Tuntemattomat lukijat, siellä jossain

leena krohn

Kenelle kirjoitan kirjani?

Kollegoille, kirjallisuudentutkijoille, kriitikoille, käännösoikeuksien ostajille? Vuosien takaisille ihastuksilleni? Entisen itseni kaltaisille nuorille miehille? Kuvitteellisille sukulaissieluilleni? Tuleville sukupolville? Ostokykyisille kuluttajille?

Heille kaikille, enkä kellekään heistä. En tiedä, en osaa sanoa.

Kun julkaisin parikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana ensimmäisen runoteokseni, eräs sukulaismies sanoi: ”Kirjoita seuraavaksi jotain sellaista, mikä myy. Kylmä yhteiskunta mittaa meidän kaikkien työpanoksen rahassa.”

Sukulaismiehen näkökulmasta en ole vuosien saatossa viisastunut. Edelleenkään en osaa (enkä halua) ajatella liikemiesmäisesti. Minulta puuttuu kohderyhmä, jolle suuntaisin teokseni.

Ajattelen kirjailijuutta puhtaasti sisäisen motivaation näkökulmasta. Ellen pysty innostumaan siitä mitä teen, ei ole mielekästä jatkaa. Kirjoitan siis sellaisia romaaneja ja esseitä, jotka vaativat tulla kirjoitetuksi enkä erityisemmin vaivaa päätäni sillä, ketä ne miellyttävät ja kuinka paljon ne mahdollisesti myyvät. Olen toki onnellinen jokaisesta lukijasta.

En sitä paitsi usko, että onnistumisen mahdollisuudet olisivat häävit, jos yrittäisin tieten tahtoen saada aikaiseksi hurjia määriä myyvän dekkarin tai suuria joukkoja koskettavan lukuromaanin. Kirjallisuusmaailmassa kaupalliset menestykset syntyvät usein sattumalta. Kerran saavutetun menestyksen päälle voi sitten rakentaa uutta.

 

***

 

Vaikka en täsmällisesti tiedä, kelle kirjoitan, pidän kirjailijan ja lukijan välistä intiimiä kohtaamista ylivoimaisesti tärkeimpänä asiana kirjallisuudessa. Olen sitä myös paljon pohtinut.

Perustilanteessa kirjailija ja lukija ovat fyysisesti toistensa tavoittamattomissa, eivät kohtaa silmästä silmään. Tämä kaunokirjallista tekstiä molemmilla suunnilla ympäröivä toisen poissaolo virittää toiveen kommunikaatiosta, halun kuulla ja tulla kuulluksi. Parhaassa tapauksessa välimatka häviää ja lukijassa syntyy tunne, että tekstin takana on ystävä – fyysisesti poissaoleva mutta yhtä kaikki todellinen – joka onnistuu kertomaan hänelle jotain olennaista ja tärkeää tai lahjoittamaan hänelle jotain, mikä vetoaa hänen älyynsä ja esteettiisiin mieltymyksiinsä.

Vahvimmin minuun vaikuttaneet ajatukset kirjailijan ja lukijan välisestä suhteesta on muotoillut David Foster Wallace (1962-2008).

Hänen kirjallisessa eetoksessaan korostui sielunkumppanuus kirjailijan ja lukijan välillä. Wallacelle kirjoittaminen oli kommunikaatiota ja vuorovaikutusta, ei manipulaatiota ja vallankäyttöä. ”On rakastettava lukijaa niin paljon, että uskaltaa olla hänelle välillä myös julma”, Wallace sanoi ja tarkoitti, että lukijalle ei pidä syöttää nautintoa valmiiksi pureskeltuna lusikalla. Nautinnon asemesta hän halusi tarjota lukijoilleen iloa, joka on syvempää ja kestävämpää kuin nautinto, koska se syntyy palkintona tekstille omistautumisesta ja myös tietynlaisesta ponnistelusta.

Wallace ei ollut maailman helpoimpia kirjailijoita, minkä jokainen hänen tuhatsivuiseen pääteokseensa Infinite Jestiin tarttunut voi todistaa. Toisaalta Infinite Jestin suunnaton vaikeus on osaltaan myytti. Kuten esseisti Adam Kirsch on huomauttanut, sen rinnakkaisista äänistä ja sisäisistä viittauksista muodostuvan rihmaston hahmottaminen ei oikeastaan vaadi enempää kuin vaikkapa David Lynchin elokuvien seuraaminen. Toki kirjan pituus koettelee lukijan pinnaa.

Yksinkertaistavana voi pitää myös Wallaceen iskettyä korkealentoisen taideprosaistin leimaa. Hän syytti avantgardisteja siitä, että he kirjoittavat vain toisilleen piittaamatta siitä, puhutteleeko heidän tekstinsä ketään pienten piirien ulkopuolella. Jos kaavamaista viihdettä tuottava bestselleristi manipuloi lukijoitaan, avantgardisti vastaavasti halveksii heitä. Wallace halusi yhdistää viihteen ja avantgarden parhaat puolet kirjoittamalla tekstiä, joka olisi älyllisesti ja emotionaalisesti haastavaa, mutta jota olisi samalla mukava lukea.

Se, kuinka hyvin hän siinä onnistui, on makuasia. Jotkut rakastavat Wallacen teoksia intohimoisesti, toiset suhtautuvat niihin varauksellisesti tai vihamielisesti, useimmat eivät tule niitä koskaan lukeneeksi.

Olennaista kuitenkin oli Wallacen halu jakaa lukijalle jotain omasta maailmastaan, yhdistää kaksi ihmistietoisuutta. Sen taustalla vaikuttivat hänen filosofian opintonsa ja viehtymyksensä Wittgensteiniin. Ehkä tärkein Wallacen tuotantoa läpäisevä teema on wittgensteinilainen ajatus kielestä ihmisten välisten yhteyksien luojana. Jotta kieli olisi mielekästä ja merkityksellistä, sen on perustuttava sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Kieli ei vain kuvaa ja selitä maailmaa, vaan myös mahdollistaa yksilöiden väliset kohtaamiset.

 

***

 

Arkielämässään Wallace oli varsin estynyt, liiallisen itsetietoisuuden riivaama. Kaikenlaiset kirjalliset tapahtumat koettelivat häntä ja hän totesikin, että hänen kaltaisensa kirjailijat ovat synnynnäisiä tarkkailijoita ja häkeltyvät joutuessaan huomion keskipisteeksi.

Wallacen hahmo nousi mieleeni, kun luin Leena Krohnin tuoreen romaanin Erehdys. Siinä kirjailija E matkustaa toiseen kaupunkiin kirjalliseen matineaan. Pahaenteinen aavistus väijyy ilmassa jo menomatkalla ja voimistuu voimistumistaan teoksen edetessä. Kirjailija E lukee novelleja ja katkelmia romaaneistaan ja joutuu jokaisen tekstin jälkeen kohtaamaan yleisönsä välittömät reaktiot. Tekstit ovat kirjassa kokonaisuudessaan, joten Erehdys on oikeastaan novellikokoelma, jonka ympärille on punottu kehyskertomus.

Kirjailija E:n novellit ovat leenakrohnmaiseen tyyliin filosofisesti monikerroksellisia ja kiertyvät eri tavoin erehdyksen teeman ympärille. Tekstien saama vastaanotto on lannistava ja jopa tyrmäävä. Yleisön joukossa hälistään, räpelöidään älypuhelimia ja kirjailija E joutuu kuulemaan paitsi typeriä kysymyksiä myös suoranaisia solvauksia.

Treeniasuun pukeutunut nuori mies haukkuu kirjailija E:n esikoisromaanin lyttyyn käyttäen pahimpia mahdollisia kliseitä:

No juoni nyt ainakin (…) Kerta kaikkiaan epäuskottava! Semmoista nyt ei vain todellisuudessa tapahdu. Logiikka petti tykkänään. Ja mitä tuli henkilökuvaukseen, no jaa, tönkköä oli, kun taas kieli – miten sen nyt sanoisi – se kai oli olevinaan jollain tapaa runollista. Sillä lailla tekotaiteellista. Nämä nyt alkuun tulee mieleen.

Asetelma on armoton: ansiokas taideprosaisti joutuu vastakkain kirjallisuudesta mitään ymmärtämättömän hoi polloin kanssa. Merkityksellistä kirjailijan ja lukijoiden välistä kohtaamista ei tapahdu. Kirjailija haluaisi jakaa omaa maailmaansa yleisölle, mutta yleisö ei hänen teksteistään piittaa ja suhtautuu häneen kuin ö-luokan julkkikseen.

Onko Erehdys kehyskertomuksensa tasolla pureva satiiri nykypäivän kirjallisesta julkisuudesta?

Varmasti sen voi sellaisena lukea, mutta itse luin sen myös kuvauksena kirjailijantyöhön elimellisesti liittyvästä epäilyn noidankehästä. Piittaako tekemisistäni kukaan, tavoittaako tekstini ketään? Onko kaikki vain suurta erehdystä?

Lukijoiden välinpitämättömyys ja pahantahtoisuus synnyttää kirjailija E:ssä pelkoa ja vihaa, jotka hän ilmaisee passiivis-aggressiiviseen tapaan. Eräs nainen kysyy, miten hän voisi edistää 8-vuotiaan tyttärensä unelmaa kirjailijan ammatista. Kirjailija E haluaisi vastata: ”Kuolla! Sinä voisit kuolla”, mutta ei hän voi sitä ääneen sanoa ja suistuu sisäiseen monologiin, jossa tiivistyy yleispätevästi kirjailijantyön mielettömäksi kokemisesta syntyvä ahdistus:

Hyvä nuori rouva, te jonka silmät ovat niin suopeat ja säteilevät, katsokaa minua! Katsokaa ja keskittykää. Näette edessänne kuluneen ihmisen, miehen, joka on käyttänyt vuosikymmeniä sananjärjestyksen ja välimerkkien pohtimiseen, osuvimman adjektiivin ja parhaan synonyymin valitsemiseen. Miehen, joka on väheksynyt oleellisia asioita epäolellisien vuoksi, yksittäisen pirulaisen, joka on vaihtanut elävät ihmiset kirjan henkilöihin, tuoreet aistimuksensa sanojen kuivuuteen ja sosiaalisen elämän kammionsa autiuteen. Onko hullumpaa puuhaa? Kun nyt menette kotiin ja näette kahdeksanvuotiaanne seesteisen otsan, miettikää vielä uudestaan. Miksi toivotte viattomalle olennolle niin ankeaa tulevaisuutta?

Useimmat ihmiset varmaan kuvittelevat, että kirjailijat haaveilevat maineesta ja menestyksestä, kuolemattomista mestariteoksista. Toki he haaveilevatkin. Mutta aika moni haaveilee myös kirjoittamisen lopettamisesta, siitä, että enää ei tarvitsisi puristaa sanoja paperille, hakea hahmoa ajatuksilleen, yrittää antaa muotoa muodottomalle.

1900-luvun klassikoihin kuuluva Robert Walser fantasioi kirjallisuudesta vapautumisesta niin kiihkeästi, että uhkasi olla puhumatta ystävälleen, jos tämä enää koskaan sanoisi häntä suurimmaksi saksan kielellä kirjoittavaksi kirjailijaksi. Walserin ranne kramppasi lopulta niin, että hänen käsialansa kävi lukukelvottomaksi, kun hän rustasi käsikirjoituksiaan. Muuta kuin kaunokirjallista tekstiä hän kyllä kykeni kirjoittamaan vailla suurempia ongelmia.

Miksi niin harva kirjailija antaa lopettamishaaveilleen myöten?

Juuri siksi, että he ovat kirjailijoita. Tavallinen kirjoittaja voi kyllä lopettaa tekstin tekemisen, ellei enää huvita, mutta kirjailija ei voi. Parhaina aikoina kirjailijaa ajaa kutsumus, huonoina aikoina pakkomielle.

Niin on myös Erehdyksen kirjailija E:n kohdalla. Ylitsevyöryvän turhautumisensa keskelläkin hän muistaa pilkahduksen niistä onnen hetkistä, jolloin merkit muuttuvat merkityksiksi ja kuviteltu todellisuus voittaa sen todellisuuden kuvitelman, jossa me ihmiset elämme.

Ne onnen hetket jokainen kirjailija toivoo voivansa jakaa lukijoilleen, vaikkei tietäisikään, keitä nuo mahdolliset lukijat voisivat olla.

Kirjallisuudessa ei ole elitismiä, vain elitismin vastustajia

mallarme

Eduskuntavaalien tulos oli minulle, vapaamieliselle urbaanille sielulle, ankara pettymys.

En kuitenkaan ymmärrä Helsingin Sanomissa äänestystulosta vastaan kiukutelleita kulttuuripersoonia. Näyttelijä Krista Kosonen myönsi avoimesti, ettei hänen tuttavapiiriinsä kuulu perussuomalaisia äänestäviä. ”Ei minun Suomeni!”

Meillä jokaisella on toki sisäryhmämme, mutta on vaikea kuvitella, miten taiteen tekemistä voisi palvella umpioituminen samanmielisten pariin.

Olen kuullut väitettävän, että suomalainen kirjallisuus on niin itseensä käpertynyttä, että joka toisen kirjan päähenkilö on kirjailija. Väite ei ole aivan tuulesta temmattu. Kirjailijoillekin muodostuu sisäryhmänsä kollegoista, median ja kustannusalan ihmisistä ja muusta kulttuuriväestä.

Pahimmillaan se johtaa laiskaan, fraasimaiseen ajatteluun ja saa ulkoryhmien edustajat näyttäytymään karikatyyreinä vailla yksilöllisiä piirteitä. Ei ole Reiskaa tai Arskaa, on vain taantumuksellinen juntti, joka äänestää persuja, koska haluaa Kekkosen tai 1950-luvun takaisin.

Eipä silti. Samanlaisia karikatyyrejä rakentelevat maakuntien arvokonservatiivit pääkaupunkiseudun cityliberaaleista. On varmasti sellaisia perussuomalaisten äänestäjiä, jotka eivät koskaan joudu tekemisiin niin sanotun kulttuuriväen kanssa. ”Ei kuulu meidän Suomeen sellaiset kermaperseet!”

 

***

 

Neljän vuoden takaisissa eduskuntavaaleissa perussuomalaisten kulttuurimanifesti hyökkäsi ”postmodernia tekotaidetta” vastaan. Tällä kertaa velkaantuminen, kestävyysvaje ja leikkauslistat hallitsivat vaalikeskustelua niin totaalisesti että taide ja monet muutkin teemat jäivät pimentoon.

Vastakkainasettelun aika kulttuurikysymyksissä ei kuitenkaan ole ohi.

”Kansan maun” vastainen teatteri, kirjallisuus tai kuvataide on aina otollinen hyökkäyksen kohde niille, jotka kokevat puolustavansa tavallisen veronmaksajan etua järjettömän rahan haaskauksen keskellä. ”Tehkööt omilla rahoillaan mitä lystäävät, valtion ei pidä kustantaa tekotaiteellista törkyä!”

Euroopassa nousevaa arvokonservatismia leimaa monenlainen elitismin vastaisuus, mutta erityisen kärkkäästi elitismiteema nousee taiteesta ja kulttuurista puhuttaessa.

Ilmiö sinänsä ei ole uusi. Milan Kundera huomauttaa Romaanin taiteessa, että sana elitismi ilmaantui ranskan kieleen 1967 ja sana elitisti vuotta myöhemmin. Samoihin aikoihin nuo sanat yleistyivät silloisissa kommunistisissa maissa. Elitismistä ei syytetty yritysjohtajia, poliitikkoja tai urheilijoita, vaan kirjailijoita, filosofeja ja professoreja.

Ajat ovat muuttuneet monin tavoin, mutta elitismi-sanan leimaava käyttö ei niinkään. Edelleenkin se keskittyy pikemminkin kulttuurielämän kuin talouden ja politiikan vallanpitäjiin. Kuten Kundera kirjoittaa: ”Se saa ajattelemaan että kulttuurieliitti on luovuttamassa paikkaansa toisille eliiteille.”

Surkuhupaisaa tässä on se, että taiteen maailma on lopulta huomattavasti inklusiivisempi kuin vaikkapa rahan. Kuka tahansa voi mennä kirjastoon lainaamaan kokeellisia runoteoksia tai galleriaan katsomaan abstrakteja maalauksia, mutta kuka tahansa ei voi ruveta miljonääriksi ja lähteä hengailemaan Pörssiklubille.

 

***

 

Elitismipuheet ovat läsnä myös kirjallisuudessa.

Perinteiset jakolinjat taiteen ja viihteen, korkean ja matalan, literary fictionin ja genrekirjallisuuden välillä ovat hämärtyneet tai hämärtymässä. Tarvitsemmeko kaanonia hahmottaaksemme kirjallisuutta taiteenlajina? Eivätkö kaanonit ole rajaavia, poissulkevia?

Anglosaksista maailmaa on tänä keväänä puhuttanut Kazuo Ishiguron uusi romaani The Buried Giant, jossa tämä literary fictionin edustajana profiloitunut kirjailija ammentaa Tolkien-henkisestä fantasiasta. En kuitenkaan näe Ishiguron teosta laajemmassa mielessä irtiottona. Korkean ja matalan yhdistely on ollut romaaneissa arkipäivää viimeistään 1960-luvulta saakka eikä taideproosan tekijältä vaadita enää uhkarohkeutta ottaa teoksiinsa genre-elementtejä.

Entäpä julkinen keskustelu?

Sanoisin, että yleinen mielipide myös kirjallisuusväen parissa on johdonmukaisesti elitismin vastainen. Harvassa ovat puheenvuorot, joissa kirjailija, kriitikko tai kustantaja julistautuu elitistiksi ja halventaa viihde- ja genrekirjallisuutta. Tämän tästä sen sijaan törmään puheenvuoroihin, joissa tuomitaan kirjallisuudenlajeja eriarvoistavat puhetavat ja arvonantosysteemit.

Korkeasta ja matalasta saa puhua vain jos kiistää niiden välisen jaon mielekkyyden. ”Thomas Mann ei ollut parempi kirjailija kuin Stephen King, ainoastaan toisentyppinen.”

Historiallisesti tämä on uusi tilanne. 1800-luvulta lähtien, jolloin moderni kirjallisuus ja kirjallisuuden instituutiot alkoivat muotoutua, vallitsevana on ollut eräänlainen antiegalitarismi. Yhdet ovat pyhempiä ja parempia kuin toiset, tietynlaiset kirjat arvokkaampia kuin muut.

1800-luvulla nousi iskulauseeksi taidetta taiteen vuoksi. Sen taustalla oli halu puolustaa taiteen autonomisuutta aikakauden mullistusten keskellä. Hallitsevaan asemaan noussut porvaristo tuotti uudenlaisen, avoimesti mammonaa palvovan ihmistyypin. Taiteilijat kavahtivat porvareiden vaatimusta saada kirjallisuudesta irti jotain konkreettista, ”vastauksia aikamme suuriin kysymyksiin” tai ”teoksia, joiden parissa voi viettää mukavasti aikaa joutohetkinään.”

Äärimmäisimmillään taidetta taiteen vuoksi -asennetta edusti runoilija Stephane Mallarmé (kuvassa ylhäällä), joka loukkaantui sydänjuuriaan myöten kuullessaan kirjailijaystävänsä saaneen teksteistään moittivaa palautetta sivistymättömältä tädiltään. Mallarmélle moinen julkeus edusti majesteettirikosta, vain moukat saattoivat vaatia taiteilijaa vesittämään teoksensa sellaiseen muotoon, että alemman luokan yleisökin sitä ymmärtää. Mallarmén mielestä kirjallisuutta piti viimeiseen saakka varjella porvareilta, koska porvareilla ei hänen mielestään ollut sielua. Moukat eivät saa rynnätä kirjallisuuden pyhäkköihin!

Nykypäivänä olisi mahdotonta kuvitella kirjailijoiden puhuvan Mallarmén tavoin. Elitistien ylhäisövallan sijasta olemme päätyneet äärimmäisen tasa-arvoiseen maailmaan, jossa teosten laatu on puhtaasti mielipidekysymys. Ei vaadi rohkeutta sanoa, että Hesarin kriitikko ei tiedä sen paremmin kuin kukaan muukaan. Rohkeutta vaatisi pikemminkin väittää Hesarin kriitikon näkemysten olevan huomattavasti jalostuneempia kuin tavallisen kulttuurin kuluttajan.

 

***

 

Elitismipuhe hakeutuu kirjallisuudessa samoille urille kuin politiikassakin. Elitismiä ei ole mahdollista puolustaa, ainoastaan vastustaa. Tai ehkä sitä olisi mahdollista puolustaa, mutta kukaan ei viitsi moiseen ryhtyä, koska elitisti on määritelmällisesti kusipää, ahdasmielinen suppeiden mieltymystensä julistaja. Elitisti ei oikeasti koe taidetta, hän vain hienostelee ja tärkeilee. ”Todellinen taiteen kokija” ei voi koskaan olla elitisti.

Mutta eihän maailma voi olla näin mustavalkoinen?

Verkkojulkaisu Electric Literaturen toimittaja Lincoln Michel julkaisi hiljattain esseen, jossa hän kyseenalaisti sen, onko nykyajan kirjallisuussnobi enää juoniromaaneja halveksiva taideproosan lipunkantaja. Tasa-arvo matalan ja korkean välillä on johtanut käytännössä siihen, että viihde- ja genrekirjallisuus vaatii itselleen jatkuvasti enemmän tunnustusta, kun taas perinteinen taidekirjallisuus yrittää häpeillen puolustaa asemansa viimeisiä rippeitä.

Michel muistelee Yhdysvalloissa hiljattain käytyä debattia nuorten aikuisten kirjallisuudesta eli YA:sta. Sen kriitikot syyllistyivät halpamaisiin ylilyönteihin, mutta yhtä lailla typeriä argumentteja esittivät puolustajat. Eräs Michelin kirjailijaystävä tviittasi, että kaikki ne, jotka eivät muka lue YA-romaaneja, ovat valehtelijoita. Itse olen kuullut sunnilleen samanlaisen väitteen eräältä jännityskirjailjalta: ”Sanovat, etteivät lue dekkareita. No, ihan varmasti lukevat!”

Ahdasmielisimmät kirjallisuusihmiset eivät Michelin mielestä välttämättä vaikutakaan perinteisen korkeakirjallisuuden piirissä.

Snobistisimmat kriitikot ovat antisnobeja. He kuvittelevat, että sellaiset, jotka lukevat kompleksisia tai lyyrisiä (tai, luoja paratkoon, vieraista kielistä käännettyjä) teoksia ovat elitistisiä huijareita.

Jos olemme luopuneet kaanonien tyranniasta ja korkean ja matalan välisestä vastakkainasettelusta, olisi vihdoin syytä luopua myös äärimmäisen rasittavasta vastakkainasettelusta ”tavallisten lukijoiden” ja ”kirjallisuussnobien” välillä. On olemassa erilaisia kirjallisia mieltymyksiä, mutta ei rehellisiä ja epärehellisiä mieltymyksiä.

Minuun Jean-Philippe Toussaintin romaanit jättävät syvemmän lukujäljen kuin Jo Nesbøn jännärit, mutta molempia olen mielihyvin lukenut ja aion lukea vastedeskin. Se, että Toussaint on taideprosaistina pienemmän piirin suosikki ei tarkoita, että tarttuessani hänen kirjoihinsa alkaisin jotenkin feikata.

Seksissä kirjailija punnitaan

Created with Nokia Smart Cam

Seksi ja kirjallisuus, seksi kirjallisuudessa. Siinäpä ehtymätön puheenaihe.

Nuorena kirjallisuudenopiskelijana matkustin junassa ja luin Pentti Saarikosken runoja. Vastapäiselle penkille asettui vanhalta viinalta löyhkäävä mies. Tunsin hänen tuijotuksensa, mutta en nostanut katsettani kirjan sivuilta. Pian mies rykäisi: ”Olen mäkin lukenut Saarikoskea. Sillä oli hyviä panokohtauksia niissä kirjoissa, ja Hannu Salamalla kanssa.”

Ensimmäinen Saarikosken kirja, jota luin ei ollut runoteos, vaan hänen Dublinin hortoiluistaan kertova Kirje vaimolleni. Sen esikuvana toimivat paitsi Henry Millerin rasvaiset omaelämäkerralliset romaanit myös James Joycen kirjeet omalle vaimolleen, Noralle. Niissä tämä modernin romaanin uudistajaheeros kertoi viehtymyksestään ulosteisiin ja ruoskintaan ja käytti sanoja, joita ei ylen määrin viljellyt kaunokirjallisessa tuotannossaan, Nora oli hänelle ”my dirty little fuckbird”.

Kirje vaimolleni oli vanhempieni kirjahyllyssä. Kerran illanistujaisissa kuulin aikuisten puhuvan Saarikosken kirjasta hihittelevään sävyyn. Tietenkin minun piti käydä kurkkaamassa, mitä Kirje vaimolleni sisältää. Nuoreen mieleeni syöpyi kuvaus siitä, kuinka kohmeloinen Saarikoski harrastaa aamulla seksiä vaimonsa kanssa ja ”kyrpä seisoo kusilastissa” poikkeuksellisen hyvin.

Noihin aikoihin ei ollut internetiä eivätkä varhaismurrosikäiset altistuneet samalla tavalla seksuaaliselle kuvastolle kuin nykyään. Tuntui hurjalta löytää alatyylisiä sanoja kirjaan painettuna, vaikka olin toki kuullut niitä lausuttavan kaveriporukassa.  Epäilemättä kiihtymystäni lisäsi se, että olin sisäistänyt painettua sanaa länsimaisessa kulttuurissa ympäröivän vakavuuden, jopa pyhyyden. YK:n ihmisoikeuksien julistus, Suomen perustuslaki, koulumme järjestyssäännöt, kaikki niiden kaltaiset tärkeät asiat olivat tärkeitä, koska niistä on mustaa valkoisella. Philip Rothin Portnoyn taudissa (jonka Pentti Saarikoski sattumoisin suomensi) kuvataan hyvin se, miten painetusta sanasta silmille pomppaava seksuaalisanasto vaikuttaa (tai ainakin joskus vaikutti) nuoren ihmisen mieleen. Päähenkilö Alex Portnoy lukee posket hehkuen kotinsa kirjahyllystä löytämäänsä sanakirjaa:

Ja sitten on ne sanat jotka minä yksin kotona ollessani salaa etsin sanakirjasta, vain nähdäkseni ne painettuina, kiistämättömänä todistuksena kaikkein tavoittamattomimman todellisuuden olemassaolosta, sanat sellaiset kuin vulva ja vagina ja cervix, sanoja joiden määrittelyt eivät enää milloinkaan palvele minua luvattoman nautinnon lähteenä…

Jokunen vuosi sitten luin Kirjeen vaimolleni pitkästä aikaa uudestaan. Huono kirjahan se on, ei siitä ole paljon muuksi kuin dokumentiksi viinahuuruihin itsensä kadottaneen runoilijaneron alennustilasta. Pekka Tarkan Saarikoski-elämäkerrasta selviää, että valtaosa aikalaiskritiikistäkin suhtautui teokseen nuivasti. Saarikosken katsottiin työntäneen kirjalliset arvot syrjään kuvainraastamisen tieltä.

Seksuaalisten tabujen lisäksi Kirjeessä vaimolleni kaadettiin urakalla myös uskonnollisia tabuja. Saarikoski haaveili, että Hannu Salaman tapaan hänkin saisi syyteen jumalanpilkasta. Toive ei toteutunut.

 

***

 

Jos Kirje vaimolleni on eräänlainen kuriositeetti, Portnoyn taudilla on ansaittu paikkansa toisen maailmansodan jälkeisessä kirjallisuus- ja kulttuurihistoriassa. Se merkitsee paljon myös minulle. Edelleenkin yhdistän vaistomaisesti sanaparin seksi ja kirjallisuus Portnoyn tautiin aivan kuten yhdistän sanaparin filosofia ja kirjallisuus Sivulliseen.

Philip Roth ja Albert Camus olivat varhaisia kirjallisia sankareitani. Myöhemmin olen oppinut tarkastelemaan heitä molempia myös kriittisesti, mutta siitä en pääse mihinkään, että nuoruuden vahvimmat lukukokemukset ovat jättäneet minuun lähtemättömän jäljen.

Useimmista kirjoista, joissa on paljon seksiä, muistan vain että niissä on paljon seksiä, yksittäiset kohtaukset häviävät mielestä. Jos taas himon ja rakkauden aktit ovat kirjassa osa laajempaa elämän kirjoa, ne painuvat helpommin muistini lokeroihin.

Portnoyn taudista pystyn palauttamaan mieleeni yhtä sun toista, koska se on ollut minulle poikkeuksellisen merkityksellinen kirja. Vahvimman vaikutuksen tekivät ja tekevät edelleen pikemminkin sellaiset kohdat, joissa ollaan seksiä vailla ja haaveillaan siitä kuin sellaiset, joissa Alex paneskelee rakastajattariaan.

Roth kuvaa murrosikäisen ”vittuhullun” pakkomielteitä ylitsepursuavan satiirisesti. Psykiatrin sohvalla vaiheitaan muisteleva Alex sanoo olleensa ”runkkaamisen Raskolnikov”, hirmuisten himojen ja hirmuisen syyllisyyden kalvama ihmispolo.

Alex rynkyttää kaluaan omenaan, maitopulloon ja lihakaupasta ostamaansa maksanpalaan. Hän ei voi liikkua julkisilla paikoilla pelkäämättä, että kalu ponnahtaa pystyyn ja huutaa kaikelle kansalle: ”Heissan! Katsokaas tännepäin!” Mutta kun Alex sitten pääsee ystävänsä kanssa tytön luokse, joka lupaa tyydyttää heidän tarpeensa (”Liotus, hiotus ja kuivapesu”), hän ei meinaa löytää kalua housuistaan. Suuri fiasko!

Vaikka Portnoyn taudissa riittää runkkaamisen lisäksi myös panemista, aitoa lihan iloista nauttimista siinä ei ole kovin paljon. Epäilemättä se olisi huonompi romaani, jos se esittäisi seksin yksinomaan sankarillisena ja mahtavana juttuna. Oikeassa elämässäkin seksi on usein suttuista ja noloa, jopa nöyryyttävää. Näistä varjopuolista kirjoittaminen tuo kirjaan koskettavuutta, vaikka sen tekisi Rothin tavoin kolkon naurun säestämänä.

 

***

 

Portnoyn tauti ilmestyi kuusikymmentäluvun lopussa ja heijastelee aikaansa. Brittiläinen runoilija Philip Larkin sanoi, että sukupuoliyhdyntä keksittiin vuonna 1963 Lady Chatterleyn rakastajan pannasta vapautumisen ja The Beatlesin esikoisalbumin välissä. Kulttuurimurros oli valloillaan, pikkuporvarillinen ahdasmielisyys ja kaksinaismoralismi väistymässä.

Rothin tavoin moni muukin kirjailija hyökkäsi aikansa eläneitä siveellisyyskäsityksiä vastaan, mutta harva teos herätti niin paljon huomiota kuin Portnoyn tauti. Julkisuus ei ollut Rothille erityisen mieluista, koska suuri yleisö samasti hänet himorunkkaaja Alexiin. Kun Roth käveli kadulla, ihmiset huutelivat: ”Portnoy hei, kalu pois kädestä!”

Kirjailija koki kirjoittaneensa tunnustukseksi naamioidun romaanin, mutta suuri yleisö luki sen romaaniksi naamioituna tunnustuksena. Väärinluetuksi tuleminen on kirjailijan osa.

Moni oman aikansa kohuteos painuu unohduksiin, Portnoyn taudille ei käynyt niin. Vaikka Alexin persoona määrittyy kuusikymmentälukulaista kulttuurimaisemaa vasten, hänen hahmossaan kiteytyy kapinoiva ihminen yleispätevän kiinnostavasti. En silti usko, että se on tärkein syy Portnoyn taudin ajattomaan relevanssiin.

Tärkein syy on tekstissä itsessään. Portnoyn tauti oli Rothille taiteellinen irtiotto. Hän löi pirstaleiksi aiempien teostensa pikkuvanhan kaunokirjallisen estetiikan. Tuloksena oli hurjan vahvaa proosaa, jonka energia tarttuu lukijaan. Teksti tuntuu luonnolliselta kuin suora puhe, niin pakottomasti se soljuu, mutta pakottomuus perustuu äärimmilleen hiottuun tyyliin. Sitä ei ehkä tajua, ellei ole itse koskaan kirjoittanut.

Tekstin energisyys auttaa Rothin välttämään huonojen seksikuvausten sudenkuopat. Seksikuvaukset ovat Portnoyn taudin tärkein koetinkivi. Ellei lukija pystyisi uskomaan niihin, ellei hän pystyisi nauramaan ja huvittumaan niistä oikealla tavalla, romaani murenisi käsiin. Pieniä huteja kriittinen lukija voi löytää, mutta ei ainuttakaan suurta hutia.

Paheksuminen tai sukupuolipoliittinen kritiikki ovat asioita erikseen. Kyllä, Roth on kamala syntisäkki. Kyllä, Roth on stereotyyppisen seksistinen.

 

***

 

Julian Barnes on kertonut, että ryhtyessään kirjailijaksi päätti olla laittamatta teoksiinsa kuvauksia säästä tai unista, ellei se ole aivan välttämätöntä. Se on hyvä sääntö. Mutta miksi Barnes ei mainitse mitään seksistä kirjoittamisesta? Mielestäni se, miten kirjailija kuvaa sukupuolielämää, kertoo suorimmin hänen sensibiliteetistään ja estetiikastaan, miksei myös arvoistaan. Se kertoo myös, onko hän hyvä, keskinkertainen vai huono kirjoittaja.

Pistäessään henkilöhahmonsa punkkaan inhorealistinen kirjailija on usein korostetun inhorealistinen, ironinen kirjailija korostetun ironinen, sentimentaalinen kirjailija korostetun sentimentaalinen, älyllinen kirjailija korostetun älyllinen ja transgressiivinen kirjailija korostetun transgressiivinen.

Ylikirjoittamisen vaara on suuri. Jos yrittää liikaa kirjoittaessaan seksistä, lopputulos on nolompi kuin jos yrittäisi liikaa kirjoittaessaan Barnesin kaihtamista säästä tai unista. Toisaalta seksi myös vangitsee lukijan mielenkiinnon helpommin. Huonostikin kirjoitettu panokohtaus saattaa kiihottaa sopivassa mielentilassa olevaa lukijaa. Mutta jos kirjailija ei halua flirttailla pornogenren kanssa kannattaako laskea sen varaan?

Miettiessäni seksistä kirjoittamisessa pahasti reputtaneita kirjailijoita mieleeni tulee ensimmäisenä Jonathan Littell.

Hänen tiiliskivimäinen romaaninsa Hyväntahtoiset (suomentanut Ville Keynäs) on hyytävä kuvaus siitä, kuinka sivistyneestä ja älykkäästä saksalaismiehestä tulee SS-upseeri ja juutalaisten kansanmurhan toteuttaja. Vatsaa kääntää, kun lukee Littellin dokumentaristisen tarkkoja kuvauksia massateloituksista.

Hyväntahtoiset ei kuitenkaan ole pelkkää historian luotausta psykologisen realismin keinoin, se on sommiteltu paljon kunnianhimoisemmin. Littell lainaa Aiskhyloksen Oresteia-trilogiasta paitsi romaanin nimen myös johtomotiivit, juonenkäänteet ja rakenne-elementit. Näin historiallisen tason ympärille punoutuu tiheä, eroottisesti sävyttynyt myyttinen aines.

Vaikka Hyväntahtoiset sai suitsutusta ja voitti Prix Goncourtin, sitä on myös syytetty vastenmielisestä väkivaltapornosta. Pidän Hyväntahtoisia vaikuttavana romaanina, mutta minun on mahdoton hyväksyä sitä kokonaan. Ei siksi, että kaipaisin yleishumanistista nostatusta pehmentämään holokaustin kauhuja, vaan siksi, että Littell yliannostelee skatologisia ja perverssejä yksityiskohtia uppotuessaan teoksen myyttis-eroottisiin syövereihin.

Ongelma on lopulta yksinkertainen: seksikuvauksissa Littell paljastuu tautisen huonoksi kirjoittajaksi. Harva laaturomaani pursuaa samanlaisia itseparodiaksi nyrjähtäviä juoksutuksia:

Halusin mielettömästi nähdä hävyn, joka kätkeytyi kahden valkoisen liharailon väliin turpeana kuin reisien tarjottimella tarjoiltuna, ja kuljettaa kieltäni melkein kuivassa vaossa, ylhäältä alas, varovasti, yhden ainoan kerran. Halusin myös katsoa kun tuo komea ruumis pissaa kyyristyneenä pöntön päälle, kyynärpäät polviin nojaten, kuulla virtsan kohisevan veteen, ja halusin myös, että hänen suunsa kurkottaisi samaan aikaan ottamaan vielä velton kaluni sisäänsä, nenä koskettaisi karvojani, kivesten ja pakaroiden välistä kannasta sekä lantiolinjaani ja humaltuisi kirpeänhappamasta hajustani, miehenhajusta jonka minä niin hyvin tunsin. Paloin halusta laskea tuo ruumis sängylle ja levittää sen reidet, työntää nenäni kosteaan häpyyn kuin emakko, joka tonkii kärsällään mustia tryffeleitä…

Surrealistisia sävyjä saava seksuaalihörhöily korostuu Hyväntahtoisten loppujaksoissa, joissa päähenkilön himokkaat fantasiat sulautuvat Kolmannen valtakunnan tuhon ja hävityksen näkymiin. Groteskisti ylikirjoitetut kohtaukset saivat minut melkein menettämään uskoni koko teokseen. Niin ei sentään käynyt, mutta ruma naarmu romaaniin jäi.

On aivan oikein, että Prix Goncourtin lisäksi Littell ”palkittiin” myös vuoden huonoimmista seksikuvauksista Bad Sex Fiction Awardilla.