Bolaño tajuntani kummituksena

Käännöskirjallisuudella menee huonosti. Se on ikävää. Silti kustantamot julkaisevat edelleen merkittävää käännöskirjallisuutta eivätkä vain huokeaa bulkkia. Se on mahtavaa.

Viime syksynä saatiin suomeksi Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari ja Vladimir Nabokovin Kalvas hehku. Tänä vuonna on ehditty jo saada John Williamsin Stoner ja Roberto Bolañon 2666Kaikkia neljää voi liioittelematta luonnehtia käännöskirjallisuuden merkkitapauksiksi.

John Williamsin (1922-1994) Stoner on erikoinen ilmiö. Se julkaistiin 1963 hyvien kritiikkien saattelemana, mutta painui varsin pian unohduksiin. Nekrologeissa Williamsia muisteltiin runoilijana ja yliopistomiehenä. Prosaistina hänen tähtihetkensä oli Stonerin jälkeen ilmestyneen Augustuksen palkitseminen National Book Awardilla.

Neljä vuotta sitten Stoner nousi Ranskassa täysin odottamatta bestselleriksi sen jälkeen kun Anna Gavalda ihastui siihen ja myötävaikutti sen kääntämiseen ja kustantamiseen. Innostus levisi moniin muihinkin Euroopan maihin.

Miksi Yhdysvalloissa pimentoon jäänyt romaani villitsee eurooppalaiset lukijat puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeen?

Useampikin kriitikko ja kommentaattori on korostanut Stonerinepäamerikkalaisuutta. Vähäeleisyydessään ja askeettisuudessaan se muistuttaa pikemminkin eurooppalaista romaania. Stonerissa on vain runsaat 300 sivua eikä sen kerronta ole laveasti maalailevaa. Siitä myös puuttuu amerikkalaisiin lukijoihin vetoava leimallisen optimistinen pohjavire. Ei sillä että Stoner olisi synkkä kirja, ei missään nimessä, mutta siinä kauniita ja jaloja asioita ympäröi tietty surumielisyys.
 
Kirjoitin Stonerista arvion Parnassoon. Sitä ei ole ehditty vielä julkaista, joten en tässä yhteydessä käy Williamsin teosta läpi tämän enempää.
***
Chilessä syntyneen, mutta suurimman osan elämästään Espanjassa asuneen Roberto Bolañon (1953-2003) 2666 ilmestyi kymmenen vuotta sitten ja sai heti kulttikirjan aseman. Bolaño ei ehtinyt pidellä käsissään painolämmintä teosta, sillä hän menehtyi maksasairauteen sitä kirjoittaessaan. 
 
Paljon on puhuttu siitä, että ennen kuolemaansa Bolaño pyysi julkaisemaan 2666:n viitenä erillisenä romaanina. Kustantaja ja perikunta eivät kuitenkaan noudattaneet pyyntöä, vaan teos tuotiin markkinoille tuhatsivuisena järkäleenä. Halventaako päätös vainajan tahtoa? Ei välttämättä. Bolañon tunteneiden mukaan hän mielsi itsekin 2666:n yhdeksi kokonaisuudeksi, päätyökseen, ja olisi julkaissut sen yksissä kansissa ellei kuolema olisi tullut väliin. 
 
Toive viidestä erillisestä romaanista kaiketi kumpusi siitä, että Bolaño laski sellaisen julkaisutavan tuovan enemmän rojalteja hänen perheenjäsenilleen. Selitys tuntuu uskottavalta. Bolaño nimittäin aloitti kirjallisen uransa runoilijana ja koki runoilijan identiteetin itselleen läheiseksi. Proosaa hän ryhtyi kirjoittamaan nostaakseen tulotasoaan poikansa synnyttyä.
 
Rahamotiivi ei näy Bolañon teksteissä, ainakaan häiritsevästi. Ennen 2666:tta hän ehti kirjoittaa kymmenkunta ansiokasta romaania, joista etenkin Kesyttömät etsivät (ilmestyi suomeksi 2009) lukeutuu viime vuosikymmenten maailmankirjallisuuden huippuihin. Jos proosan tekemisen arkiset lähtökohdat Bolañolla jotenkin näkyvät niin siten, ettei hän ole ylikirjallinen briljeeraaja, vaikka hänen romaaneissaan onkin paljon rikkiviisaille postmodernisteille ominaisia piirteitä, kuten erilaisilla kerronnan tyyleillä ja tasoilla leikittelemistä ja korkean ja matalan aineksen yhdistelemistä. Surrealismista satiiriin hyppivän Bolañon tekstistä kuultaa pikemminkin kirjallisen mielikuvituksen luoma ilo kuin halu kerätä irtopisteitä tekemällä lukijaan ”vaikutus”.
 
Postuumisti julkaistu 2666 näyttäisi varmaankin erilaiselta, jos Bolaño olisi ehtinyt saada sen valmiiksi ennen kuolemaansa. Tuskin silti ratkaisevan erilaiselta. Ennen voimiensa pettämistä hän ilmoitti kustantajalleen teoksen olevan lähestulkoon valmis. On lukijasta kiinni, näkeekö 2666:ssa viisi erillistä romaania, joita yhdistävät tietyt johtomotiivit vai yhden ensyklopedisen mammutin. Itse edustan jälkimmäistä katsantokantaa. Omassa lukukokemuksessani 2666 on enemmän kuin viiden osansa summa, vaikka toki sille voisi antaa samanlaisen alaotsikon kuin Georges Perec antoi Elämä käyttöohjeelle –  ”Romaaneja”. Paitsi että kaikki viisi osaa päätyvät samaan meksikolaiseen kaupunkiin, jota piinaavat satojen naisten murhat, ne resonoivat myös muulla tavoin keskenään. Edellisen (tai edellisten) osien jälki on lukijan tajunnassa aina seuraavaa lukiessa.
***
 
Minulla oli 2666 mukanani talvilomareissulla ja vietin sen parissa aikaa uima-altaan äärellä. Olen yleensä melko nopea lukija, mutta Bolañon tiiliskiven selättämiseen ei lomaviikko riittänyt. Pakko myöntää, että välillä tuskastuinkin tekstiin ja varsinkin kolmas ja neljäs osa olivat paikoin aika työläitä. Hypin ja harpoin sivuja, joilla Bolaño tekee rikospaikkatutkijan tarkkuudella selkoa naismurhista eikä pihistele graafisissa yksityiskohdissa. En silti missään vaiheessa menettänyt uskoani kirjaan tai Bolañoon. Aina kun olin vaarassa huljahtaa välinpitämättömyyteen, tekstin voima kiskaisi minut uudestaan mukaansa. Viimeisten parin sadan sivun aikana tunsin hyvin vahvasti, että koko siihen asti luettu tekstimassa kannattelee minua, nekin jaksot, jotka alun perin tympivät.
 
2666:n ensimmäisessä ja viimeisessä osassa fokuksessa on saksalainen kirjailija Benno von Archimboldi. Hänen tuotantonsa ympärille on versonut kokonainen akateemisen tutkimuksen haara ja hänestä huhutaan Nobel-palkinnon tulevana voittajana. Kukaan muu kuin kustantaja ei tiedä Archimboldista käytännössä mitään, hän on Pynchonia ja Salingeriakin suurempi erakko. Kolmea keskimmäistä osaa puolestaan värittävät meksikolaisessa rajakaupungissa Santa Teresassa tapahtuvat naisten murhat, joiden ympärillä kajastaa rikollisuus (huumekauppa) ja kova kapitalismi (monet murhatut työskentelivät amerikkalaisten firmojen meksikolaisissa alihankintayrityksissä). Naismurhien sarjalla on vastineensa todellisuudessa, sillä Bolaño seurasi Ciudad Juarezissa tapahtuneita vastaavanlaisia hirmutekoja.
 
Archimboldin arvoitus saa 2666:ssa ratkaisunsa, mutta naismurhien ympäriltä ei mysteerin tummanpuhuva hohde hälvene. Syvimmillään 2666 ei ole (pelkkä) arvoituskokoelma, vaan sen pääteemat (kirjallisuus ja naismurhat) voidaan nähdä kuvauksina kulttuurimme valoisista ja pimeistä syvärakenteista. 2666 on monissa kohdin väkivaltainen teos, ja väkivalta on suurelta osin spontaania ja sattumanvaraista, sielun pimeydestä kumpuavaa. Kirjallisilla kentillä meritoituneen Archimboldinkin henkilöhistoriaa synkentävät veriteot. Bolaño ei pese mustaa valkoiseksi, mutta ei myöskään herkuttele väkivallalla saati estetisoi sitä. 
***
 
Kirjallisuudentutkijoille 2666:n intertekstuaaliset yhteydet tarjoavat paljonkin pureksittavaa, mutta teoksen lukemisen edellytyksenä ei ole viittauksien bongailu. Omaa lukukokemustani piristi se, että tuon tuostakin ajatukseni harhailivat toisten kirjailijoiden teksteihin. Juuri näinhän kirjallisuus toimii: kaikki lukemamme ja kirjoittamamme suodattuu aiemmin luetun ja kirjoitetun läpi. Viimeisen osan tarinanpätkät toisen maailmansodan Euroopasta toivat tyyliltään ja tunnelmaltaan mieleen Curzio Malaparten. Eritoten kohtaus, jossa romanialaiset sotilaat nousevat kapinaan ja ristiinnaulitsevat kenraalinsa. Tällä kenraalilla on poikkeuksellisen suuri sukuelin, joka heiluu tuulessa kenraalin elottoman ruumiin roikkuessa ristillä. Ehtaa Malapartea. 
 
Selasin myöhemmin Bolañon englanniksi käännettyä kirjoituskokoelmaa Between Parentheses, mutta sieltä ei löytynyt mainintoja Malapartesta. Ehkä Bolaño ei koskaan häntä lukenut, ehkä luki toisten kirjailijoiden kautta. Mutta minulla 2666:n lukeminen syvensi samalla suhdetta Malaparteen. 
 
Eittämättä 2666 kuuluu niihin romaaneihin, joita en pystyisi unohtamaan, vaikka haluaisin. Useimmat kirjat häipyvät lukemisen jälkeen mielestä, mutta joitakin harvoja tulee tavalla tai toisella lukeneeksi uudelleen koko loppuelämänsä. En edes kuvittele hahmottaneeni läheskään kaikkia 2666:n tasoja ja yhteyksiä, eikä varmasti hahmota kukaan muukaan. Joku muotopuhtautta vaaliva kohtuuden ystävä (so. tylsimys) voisi väittää, että 2666 on romaanina liian runsas ja rönsyilevä ja että siinä on kaikkea ”aivan liikaa”. Mutta juuri massan paljous on tämän kirjan tärkeä esteettinen ulottuvuus ja massan paljoudesta seuraa, ettei 2666:ta voi ammentaa tyhjiin. Teksti asemoituu aina uudestaan, kun vaihtaa katseensa suuntaa. 
 
Eikä se lakkaa kummittelmasta lukijan tajunnassa.
 
PS
 
2666:n suomentajaa Einari Aaltosta tekee mieli kiittää hyvästä käännöstyöstä. Paitsi että teksti imee mukaansa myös oikoluku on tehty huolella, lyöntivirheet sun muut huolimattomuudet eivät hyppele silmille.

Kumman on tulevaisuus, kirjan vai internetin?


Täpötäydessä linja-autossa ihmiset istuvat omissa oloissaan. Jotkut torkkuvat tai tuijottavat ikkunasta ohi vilahtelevia maisemia. Jotkut näpelöivät älypuhelimiaan tai tablettejaan. Kukaan ei lue kirjaa.
Mitä ajatella tällaisesta näkymästä?
Brittikirjailija Will Selfillä olisi vastaus valmiina: romaani on kuollut.
Toki romaanin kuolemasta on puhuttu monesti ennenkin, mutta nyt puheilla riittää todellisuuspohjaa. Viime syksynä Self kirjoitti puhisevan esseen The Guardianiin otsikolla ”The Novel Is Dead (This Time It’s For Real”). Kuten arvata saattaa, se herätti pilkkaa ja vastustusta. Kyynikoiden mielestä Self vain kerjäsi huomiota uudelle romaanilleen Sharkille.
Kirjallisuuskeskustelun kannalta on hedelmällisempää tutkiskella Selfin teesejä avoimessa hengessä kuin tyrmätä ne suoralta kädeltä.
Sata vuotta sitten modernismin tehdessä tuloaan Virginia Woolf väitti ihmisluonnon muuttuneen perusteellisesti. Ei olisi enää järkeä kirjoittaa laveaan epiikkaan perustuvia romaaneja, koska ne eivät tavoittaisi uuden vuosisadan ihmisen elämäntodellisuutta ja mielenmaisemaa.
Self on Woolfin ja muiden varhaisten modernistien henkinen perillinen ja suhtautuu yhtä epäilevästi perinteiseen romaanimuotoon. Ihmisluonnon muuttumisen asemesta hän kuitenkin puhuu ihmisaivojen muuttumisesta.
Painotuotteet, myös kirjat, siirtyvät digitaalisiin päätelaitteisiin ja lukeminen ruudulta on erilaista kuin paperilta. Etenkin kun lukualustat kytketään internettiin. Sähköinen lukeminen ei ole pitkäjänteistä ja lineaarista vaan katkelmallista ja poukkoilevaa. Teksti joutaa vähän väliä sivuun, koska täytyy piipahtaa lukemassa sähköpostit, ostamassa verkkokaupasta uudet patakintaat tai käydä klikkaamassa otsikkoa ”Kauneusleikkauksen kova hinta – Miss Peppu hengityskoneessa”. Uudenlainen mediaympäristö muokkaa peruuttamattomasti aivotoimintaamme ja sen myötä lukutapojamme.
Me nykyajan aikuiset edustamme viimeistä gutenbergiläistä sukupolvea, lapsemme ja lastenlapsemme kuuluvat digitaalisiin sukupolviin. Heidän suhteensa tekstiin ja lukemiseen on erilainen kuin kirjahyllyjen katveessa varttuneiden. Heidän elämismaailmaansa eivät määritä sana, merkitys ja reflektointi vaan ääni, kuva ja vuorovaikutus eivätkä heitä motivoi sellaiset palkinnot, joita voi kuvitella saavansa uhratessaan kaksi päivää Rouva Bovaryn, kaksi viikkoa Ulysseksentai kaksi kuukautta Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan lukemiseen.
Self piikittelee niitä, jotka valavat uskoa romaanin kulttuurisen relevanssin säilymiseen gutenbergiläisin argumentein. Nämä melioristit puhuvat siitä, kuinka ihmisillä on tulevaisuudessakin tarve syventyä lähilukuun ja sukeltaa toisiin ihmistietoisuuksiin empatiakykyä edistävän romaanikerronnan avulla. He muistuttavat, että fyysiset kirjat ovat esineinäkin kauniita ja niitä on miellyttävä kosketella, hypistellä, plarata ja nuuhkia. Tällaiset argumentit kertovat lähinnä esittäjiensä omasta, parantumattomasti gutenbergiläisestä rakkaudesta kirjoihin.
Realistisimmat heistä myöntävät, että teknologinen murros heikentää kirjan asemaa, mutta samalla he uskovat beau livren elinvoimaan: ”Kirja-ala on vaikeuksissa, ei itse kirjallisuus.” Populistisimmat taas intoilevat kirjallisen kulttuurin demokratisoitumisesta. Kun digitaalisoidut tekstit kytketään sosiaaliseen mediaan, tavallisilla lukijoilla on vihdoin mahdollisuus osallistua keskusteluun, koska erilaiset portinvartijat eivät ole estämässä.
”He eivät kykene käsittämään eivätkä sen vuoksi myöntämään itselleen ja muille, että digitaalinen media ei ole tuhoisa pelkästään painetulle kirjalle, vaan myös gutenbergiläiselle mielenlaadulle sinänsä”, Self kirjoittaa.

*** 

Will Self ei puhu romaanin kuolemasta ahtaan kirjaimellisessa merkityksessä. Se, että romaani on kuollut, ei tarkoita, että romaaneja ei enää lainkaan luettaisi tai kirjoitettaisi. Romaani on kyllä olemassa, mutta kuolleena ja kuolleena oleminen tarkoittaa joutumista syrjään kulttuurin paraatipaikoilta. Romaanista tulee keskivertokansalaiselle yhtä mitätön ja harmiton juttu kuin jumalasta tapakristitylle tai klassisesta musiikista popfanille. Ellei ole tullut jo.
Tällainen näköala surettaa Selfiä, koska hänelläkin on gutenbergiläinen mielenlaatu ja hänkin rakastaa kirjoja. Suru ei kuitenkaan syvene kulttuuripessimismiksi, sillä Self korostaa, ettei kuvittele digitalisoitumisen johtavan ihmiskunnan yleiseen tyhmistymiseen sen enempää kuin siihen johtivat radio tai televisio. Hänen teini-ikäinen diginatiivi poikansa ei lue paljon, mutta löytää henkisiä virikkeitä monista muista asioista. Ihminen voi olla fiksu, älykäs ja suurisydäminen, vaikka ei lukisi elämässään ainoatkaan romaania.
Amerikkalainen kirjailija David Shields esitti manifestissaan Reality Hunger samansuuntaisia ajatuksia romaanin kulttuurisen relevanssin ehtymisestä. Samalla hän pohti, minkälaiset kirjallisuuden lajit voisivat kukoistaa nopeasykäyksisessä digitaalisessa maailmassa ja liputti lyyrisen esseen puolesta. On luovuttava psykologisen realismin mukaisista huolellisesti pyöristetyistä fiktiivisistä hahmoista ja tehtävä tilaa henkilökohtaisuuden ja välittömyyden nimiin vannovalle esseeminälle. Lyyrinen essee tekee oikeutta tajuntamme, havaintojemme ja muistojemme pirstaleisuudelle latistamatta niitä kaunokirjallisen kerronnan lineaarisuuteen.
Self ei jaa Shieldsin kiinnostusta uudenlaisten, ajan henkeen sopivien ilmaisutapojen etsintään: ”Minulla ei ole aikomustakaan ryhtyä kirjoittamaan romaaneja tviittien tai tekstiviestien muodossa – en myöskään näe tulevaisuuttani videopelien suunnittelussa.” Hän pitää selvänä, ettei gutenbergiläisen mielenlaatunsa vuoksi edes kykenisi ennustamaan tai ennakoimaan, mitkä ovat hallitsevia kerronnan lajeja tulevaisuudessa.
Se kuitenkin on hänen mielestään selvää, ettei tulevaisuus kuulu romaanille tai ainakaan taideromaanille. Vaikka Self ei usko ihmiskunnan yleiseen tyhmistymiseen, hän tuntuu uskovan kirjallisen kulttuurin tyhmistymiseen tai ainakin banalisoitumiseen, kun perinteinen kulttuurijournalismi riutuu ja kuka tahansa voi ruveta kriitikoksi blogia pitämällä tai lukupiireihin osallistumalla.
Lukijalähtöisyys kirja-alalla johtaa Selfin mielestä samaan kuin äänestäjälähtöisyys on johtanut politiikassa. Aletaan ”kuunnella” niin sanottua tavallista kansaa eli yritetään miellyttää ”niitä, jotka eivät tiedä paljon kirjallisuudesta, mutta tietävät kyllä mistä itse pitävät”. Tällaisista lähtökohdista rakentuva kirjallinen kulttuuri suosii tuttua ja turvallista taiteellisen uudistushengen kustannuksella. Kun on luettu tusina ”vahvan kertojan” kirjoittamaa romaania, halutaan lukea vielä kolmastoistakin ”vahvan kertojan” kirjoittama romaani sen sijaan että kokeiltaisiin vaihteeksi jotain ihan muuta.
Selfin uuden romaanin Sharkin ensimmäinen lause voisi olla viimeisen lauseen loppuosa. Se on silmänisku James Joycen Finnegans Waken suuntaan. Eikä sattumalta. Shark ja sen edeltäjä Umbrella edustavat eräänlaista retromodernismia, paluuta modernismin alkuvaiheen ilmaisukeinoihin. Selfin proosa rakentuu tajunnanvirrallisista lauseista sekä arvaamattomista kertojanvaihdoksista ja kronologisista siirtymistä.
Tuntuu kuin Self tekisi kaikkensa, että yksikään diginatiivi ei viihdy hänen romaaniensa parissa. Niiden lukeminen vaatii paneutumista ja ponnisteluja ja esteettistä nautintoa niistä saa vain sellainen, jolla on gutenbergiläinen mielenlaatu. Jos romaanin on kuoltava, Self haluaa omien romaaniensa päättävän päivänsä mieluummin epäkaupallisen modernistisen paukkeen kuin lukumukavuudelle kumartavan jälkimodernin vikinän säestämänä.

*** 

Selfin laatiessa muistokirjoitusta rakastamalleen taidemuodolle hänen maanmiehensä ja kollegansa David Mitchell katsoo luottavaisena tulevaisuuteen. Pilvikartastolla maailmanmaineeseen noussut Mitchell jakeli uuden romaaninsa The Bone Clocksin julkaisun alla lehtihaastatteluja, joissa luonnehti puheita romaanin kuolemasta hölynpölyksi.
Mitchell edustaa niitä nykykirjailijoita, joita arvostavat niin kriitikot, taideproosan ystävät kuin suuri yleisö. Hänen teoksiinsa yhdistetään kirjallisuustermi portmanteau novel, joka tarkoittaa tilkkutäkkimäisesti eri aikatasoissa ja tyylilajeissa kulkevista tarinoista muodostuvaa romaania.
Kokeellisen prosaistin leimaa ei Mitchell suostu vastaanottamaan, vaikka sitä on häneen melkein väen väkisin isketty. ”Olen juonen ja henkilöhahmojen mies”, hän korostaa. Self saattaisi hymähtää moiselle viattomuudelle, mutta lukijat eivät.
The Bone Clocksista huokuu jokaiselta sivulta Mitchellin usko klassisen romaanikerronnan voimaan. Hän näkee suurta vaivaa sen eteen, että lukijat voisivat nauttia kirjasta ja unohtaa, etteivät ole tarkistaneet sähköpostejaan kokonaiseen tuntiin tai käyneet sosiaalisessa mediassa kertomassa, kuinka hyvän sushipaikan löysivät. Kaikesta päätellen Mitchell uskoo hokemaan, jonka mukaan kirjallisuus joutuu kilpailemaan ihmisten vapaa-ajan käytöstä muiden aktiviteettien kanssa ja kirjailijan on kyettävä antamaan vastinetta lukijoidensa ajalle ja rahoille.
Kädenojennuksena monenkirjavalle yleisölleen Mitchell myös rikkoo perinteiset rajat taideromaanin ja genrekirjallisuuden välillä. The Bone Clocks nivoo klassiseen kaunokirjalliseen fiktioon spefiä, fantasiaa ja dekkaria. Keskinkertaisemmalla kirjailijalla tällainen eklektismi saattaisi tuntua väkinäiseltä, mutta Mitchellillä se sykkii elinvoimaisena. Hän on englanniksi kirjoittavista nykykirjailijoista taitavimpia perinteisten romaanityökalujen (juoni, henkilökuvaus, kerronnan sommittelu) käyttäjiä.
Silmiinpistävää on, että narratiivisesta ilostaan ja optimismistaan huolimatta The Bone Clocks päättyy juonen tasolla lohduttomiin, jopa dystooppisiin tunnelmiin. Eletään vuotta 2043, ”pimennyksen” aikaa. Fossiilisen energian varaan rakentuva kapitalistinen talousjärjestelmä on luhistunut ja sen myötä myös tietoverkot. Uljaan uuden digitaalisen maailman sijasta ihmisten arkinen todellisuus on ankaraa kamppailua elinehdoista ja elintilasta.
”Pimennys” ei ole Mitchellille pelkkää kirjallista kuvitelmaa, vaan lehtihaastatteluissa hän varoittelee energian loppumisen seurauksista reaalimaailmassa. Paradoksaalisesti tämä uhkakuva vahvistaa hänen luottamustaan romaanin säilymiseen. Mitchell ei siis ole niitä Selfin pilkkaamia melioristeja, jotka eivät saata uskoa ihmiskunnan hylkäävän kirjoja, koska itse rakastavat niitä niin palavasti. Jos Pentti Linkola olisi hieman valoisampi luonne, hän voisi argumentoida Mitchellin tapaan.
”Kirjat säilyvät vuosisatoja, koska ne ovat painotuotteita. Internet on riippuvainen sähköverkoista ja sähköverkot puolestaan riippuvaisia energialähteistä”, hän sanoo The Guardianin haastattelussa ja kysyy, mistä saamme energiaa sitten, kun öljy ja kaasu loppuvat maapallolta.
Kahden eturivin brittikirjailijan välinen asetelma on kieltämättä huvittava. Toinen luottaa niin vahvasti digitaalisen kulttuurin voittokulkuun, että uskoo romaanin kuolevan. Toinen taas uskoo romaanin säilyvän, koska pelkää digitaalisen kulttuurin tuhoutuvan energiakriisissä.
(Blogiversio Parnassossa 1/2015 ilmestyneestä tekstistä)