Olin kirjallisuuden ongelmakäyttäjä

flaubert

Olin eilen alakoulun 4–6  luokkien kevätjuhlassa. Ennen suvivirren veisuuta julistettiin stipendien ja lukudiplomien saajat. Jälkimmäisiä myönnetään ahkerille lukijoille. En yllättynyt huomatessani, että valtaisa enemmistö lukudiplomin saajista oli tyttöjä.

Eiväthän pojat lue, heillä on parempaa tekemistä.

Niin oli minullakin aina lukion viimeiseen luokkaan asti, jolloin innostuin modernistisesta lyriikasta. Teininä ja varhaisnuorena muistan lukeneeni kaksi romaania: Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Paavo Rintalan Leningradin kohtalosinfonian. En tarttunut niihin siksi, että olisin ollut kiinnostunut kaunokirjallisuudesta. Minua kiinnosti toinen maailmansota.

Henkilöhistoriani vuoksi olen aina suhtautunut epäilevästi erilaisiin lukemista edistäviin kampanjoihin. En suinkaan vastusta niitä, päinvastoin, arvostan ihmisiä, jotka pyyteettömästi uurastavat kirjallisuuden puolesta. Minussa vain ei ole lobbarihenkeä. En ole yrittänyt usuttaa edes omia poikiani lukemaan, eivätkä he ole kirjojen parissa viihtyneetkään. ”Lukekaa, jos siltä tuntuu”, sanon heille.

Olen samoilla linjoilla kuin argentiinalainen prosaisti César Aira, joka nimettiin taannoin Man Booker Internationalin ehdokkaaksi. Palkintokandidaattien julkistusta seuranneessa lehtihaastattelussa Airaa pyydettiin suosittelemaan jotain lukuisista teoksistaan. Hän vastasi, ettei halua suositella kirjojaan kellekään. ”Itse asiassa en halua suositella edes kirjallisuutta kellekään.”

Lukemisen pitäisi olla vapaaehtoista, omasta intohimosta kumpuavaa. Voiko intohimoa tartuttaa? En tiedä. Kenties on mahdollista luoda ympäristö, jossa intohimo voi puhjeta kukkaan.

Jos poikani innostuvat joskus lukemaan, minulla on hyllyt täynnä kirjoja. Valitkoot sieltä, mielensä mukaan.

 

***

 

Viime vuosina olen kuullut runsaasti puheenvuoroja siitä, kuinka kirjallisuus vahvistaa ihmissuhdetaitoja ja edistää mielenterveyttä.

Tällaisia argumentteja toki pitää esittää nykyisenä hyödyn aikakautena. Jos saadaan päättäjät uskomaan, että kirjallisuudesta koituu hyvää kansantaloudelle ja kansanterveydelle, julkisen rahoituksen saaminen onnistuu paremmin. Lobbarit jatkakoot työtään.

Henkilökohtaisesti minun on vaikea innostua ajatuksesta, että lukemisesta olisi saatava kouriintuntuvia ulkokirjallisia hyötyjä. En kiistä, etteikö kirjallisella kulttuurilla olisi ollut monia suotuisia, sivilisoivia vaikutuksia yhteiskunnillemme. Niitä ei silti kannata ylikorostaa. Historiassa riittää esimerkkejä kirjallisesti sivistyneistä ihmisistä, jotka ovat sopivissa olosuhteissa äityneet hirmutekoihin.

Aina kun kuulen puhuttavan kirjallisuudesta empatian edistäjänä, mielessäni häivähtää, mitä Ilmari Kianto kirjoitti punaisista naissotilaista. Eikö Kianto ollut lukenut tarpeeksi maailmankirjallisuutta, kun tuli vuodattaneeksi niin raakalaismaista tekstiä?

Lapsuudestani muistan, että etenkään vanhemmat ihmiset eivät olleet yksiselitteisen vakuuttuneita lukemisen siunauksellisuudesta. Silloisen kotikaupunkini kaduilla vaelteli hassahtaneen oloinen nainen, joka oli valmistunut nuorena filosofian maisteriksi. Sedät ja tädit tiesivät kertoa, että nainen oli lukenut liikaa ja mennyt sen vuoksi järjiltään: ”Tulee sitä hulluksi lukemallakin.”

Olen joskus haaveillut siitä, että kaunokirjallisuus vapautuisi sakralisoidusta asemastaan.

Mitä jos romaanien liepeisiin alettaisiin painaa samanlaisia varoitustekstejä kuin tupakkiaskien kansiin? Mitä jos Elinkeinoelämän keskusliitto ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos patistelisivat kansalaisia lukemaan vähemmän ja liikkumaan enemmän? Mitä jos Matti Apunen kiivailisi Helsingin Sanomien palstoilla kaunokirjallisuuden nihilistisestä, yrittäjähengelle vihamielisestä arvomaailmasta?

Innostuisivatko pojat kirjoista, jos lukemisessa olisi kapinallisuuden vivahde?

 

***

 

Olisiko minusta tullut huonompi ihminen, jos en olisi ruvennut himolukijaksi?

Joitakin vuosia sitten luin maanisesti Gustave Flaubertin kirjeenvaihtoa. Erinäisistä syistä minussa oli silloin alttiutta monille Flaubertin esittämille ihmisvihamielisille ajatuksille. Mitä enemmän häntä luin, sitä kitkerämpää sappea sisuksistani pursusi. Nyökyttelin innoissani kun Flaubert kirjotti:

Minä uskon, että joukko, määrä, lauma tulee aina olemaan vihattava. Merkittävä on vain pieni ajattelijoiden joukko, aina samojen, jotka siirtävät soihdun eteenpäin.

Yksittäisiä ihmisiä Flaubert osasi rakastaa, mutta ajatellessaan ihmiskuntaa, maanmiehiään tai kotiseutunsa tavallista väkeä hänen oli mahdoton löytää itsestään suopeutta, saati helliä tunteita. Missä ikinä hän näki väkijoukkoja, hän näki typeryyttä, kopeutta, kelvottomuutta. Flaubert eli aikana, jolloin modernisaatio alkoi muokata maailmaa uusiksi ja syntyi urbaani elämäntyyli muotivouhotuksineen. Flaubertille massakulttuurin syleilemät väkijoukot olivat kauhistus, koska ne eivät koostuneet hänen kaltaisistaan taiteilijaneroista vaan typeristä, sieluttomista porvareista.

Omaksuin Flaubertin ajatuksia melkeinpä kirjaimellisesti, koska ne antoivat lohtua omaan viihtymättömyyteni. Kirjoitin yhden romaaninkin (Ranskalaisen ystävän), jossa toteutin kirjallisen roolileikin kuvittelemalla kaksi sensibiliteetiltään Flaubertin ja Baudelairen kaltaista henkilöhahmoa nykyaikaisiin ympyröihin. Baudelaire oli Flaubertin ikätoveri ja yhtä vakaumuksellinen porvareiden vihaaja.

Jälkeenpäin olen luonnehtinut tuolloista elämänvaihettani ”kaudeksi ihmisvihaajana”. Kulutin melkein kaiken aikani lukemalla ja kirjoittamalla, minusta uhkasi tulla samanlainen haamumainen olento kuin niistä kalpeista nuorukaisista, jotka eivät tee muuta kuin pelaavat tietokonepelejä.

Olin kirjallisuuden ongelmakäyttäjä, epäterveellä tavalla Flaubertin vaikutuksen alainen.

Mikä minut havahdutti?

Yksinkertaisesti se, että aloin tuntea oloni sietämättömäksi, ennen kaikkea ruumiillisesti. Tajusin, että tein kaiken väärin. Istuin väärin, seisoin väärin, kävelin väärin, hengitin väärin. Olin levoton ja pingottunut, sisälläni kihisi kaiken aikaa. Päätin muuttaa elintapani, opetella tekemään perusasiat oikein. Halusin laittaa itseni kuntoon.

Opettelen edelleen hengittämään oikein, mutta menen koko ajan parempaan suuntaan. Sisälläni ei enää kihise, ajatukset virtaavat keveämpinä.

En minä Flaubertia hylännyt ole, mutta suhtaudun häneen eri tavalla kuin ennen ja luen häntä vivahteikkaammin, vähemmän kirjaimellisesti. En myöskään koe minkäänlaista tarvetta ”sanoutua irti” aiemmin kirjoittamistani jutuista. Kirjailijoilla, kuten kaikilla ihmisillä, on erilaisia elämänvaiheita, jotka heijastuvat siihen, miten he asioita tekevät.

 

***

 

Amerikkalainen prosaisti William Gass lienee painiskellut samanlaisten asioiden parissa kuin minä. Hän nostaa Flaubertin kirjeenvaihdon henkilökohtaiseen kaanoniinsa esseekokoelmassaan A Temple of Texts, mutta korostaa samalla, että Flaubertin kirjeitä pitää lukea terveen kriittisesti.

Gass oppi ymmärtämään omaa kiukkuaan tutkimalla Flaubertin raivoa, mutta hänestä ei tullut sen pahempaa kuin ”kolmannen luokan fanaatikko”.

Vaikka Gass tunnustaa oikeamielisen vihan hyödyllisyyden henkisessä taistelussa typeryyttä ja valheellisuutta vastaan, hän tähdentää, että vihaa ei saa päästää holtittomaksi. ”Uskoakseni viha tappoi lopulta Flaubertin, eikä se tehnyt kovin hyvää Célinellekään”, Gass kirjoittaa.

Entäpä minä? Onko minusta tullut kirjallisuuden sävyisä kohtuukäyttäjä, kun sisuksistani ei pursua sappea entiseen malliin? Tuskin. Taidan olla Gassin kaltainen ”kolmannen luokan fanaatikko.”

Ei minusta ikipäivänä saa mannekiinia kirjallisuuden henkistä tasapainoa edistäville vaikutuksille.

 

PS.

On toki yksittäisiä lukukokemuksia, joiden jälkeen tunnen aitoa iloa & eheyttä, vaikkapa Tua Forsströmin lyriikka ja Tim Parksin Teach Us to Sit Stillin kaltaiset ei-lässyttävää, ei-ohjelmallista elämänviisautta henkivät teokset.

Miksi Väinö Linna on out ja Sofi Oksanen in

 

unknown soldiers

Muutama viikko sitten brittiläinen päivälehti The Independent julkaisi nuivahkon arvostelun Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan uudesta käännöksestä. Kriitikko Max Liu totesi, että kirja voi olla suomalaisille klassikko, mutta ei yllä Linnan ihailemien venäläisten mestareiden, Tolstoin ja Dostojevskin tasolle.

Suomalaiset kirjallisuusihmiset ehtivät valitella vuosikymmeniä sitä, että Tuntemattomasta sotilaasta liikkuu maailmalla kelvoton englanninkielinen käännös. Siinä tekstiä lyhennettiin, tarinakulkuja muutettiin ja murteelliset ilmaisut ynnä monet kielikuvat jätettiin kääntämättä.

Englannintajaa ei voitu edes sormella osoittaen syyttää, sillä hänen henkilöllisyytensä jäi hämärän peittoon. Väitetään, että Alex Matson vastasi käännöksen ensimmäisestä versiosta, mutta kun se ei kelvannut englanninkieliselle kustantamolle, tekstiä peukaloitiin surutta kustantamon toimituskunnassa.

Yrjö Varpio kirjoittaa elämäkertateoksessaan Väinö Linnan elämä, että käännösten epäonnistuminen suurilla maailmankielillä muodostui tuhoisaksi Tuntemattoman sotilaan kansainväliselle menestykselle. Englannin lisäksi myöskään saksankieliset käännökset – lännessä ja idässä – eivät pystyneet tavoittamaan romaanin taiteellisia ulottuvuuksia.

Pohjoismaissa tilanne oli parempi. Varsinkin Nils-Börje Stormbomin ruotsinnos on aivan toista luokkaa kuin englannin- ja saksankieliset hutaisut.

En ole lukenut Liesl Yamaguchin tuoretta englanninnosta, joten en pysty ottamaan kantaa sen tasokkuuteen. Sen perusteella, mitä olen asiasta lukenut ja kuullut, on syytä olettaa, että Yamaguchi on tehnyt huolellista työtä Unknown Soldiersin parissa.

Aiheellisesti voi kuitenkin kysyä: onko Tuntematonta sotilasta lopultakaan mahdollista tulkita muille kielille.

The Independentin kriitikko syyttää Yamaguchia virheellisestä ratkaisusta, kun hän on kääntänyt suomalaisten korpisotureiden lausahduksia nykypäivän jenkkislangille (”atta boy” ja ”goddamn giraffe”). Lisäksi kriitikko nälvii Unknown Soldiersissa esiintyviä kliseisiä ja epämääräisiä ilmaisuja.

Tuntemattoman sotilaan murrekielisyys aiheutti päänvaivaa jo 1950-luvun kääntäjille. Jopa Stormbom joutui tekemään ns. luovia ratkaisuja. Esimerkiksi Hietasen Turun murteelle ei löytynyt luontevaa ruotsinkielistä vastinetta, joten hän laittoi Hietasen puhumaan Kokkolan ruotsia. Okänd soldatissa sanotaankin Hietasen olevan kotoisin Kokkolaakin kauempaa eli Pohjois-Pohjanmaalta.

On selvää, että jos murteellisuuden häivyttää Tuntemattomasta sotilaasta, siitä häviää paljon muutakin. Romaanin tematiikka ei kunnolla avaudu, ellei henkilöiden välisissä suhteissa tule riittävän selvästi esiin ero kansankielisen rahvaan ja kirjakielisen keskiluokan välillä.

Murteiden lisäksi toinen ylittämättömältä tuntuva ongelma on Linnan käyttämän kulttuurisen kuvaston supisuomalaisuus. Viittaukset Suomen historiaan ja kirjallisuuteen tai lauluihin ja kansanperinteeseen eivät aukea ulkomaiselle lukijalle ilman uutteraa taustatyötä, olipa käännös kuinka onnistunut tahansa.

Kuten Yrjö Varpio huomauttaa: ”Suomessa näihin tekstikohtiin liittyi lukijan mielessä vahvoja tunneassosiaatiota ja myös tulkinnan avaimia, joita käännöksessä oli lähes mahdoton tarjota.”

 

***

 

Samana päivänä Unknown Soldiersin kanssa The Independent julkaisi arvostelun Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -romaanin englanninnoksesta. Siinä ylistetään Oksasen kertojanlahjoja ja kiitellään häntä virolaisten 1900-luvulla kokemien kärsimysten kuvaamisesta fiktion keinoin. Oksasen tekstissä ”sotkuinen historia muuttuu narratiiviseksi kullaksi”.

Miksi Oksanen puhuttelee brittikriitikkoja, mutta Linna ei?

Molemmat nojautuvat kansalliseen kulttuuriin ja historiaan. Ero on siinä, että Oksanen kirjoittaa kaikenmaalaisille lukijoille siinä missä Linna kirjoitti maanmiehilleen.

Oksasen teokset edustavat sitä kirjallisuudenlajia, jota brittiläinen esseisti ja kriitikko Tim Parks nimittää ”globaaliksi romaaniksi”. Käännöskirjamarkkinat ovat nykyisin olennaisesti suuremmat ja tehokkaammat kuin Linnan päivinä. Monille meidän aikamme bestselleristeille – etenkin pienillä kielialueilla – teosten ulkomainen myynti ja vastaanotto ovat nousseet kotimaista tärkeämmiksi, ainakin jos tunneseikat työnnetään syrjään.

Parks uskoo, että kansainväliselle yleisölle kirjoittaminen muuttaa väistämättä kirjailijoiden lähestymistapaa ja kielenkäyttöä. Jos Väinö Linna olisi halunnut Sofi Oksasen kaltaiseksi kansainväliseksi ilmiöksi, hän olisi karsinut tekstistään murteellisuutta ja supisuomalaista kuvastoa sekä laittanut lisätehoa juonenkuljetukseen ja mahdollisesti myös kontekstualisoinut Karjalan kannaksen sotatapahtumat laajempaan historialliseen kehykseen.

Esseessään ”The Dull New Global Novel” Parks vertaa Belgian takavuosikymmenten suurnimeä Hugo Clausia nykypäivän kirjailijoihin ja huomaa selvän eron. Claus ei uhrannut ajatustakaan sille, miten hänen tarinansa avautuvat Belgian oloja tuntemattomille lukijoille ja millaisia vaikeuksia ne aiheuttavat kääntäjille. Sitä vastoin norjalaisen Per Petterssonin, hollantilaisen Gerbrand Bakkerin ja italialaisen Alessandro Bariccon kaltaiset ”globaalin romaanin” edustajat kirjoittavat teoksia, jotka solahtavat sellaisenaan käännösmarkkinoille.

Sofi Oksanenkin on tähdentänyt, että pohtii teostensa nimiä ja ilmaisuja sen kannalta, kuinka helposti ne siirtyvät kulttuurista toiseen.

Maailmanmarkkinoille tähtäämisessä ei ole mitään väärää. On hienoa, jos suomalainen, virolainen tai bulgarialainen romaani tavoittaa lukijoita kaikilta mantereilta.

Tim Parks nostaa esseessään esiin myös tämän ilmiön varjopuolia. Kansainväliselle yleisölle kirjoitetut globaalit romaanit maistuvat usein käännöskirjallisuudelta jo alkukielellään. Parks leikittelee ajatuksella, että jos Shakespeare eläisi meidän aikanamme ja haluaisi maailmantähdeksi, hän joutuisi luopumaan tunnusomaisista sanaleikeistään ja sutkautuksistaan.

Globaaleilla kirjamarkkinoilla kulttuurisesti spesifit viittaukset ja oman äidinkielen hallintaan perustuva kielellinen virtuositeetti ovat kirjailijalle turhaa painolastia. Ne korvataan yleistunnistettavilla ”kaunokirjallisilla” troopeilla, jotka rinnastuvat elokuvien erikoistehosteisiin. Lopputuloksena on laadukasta kerrontaa ja henkilökuvausta mutta tylsää proosaa.

Parks toki kärjistää, kuten esseisteillä on tapana.

Jotta asetelma ei olisi liian mustavalkoinen tai menneitä aikoja nostalgisoiva, muistutettakoon, että Väinö Linnakin muutti Tuntemattoman sotilaan tekstiä yhteistyössä kääntäjiensä kanssa. Okänd soldatissa lotta Raili Kotilainen esitetään huomattavasti myönteisemmässä valossa kuin alkuteoksessa. Taustalla oli V.A. Koskenniemen toivomus ”lottien kansainvälisen maineen” pelastamisesta.

Myöhemmin Linna katui sitä, että taipui ”psyykkisten paineiden alla” kirjoittamaan ruotsalaisille lottahahmostaan hyveellisemmän version

Haluaisin olla saatanan voimakas

Karl-Ove_2149902b

Otsikko ei ole liioittelua. Haluaisin todellakin olla voimakas.

Kun kerron toiveestani ääneen, minulta usein kysytään: ”Mitä hyötyä sulle siitä olisi?” Joskus olen kuullut toiveeni edustavan ”tyypillistä maskuliinista fantasiaa”.

Olisivatko reaktiot samanlaisia, jos sanoisin haluavani olla viisas?

En haaveile vahvuudesta osoitettavissa olevien hyötyjen takia. Minua vain kiinnostaisi elää ihmisenä, jonka attribuutteihin kuuluu fyysinen voima. Saattaa hyvinkin olla, että edustan tässä asiassa typerää ja taantumuksellista ajattelua, mihin kiertoilmaus ”tyypillinen maskuliininen fantasia” epäilemättä viittaa.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanisarjan kertojaminä kokee samanlaista vahvuudenkaipuuta.

Romaanisarjan kakkososassa Karl Oven viimeisillään raskaana oleva puoliso Linda jää illanistujaisissa lukkojen taakse vessaan. Paikalle kutsutaan lukkoseppä, mutta hänkään ei pysty auttamaan. Ovi on kerta kaikkiaan jumissa, ei auta kuin potkaista se sisään. Karl Ove kokee olevansa ”miehenä vastuussa Lindasta”, mutta pelkää oven olevan itselleen liian lujaa tekoa.

Paikalla oleva nyrkkeilijä tulee avuksi ja monottaa niin että oven säleet sinkoilevat ympäriinsä. Karl Ove hehkuu häpeästä. Kotona hän pahoittelee Lindalle, kun ei ollut tarpeeksi miehekäs hoitamaan hommaa. Linda on ihmeissään: ”Ethän sinä ole sitä tyyppiä.”

Samassa kirjassa Karl Ove kohtaa illanistujaisissa toisenkin nyrkkeilijän ja lannistuu hänen fyysisestä ylivoimaisuudestaan:

Hän istui siinä notkeana ja rentona, ja joka kerta kun vilkaisin häntä, ajattelin että hän voisi hakata minut kuoliaaksi muutamassa sekunnissa, eikä minulla olisi siihen vastaan sanomista. Se sai minut tuntemaan itseni naismaiseksi. Se oli nöyryyttävää, mutta nöyryytys oli täysin minun omaani, sitä ei voinut nähdä, ei myöskään aavistaa.

Avainsana sitaatissa on ”naismainen”. Neljääkymmentä lähestyvä Karl Ove kantaa yhä sisällään niitä nöyryytyksiä, joita koki yläasteella tullessaan pilkatuksi feminiinisyydestään. Meille nälästä, kurjuudesta ja katastrofeista mitään tietämättömille länsimaalaisille yläasteen piha voi olla läheisin kokemus maanpäällisestä helvetistä.

Minun vahvuudenkaipuuni kumpuaa samanlaisesta lähteestä kuin Karl Oven. En tosin muista, haukuttiinko minua koulussa naismaiseksi, mutta kuuntelemani brittipop edusti ”hinttimusiikkia” ja teki minusta paskiaisten pilailun kohteen. Kovanaamat huutelivat: ”Kuuntelisit, saatana, Popedaa niin kuin muutkin!”

Miten Karl Ove käsittelee vahvuudenkaipuunsa? Miten minä olen käsitellyt sen?

Uppoutumalla kirjoihin. Lukemalla ja – luoja paratkoon – myös kirjoittamalla.

Nyrkkeilijöitä kadehtiva Karl Ove voisi treenaamalla hankkia samanlaiset lihakset, mutta sen sijaan että rääkkäisi itseään kuntosalilla, hän sulkeutuu työhuoneeseensa suoltamaan tekstiä. Minäkään en hakkaa nyrkkeilysäkkiäni tullakseni oikeasti voimakkaaksi. Hakkaan sitä pysyäkseni jonkinlaisessa kunnossa jotta jaksaisin lukea ja kirjoittaa.

Meidän kaltaisiamme paskahousuhumanisteja repii jatkuva sisäinen ristiriita. Emme voisi elää ilman kirjallisuutta, mutta emme myöskään koskaan tule täysin vakuuttuneiksi lukemisen ja kirjoittamisen mielekkyydestä. Tämä asetelma ruokkii älyllistä itseinhoa. Siitä voi laskea leikkiä tai siihen voi yrittää suhtautua välinpitämättömästi, mutta kokonaan sitä ei voi työntää mielestään pois.

Älyllinen itseinho väijyy taustalla, kun Karl Ove ruotii ystävänsä Geirin kanssa elämän ankaria totuuksia: ”Oli vitsi varttua 70- ja 80-luvulla. Se oli pilaa. Me emme tee mitään.” Kirjallisuushistorian maskuliiniset sankarit Yukio Mishima ja Ernst Jünger kiehtovat heitä, kuten myös norjalainen 1920-luvun vitalismi.

Voima, rohkeus, päättäväisyys, kunnia.

Suuria sanoja. Sanoja, joissa on vastustamatonta vetovoimaa. Karl Ove ei kuitenkaan lankea niiden pauloihin, vaan pitää ne käsivarren mitan päässä itsestään. Hän ei tee niistä itselleen ohjelmaa alimittaisen maskuliinisuutensa kompensoimiseksi.

En tee minäkään vahvuudenkaipuustani. Se on minussa, mutta en tunne pakottavaa tarvetta elää sitä todeksi. Taidan olla liian pinttynyt paskahousuhumanisti.

 

***

 

Taisteluni-romaanisarjan nimessä voi nähdä monia ulottuvuuksia. Eräs tärkeimmistä liittyy Karl Oven taisteluun sukupuolirooleista. Hän ei taistele pelkästään niitä vastaan, vaan toisinaan myös niiden puolesta.

Kuusiosaisessa ja kolmetuhatsivuisessa romaanisarjassa riittää jaksoja, joissa Karl Ove yrittää olla itkemättä. Paljon useammin hän kuitenkin antaa kyyneleille periksi.

The Guardianin haastattelussa Knausgård kertoi omaksuneensa lapsuudessaan ahtaan käsityksen maskuliinisesta identiteetistä. Siihen ei kuulunut tunteiden näyttäminen tai itkeminen. Ankarana roolimallina toimi isä, jonka edessä romaanin Karl Ove tuntee itsensä vielä avuttomammaksi kuin voimaa uhkuvien nyrkkeilijöiden edessä.

Aina kun Karl Ove itkee, hän häpäisee isänsä edustaman miesihanteen. Se on taistelu, jota hän ei voi voittaa, eikä hän lopulta edes yritä voittaa sitä. Ahdas käsitys maskuliinisuudesta pitää häntä otteessaan, mutta hän ei anna sen määrittää käytöstään tai ajatuksiaan.

Knausgårdin tavassa laittaa Karl Ove itkemään on aistittavissa isäkapinaa.

Jos kyynelet tirahtaisivat silloin tällöin, ne elävöittäisivät tarinaa. Mutta kun romaanisarjan sivut ovat suorastaan kyynelten tahrimat, niistä nousee uhman elementti. Karl Oven on hävittävä taistelunsa itkemistä vastaan mahdollisimman näyttävästi. Silloin tappiossa siintää voiton aavistus.

”En puhu tunteista, mutta kirjoitan niistä paljon. Lukeminen, se on feminiinistä. Kirjoittaminen, sekin on feminiinistä. On järjetöntä ajatella niin, todella järjetöntä, mutta en mahda itselleni mitään”, Knausgård sanoi The Guardianille.

Tunteiden lisäksi romaanisarjassa kirjoitetaan paljon kodin arkeen liittyvistä asioista. Karl Ove kokkaa, pyykkää, siivoaa ja leikkii lastensa kanssa. Kristina Carlson arveli Suomen Kuvalehden kolumnissa, että Knausgårdin suosion salaisuus on siinä, että hän kirjoittaa kuin nainen. Se pitänee osittain paikkansa.

Mutta kuten edellä sanoin, Taisteluni ei ole (pelkästään) voimaannuttava sukupuolirooleista vapautumisen kertomus.

Karl Ove ei tunne oloaan kotoisaksi Ruotsissa, vaan kokee sosiaalista edistyksellisyyttä ja sukupuolineutraaliutta korostavan ilmapiirin kaksinaismoralistisena. Kuten hän sanoo, Ruotsissa on vain ”johtavia mielipiteitä”, ei toisinajattelua. Mielenkuohussaan hän elättelee toisinaan haaveita kansankodin tuhoutumisesta.

Eli niin ahtaana kuin Karl Ove kokeekin isänperintönä saamansa miesihanteen, hän ei pysty eikä edes halua ”vapautua” siitä lopullisesti.  Vihoviimeistä hänelle olisi leimautua homoksi tai tulla homon iskuyrityksen kohteeksi. Romaanisarjan viidennessä osassa Karl Ove kokee helpotusta, kun baarissa seuraan lyöttäytynyt mies osoittautuu tavalliseksi heteroksi.

 

***

 

Mistä Knausgårdin kaltainen älyllistä itseinhoa tunteva kirjailija haaveilee? Tietysti siitä, että kirjoittaisi saatanan painokkaan romaanin.

Knausgårdin toive toteutui, ja vieläpä niin, että yhden romaanin asemesta hän tuli kirjoittaneeksi yhteen pötköön kuusi.

Saattaa johtua henkilökohtaisista fiksaatioistani, mutta näen Taisteluni-romaanisarjan kirjallisissa lähtökohdissa kosolti miehistä uhoa ja uhmakkuutta.

Knausgård tekee selväksi, ettei halua kirjoittaa hyvää tai edes loistavaa kirjaa, vaan sellaisen, joka laittaa uusiksi koko kertomakirjallisuuden. Perinteinen romaani on kangistunut kaavoihinsa ja menettänyt elinvoimansa. Tarvitaan uudistajaheeros palauttamaan voima, rohkeus ja kunnia.

Jos sisällön tasolla Taisteluni-romaanisarjaa hallitsee isäkapina, muodon tasolla hallitsevaksi nousee kapina kirjallista kulttuuria vastaan. Ennen kuin Knausgård alkoi kirjoittaa omasta elämästään, hän oli ajautunut tekstiensä kanssa umpikujaan. Narsistisille kirjailijoille ominaiseen tyyliin hän tulkitsi henkilökohtaisen umpikujansa kulttuurikriisiksi:

Aina kun luin jotakin, minulle tuli tunne että se oli jonkun keksimää. Ehkä se johtui siitä että olimme täydellisesti fiktion ja kertomusten miehittämiä. Niille oli tapahtunut inflaatio. (…) Se oli kriisi, tunsin sen ruumiini joka osassa, tietoisuuteeni levisi jotakin kyllästettyä, ihramaista, sillä kaiken tämän fiktion ydin, tosi tai epätosi, oli samanlaisuus ja se että sen etäisyys todellisuuteen nähden oli vakio, siis samaa.

Taisteluni-romaanisarja on yritys palata alkuperäiseen ja juurevaan, muodostaa välitön yhteys todellisuuteen ilman etäännyttäviä muotorakenteita, fiktion ihraa. Siinä onnistuakseen Knausgårdin oli tietysti epäonnistuttava. Lukijoiden onneksi niin myös kävi.

Kymmenien sivujen yksityiskohtaiset kuvaukset lukiolaisbileistä, lastenkutsuista tai uudenvuodenjuhlista luovat välittömyyden tuntua, mutta se syntyy kirjallisista silmänkääntötempuista aivan kuten tavanomaisen kertomakirjallisuuden luoma todellisuusilluusio. Knausgårdin kaunokirjallinen presentismi nojautuukin mitä perinteisimpään idealistiseen ajatukseen pääsystä kieltä ja kerrontaa edeltävään tilaan, jossa lukeminen muuttuu kokemiseksi.

Mitä katsomme, kun katsomme torinäkymää esittävää maalausta? Maalausta vai torinäkymää? Tietenkin edellistä. Sama pätee Knausgårdin elämänmakuisiin vuodatuksiin. Ne ovat elämänmakuisia, eivät elämää. Jokainen Karl Oven itkemä kyynel on vain painomustetta ja paperia.

Mutta koska Knausgård on kirjoittajana saatanan voimakas, haluamme ajatella toisin. Kirjailijan lihakset ovat täysin kuvitteelliset. Silti ne vaikuttavat lukijoihin väkevästi.