityksettömämpää kuin hänelle itselleen. Se taho on meitä ympäröivä mykkä ja tunteeton universumi.

Siinäpä syli, johon Meursault kokee voivansa onnellisena nukahtaa. Sankarillistako?

 

PS

 

Kamel Daoud on saanut romaanistaan ansaitusti suitsutusta, mutta valitettavasti myös harmia. Algeriassa uskonoppineet ovat leimanneet hänet apostaatiksi eli islamin uskon luopioksi ja vaatineet hänelle tuomiota jumalanpilkasta.

Elän mielikuvitushahmojen keskellä

david foster wallace

Kun vedän henkeä romaania lukiessa, minulla on tapana silmäillä etuliepeestä kirjailijan naamakuvaa. Useimpiin romaaneihin sellainen painetaan, koska lukijoita kiinnostavat kasvot tekstin takana.

Tämä kasvojen kaipuu ei luonnollisesti rajoitu kirjailijan naamakuvan silmäilyyn, joka on pelkkä sivujuonne syvemmästä pyrkimyksestä luoda yhteys toiseen ihmistietoisuuteen. Luemme, jotta olisimme vähemmän yksinäisiä. Tai ainakin minä luen. On tietysti muitakin syitä, mutta tämä on eräs painavimmista. Lukijuuden suloisimpia illuusioita on kuvitelma siitä, että joku toinen on kirjoittanut tämän nimenomaisen tekstin juuri minulle.

Tekijyyteen kiinnittyminen ei akateemisessa katsannossa edusta erityisen sofistikoitunutta lukutapaa. Viimeistään uuskritiikki opetti ottamaan tekstin tulkinnassa etäisyyttä ulkokirjallisiin seikkoihin. Rohkenen kuitenkin epäillä, onko olemassa ihmisiä, jotka lukevat romaaneja tinkimättömän tekstilähtöisesti. Ainakaan itse en ole sellaisia kummajaisia tavannut.

”Jos romaanissa on ulkopuolinen kertoja, samastan hänet kirjailijaan”, eräs kollegani sanoi.

Samoin teen usein itsekin silloin kun luen vain omaksi huvikseni enkä valmistaudu kirjoittamaan teoksesta esseetä, kritiikkiä, analyysiä tai lausuntoa.

 

***

 

En yleensä samastu vahvasti romaanihenkilöihin, enkä pidä hyvän kirjan universaalina kriteerinä ”tunnistettavia, uskottavia” henkilöhahmoja.

Vladimir Nabokovin kerrotaan sanoneen, että sivistynyt lukija samastuu kirjailijaan eikä henkilöhahmoihin. Tunnen ajatuksen läheiseksi, mutta en pidä sen jyrkästä muotoilusta. Perinteisen karakterisoinnin toimivuus on tärkeää psykologista realismia edustavissa romaaneissa, ja se edellyttää, että lukija kokee pääsevänsä henkilöhahmojen nahkoihin.

Läheskään kaikki kertomakirjallisuus ei kuitenkaan nojaudu psykologiseen realismiin.

Masentavinta ”kirjakritiikkiä” on sellainen, jossa tyydytään epäsuorasti ilmoittamaan: ”Olisin halunnut lukea toisenlaisen kirjan.” Ei pidä vaatia Lydia Davisilta tai Leena Krohnilta samoja asioita kuin Alice Munrolta tai Raija Oraselta. Ei pidä moittia maksimalistia tiivistämisen puutteesta tai minimalistia ilmaisun niukkuudesta.

Eikä pidä kärttää huolellisesti pyöristettyjä henkilöhahmoja kirjailijalta, joka ei jaa psykologisen realismin ajatusta syvästä minuudesta.

Lukijana yritän hahmottaa kirjailijan esteettiset ja poeettiset pyrkimykset, jotta voisin ymmärtää, miksi hän kirjoittaa niin kuin kirjoittaa. Se ei tarkoita, että automaattisesti hyväksyisin hänen kerronnalliset ratkaisunsa tai pääsisin hänen kanssaan samalle taajuudelle kielen tasolla. Jotkut kirjailijat jäävät minulle vieraiksi, jotkut yhdentekeviksi. Joitakin vain satun inhoamaan.

Kirjoja on helppo haukkua heppoisin perustein tai pelkän haukkumisen vuoksi, mutta punnitun negatiivisen kritiikin kirjoittaminen vie aikaa ja voimia. Sen vuoksi luovuin hiljattain ajatuksesta arvioida blogissani Anthony Doerrin romaania Kaikki se valo jota emme näe, joka herätti minussa ristiriitaisia ja enimmäkseen kielteisiä ajatuksia.

 

***

 

Tim Parks kertoo New York Review of Booksin blogissaan kuvittelevansa romaaneja lukiessaan kirjailijalle persoonallisuuden, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä hän ajattelee lukemastaan teoksesta.

Saatan nauttia kirjasta, vaikka suhtautuisin varauksellisesti tai jopa vihamielisesti henkilöön, jollaiseksi kirjailijan kuvittelen, tai saatan tuntea viehtymystä sekä kirjaan että kirjailijaan, mutta eri syistä.

Esimerkkinä ristiriitaisesta suhtautumisestaan Parks mainitsee Philip Rothin, joka kirjoitti yliampuvankin provokatiivisia romaaneja. Vaikka Rothin teokset herättävät Parksissa vastarintaa, hänen persoonansa synnyttää lämpimiä ajatuksia. Parks aistii itsensä täysillä likoon laittaneen kirjailijan hahmossa jopa haavoittuvuutta.

Kirjailijaan samastuminen askarrutti myös David Foster Wallacea, joka monissa teksteissään alleviivasi kirjallisuuden vuorovaikutuksellisuutta. Ei voi olla korkeampaa tai arvokkaampaa päämäärää kuin kahden ihmistietoisuuden kohtaaminen kirjailijan ja lukijan välillä. Wallace otti dialogisuuden sen verran vakavasti, että päätyi vastustamaan helppoa lukunautintoa, passiivista immersiota kerronnan maailmaan. Sielunkumppanuus edellytti sitä, että lukija on valmis näkemään vaivaa tullakseen palkituksi. Välitön tarpeiden tyydytys tuottaa nautintoa, mutta jää hetkelliseksi ja häilyväksi. Nautinnon edelle Wallace asetti lukemisen ilon, joka on syvempää ja kestävämpää, koska se on palkinto kirjailijan rinnalla kulkemisesta.

Postuumisti julkaistussa esseekokoelmassa Both Flesh and Not on teksti, jossa Wallace ruotii Edwin Williamsonin mammuttimaista Borges-elämäkertaa. Kyseisessä tekstissä Wallace korostaa kirjailijaan samastumisen illusorisuutta. Lukijat nostavat itselleen tärkeät kirjailijat jalustalle ja tuudittautuvat enemmän tai vähemmän tietoiseen harhakuvitelmaan, jossa kietoutuvat yhteen kirjailijan persoonallisuus, tyyli, pakkomielteet ja elämännäkemys.

Mutta kuten Wallace huomauttaa, kirjailijaelämäkertoja lukiessa syntyy usein pettymyksensekainen tunne siitä, että tämä ihminen ei ole sama, joka kirjoitti minulle niin tärkeät romaanit.

Samastuessamme kirjailijaan samastumme siis väistämättä fiktiohahmoon. Siinä ei silti ole mitään väärää. Kirjallisuuden maailma edustaa kuvitelmien valtakuntaa, jossa tunteet ja ajatukset voivat olla tosia, vaikka henkilöt niiden takana olisivat epätosia.

 

***

 

Voiko David Foster Wallacen henkilökohtaisen äänen erottaa hänen teoksissaan? Onko niissä tasoja, joissa narratiivi väistyy suoran vuorovaikutuksen tieltä?

Tätä pohtii kirjallisuudentutkija Toon Staes esseeantologiassa David Foster Wallace and ”The Long Thing”: New Essays on the Novels. Varmoja vastauksia ei tietenkään ole, mutta Staes tekee kiintoisan ehdotuksen: ehkä Infinite Jestissä esiintyvä haamu personoi omaan tekstiinsä upottautunutta kirjailijan hahmoa.

Staes ruotii myös sitä, kuinka kirjailijaan samastuminen vaikuttaa teosten vastaanottoon. Toisinaan tekijän ympärille syntyy niin vahvoja mielikuvia, että ne alkavat määrittää lukemista. Staes pitää Wallacea tässä mielessä riskitapauksena, koska hän toi korostetusti esiin kirjallista eetostaan ja kirjallis-filosofisia lähtökohtiaan.

Television ja fiktion suhdetta käsittelevässä esseessä ”E Unibus Pluram” ja Larry McCafferyn haastattelussa Wallace paalutti kaunokirjallisuuden moraalisia ja kommunikatiivisia ulottuvuuksia koskevat korkealentoiset periaatteensa niin vahvoin äänenpainoin, että ne puskevat tavalla tai toisella läpi melkein kaikista tutkijoiden, kriitikoiden ja DFW-entusiastien esittämistä tulkinnoista. Näin Wallacen tuotannon ympärille on syntynyt eräänlainen pyhyyden painolasti.

Liian voimakas kirjailijaan samastuminen tuottaa lopulta irvikuvan ainutkertaisesta nerosta tai oikeamielisestä sankarista. Molemmat ovat vastenmielisiä ja elämälle vieraita.

 

PS

 

Elokuussa ilmestyy Savukeitaan kustantama esseeantologia Mitä David Foster Wallace tarkoittaa. Se ei ehkä paini samassa sarjassa David Foster Wallace and ”The Long Thing” -teoksen kanssa, mutta tavoittaa varmasti suomenkieliset lukijat paremmin.

Kirjallisen selfien klassinen taitaja

 

Montaigne

Blogaaminen on kirjoituksen paluuta teini-ikään.

Näin väittää Horace Engdahl, entinen Ruotsin akatemian sihteeri, joka opittiin tuntemaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon julkistajana.

Olen joitakin kertoja siteerannut Engdahlia sosiaalisen median ja elävän elämän keskusteluissa. Useimmiten reaktiot ovat sitä, että Engdahlia haukutaan kelkasta pudonneeksi elitistiksi. Henkilökohtaisesti minua ei hänen väittämänsä ärsytä tai loukkaa, vaikka olen aktiivinen bloginpitäjä. Sen todenperäisyydestä en uskalla sanoa mitään, koska en seuraa blogeja niin laajasti, että tohtisin esittää yleiskatsauksia.

Loukkaantumista – oli asia mikä tahansa – pyrin yleensäkin välttämään. Mieluummin vaikka suutun. En pidä siitä yleiseksi käyneestä ”argumentointitavasta”, jossa henkilö A väittää henkilö B:n olevan väärässä, koska se mitä henkilö B sanoo, loukkaa henkilö A:n tunteita.

Juha Seppälä kirjoittaa Parnasson (2/2015) kolumnissaan: ”Olen sillä tavalla rajoittunut ihminen, että luulin Ruotsin akatemian entisen sihteerin Horace Engdahlin olevan jonkinlainen protokollahahmo, joka rinnastui joulurauhan julistajaan Brinkkalan talon parvekkeelta.” Luettuaan Engdahlin aforismeista ja miniesseistä koostuvan suomennosvalikoiman Sen jälkeen savuke (Siltala 2013, kääntäjä Jyrki Kiiskinen) Seppälä joutui tarkistamaan käsitystään: Engdahl onkin merkittävä kirjailija.

Olen samaa mieltä, Engdahl on merkittävä kirjailija. Se ei tietystikään tarkoita, että hän olisi lausunut viisaita sanoja rinnastaessaan blogaamisen teinimeininkiin. Kirjailijat nyt sanovat mitä sattuu, merkittävätkin.

Suomennosvalikoimasta löytyy teksti ”Taantumuksellisia pohdintoja I-XX”, jossa Engdahl esittää edellä mainitut kriittiset huomionsa blogeista. Se ei koostu laiskoista heitoista, vaan sisältää relevanttia pohdintaa. Engdahl vertailee nykyistä sosiaalisen median kirjoittelua Michel de Montaignen (1533-92) edustamaan klassiseen esseistiikkaan.

Asetelma on kiinnostava, koska olen varma, että Montaigne ryhtyisi pitämään blogia, jos palaisi keskuuteemme.

 

***

 

Montaignen  esseiden kolmas ja viimeinen osa Esseitä III ilmestyi vastikään suomeksi (WSOY 2015, kääntäjä Renja Salminen). Se on minulle viime aikojen tärkeimpiä käännöskirjoja. Kunniapaikalla kirjahyllyssäni ovat myös 2003 julkaistu ensimmäinen ja 2008 julkaistu toinen osa.

Esseitä kirjoitettiin toki jo antiikissa, mutta Montaigne paalutti esseistiikan kirjallisuushistoriaan. Hänen tekstinsä soveltuvat yhä esimerkeiksi siitä, mitä lauseilla voi saada aikaan, kun kirjoittamista eivät määritä ennalta omaksutut kerronnan konventiot tai muodon ja sommittelun ihanteet. Montaignelle essee oli kynällä ajattelemista ja hänen kynänsä oli yhtä vapaa ja oikukas kuin hänen ajatuksensa. Teksti hakee alati uusia väyliä ja eksyy tämän tästä iloisille harhapoluille.

Aiheinaan Montaignella oli periaatteessa koko elämän kirjo, mutta lopulta kaikki aiheet tiivistyvät yhteen ja samaan, häneen itseensä. Korostuneimmin se näkyy esseiden kolmannessa osassa. ”Kukaan ei koskaan ole käsitellyt aihetta, jonka hän hallitsee ja ymmärtää paremmin kuin minä valitsemani aiheen; omalla alallani olen maailman oppinein mies”, Montaigne perustelee itsetutkiskelua kirjoittamisensa lähtökohtana.

Juuri henkilökohtaisuus tekee Montaignesta nykypäivän näkökulmasta kiinnostavan hahmon. Jälkimodernia kulttuuriamme määrittää reality hunger, todellisuudennälkä. Autofiktio ja tunnustuksellisuus ovat vahvoilla kirjallisuudessa, tosi-tv ja dokumentit televisiotuotannossa, eläytyvä raportointi journalismissa. Arkista elämäämme hallitseva sosiaalinen media puolestaan on loputonta suoraa läsnäoloa.

Stephen Toulmin huomauttaa humanismin perintöä tutkivassa teoksessaan Kosmopolis, että nykypäivän ihmisen on helppo samastua Montaignen ajatteluun, koska sitä ei määritä sen paremmin kristinuskon kuin varhaisen valistuksen dogmatismi. Montaigne puhuu ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta tuntevan subjektin välittömyydellä. Hän ammentaa yhtä lailla arkisista kokemuksistaan ja ystäviltään kuulemistaan jutuista kuin antiikin klassikoiden kirjoituksista.

”Puhun paperille samalla tavoin kuin ensimmäiselle vastaantulijalle”, Montaigne kirjoittaa. Tulee mieleen, että jos hän todellakin luotti kehen tahansa vastaantulijaan yhtä paljon kuin lukijaansa, hän taisi olla varsin hyväuskoinen sielu. Montaigne nimittäin tekee lukijalleen välillä kiusallisenkin tarkasti selkoa paheistaan, puutteistaan ja intiimielämästään. Hän tunnustaa huonot pöytätapansa siinä missä siittimensä vaatimattoman koon.

 

***

 

Avoimen rupatteleva tyyli tuntui Montaignen aikalaisista radikaalilta ja jopa hävyttömältä. Montaigne ei onneksi tinkinyt tyylistään tippaakaan, pikemminkin päinvastoin. Hän halusi hylätä ulkokultaiset ja kahlitsevat siveellisyyden normit ja toivoi esimerkkinsä kannustavan lukijoita tekemään samoin: ”Suokoon Jumala, että tämä minun ylenmääräinen estottomuuteni houkuttelisi nykyajan ihmiset olemaan vapaita.”

Vapaus ei tarkoittanut Montaignelle läskiksi lyömistä, sitä, että jokainen tekee mitä huvittaa. Kyse oli ennen muuta hengen vapaudesta. Montaigne piti esikuvanaan Sokratesta ja omaksui häneltä ajatuksen, jonka mukaan tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista.

Tämä sokraattinen ideaali erottaa Montaignen nykypäivän minuuden kultista, ja siitä me omaan egoomme tukehtuvat voisimme ottaa opiksemme. Montaignen itsetutkiskelu ei muistuta terapiasukupolven neuroottista napanöyhdän kaivamista eikä hänen tunnustuksellisuutensa ole samanlaista laskelmoivaa minuuden representaatiota kuin ”rohkeilla paljastuksilla” ratsastavilla kirjailijoilla, kolumnisteilla tai bloggareilla.

Tehdessään itsestään esseidensä aiheen Montaigne ei käpertynyt narsistisesti sisäänpäin, vaan pyrki syvempään vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa. Hän halusi jakaa persoonastaan muille, ei patsastella ”parhaana versiona” itsestään. Kiitollisinta Montaignen esseissä onkin huomata, kuinka hänen yksinpuhelunsa kasvaa vuoropuheluksi lukijan kanssa. ”Kaiken, minkä löydän Montaignesta, löydän myös itsestäni”, sanoi Pascal (1623-62). Sama tunne valtaa usein minutkin Montaignea lukiessa, vaikka tietoisuus ajallisesta etäisyydestä ei häviäisikään mielestäni.

Vuorovaikutukseen hakeutuminen kasvaa Montaignelle esseiden kolmannessa osassa suoranaiseksi eetokseksi: ”Olen ihmisille velkaa kokonaiskuvan itsestäni. Kuvaukseni viisaus on siinä, että se on täysin totuudenmukainen, suorapuheinen ja kaunistelematon.” Totuudenmukaisuudella Montaigne ei tarkoita ”syvän minuuden” löytämistä. Hänen esseeminänsä näyttäytyy moniulotteisena ja ristiriitaisena. Se muistuttaa pikemminkin nippua luonnoksia kuin luonnosten pohjalta maalattua edustavaa omakuvaa.

 

***

 

Elämäkerroissa ja historiateoksissa Montaignea luonnehditaan skeptikoksi. Hänelle oli tunnusomaista koetella vallitsevia totuuksia ja tarkastella aikakautensa ilmiöitä kriittisen välimatkan päästä. Mutta skeptisyys ei kuvaa pelkästään hänen suhdettaan ympäröivään maailmaan, hän erittelee asiaan kuuluvalla viileydellä myös omia päähänpinttymiään ja vaikuttimiaan.

Systemaattisena ajattelijana Montaignea ei voi pitää, eikä hän edes sellaista asemaa tavoitellut. Antiikin runoilijat vaikuttivat häneen vähintään yhtä paljon kuin filosofit, mutta hän itse ei ollut sensibiliteetiltään sen paremmin runoilija kuin filosofi. Esseisteille tunnusomaiseen tapaan Montaigne oli kiinnostunut ennen muuta ajatuksista, kun taas runoilijat ovat kiinnostuneita sanoista ja filosofit tiedosta.

Mitkään asiat eivät ole esseistille liian vähäpätöisiä käsiteltäväksi, koska pienetkin elämän ja olemassaolon detaljit voivat laittaa uteliaan mielen liikkeeseen. Montaignelle kynällä ajattelemisesta muodostui luonteva tapa hankkia ymmärrystä maailmasta, ja nimenomaan ymmärrystä, ei lopullisia totuuksia. Tieto ja tiedon perustukset olivat hänelle aina suhteellisia, jatkuvasti paikkaansa hakevia.

Lopulta Montaignen kiinnostuksen kohteita eivät olleet elämän ilmiöt sinänsä, vaan pikemminkin mieli, joka niiden parissa askartelee ja pyrkii muodostamaan niistä jonkinlaisen käsityksen.

Melkein kaikki kirjoittamisen eetokseen liittyvät asiat, jotka nousevat Montaignen teksteistä, ovat sellaisia, joita olen vuosien edetessä oppinut pitämään ihanteinani – niin esseistinä kuin bloggarina.

(Tämän tekstin pohjana on Paranssoon 3/2015 kirjoittamani arvio Montaignen Esseet III:sta)