Luovuus & epäily

”Luettuani Rikoksen ja rangaistuksen tunnen ensimmäistä kertaa syvää epäilyä kutsumustani kohtaan. Harkitsen vakavissani periksi antamista. Olen aina uskonut, että luominen on vuoropuhelua. Mutta vuoropuhelua kenen kanssa? Kirjallisten piirien kanssa, joiden keskuudessa loukkaukset painavat enemmän kuin kriittinen tarkastelu? Koko yhteiskunnan kanssa? Ihmisten, jotka eivät lue meitä, porvarillisen massan, joka vuoden aikana lukee sanomalehtiä ja kaksi suosittua kirjaa? Nykypäivänä luova ihminen voi, vakavasti ottaen, olla vain yksinäinen profeetta, oman luomistyönsä täyttämä ja kalvama. Olenko minä tällainen luova ihminen? Uskoin olevani. Tarkemmin sanottuna, uskoin voivani olla. Nykyisin epäilen sitä ja tunnen suurta kiusausta lopettaa nämä alituiset ponnistelut, jotka vain tekevät minut onnettomaksi onnellisuuden keskellä. Tämä tyhjä asketismi, tämä kutsu pyrkiä johonkin, en tiedä mihin.”

Albert Camus muistivihkossaan 8.8.1957

Ihmiskuntafilosofiaa kielimuurin takaa



Viime viikonloppuna ilmestyi Helsingin Sanomissa Jari Ehrnroothin haastattelu. Facebookissa sitä kommentoitiin ahkearasti, jotkut kiittelivät, jotkut arvostelivat tai piikittelivät. Itsekin linkkasin haastattelun ja laitoin tällaiset saatesanat:

Hesarin kulttuuriosastolla tänään kaksi hahmoa, Jari Ehrnrooth ja Éric Zemmour, jotka samantyyppisistä lähtökohdista (huoli yksilöhedonismin luomasta arvotyhjiöstä) päätyvät kovin erilaisiin tarkastelutapoihin. Toinen pohdiskeleee sisäistyneesti, kiihkottomasti, tulevaisuuden mahdollisuuksia luodaten. Toinen hyökkää ja kiivailee, kuvitteellisiin vanhoihin hyviin aikoihin haikaillen. Jos näistä pitää valita, valitsen ehdottomasti edellisen eli Ehrnroothin.

En lämmennyt läheskään kaikelle, mitä Ehrnrooth haastattelussa sanoo, mutta arvostin hänen lähtökohtiaan ja pyrkimyksiään. Ehkä hän pöyhisi kirjassaan asioita syvemmältä kuin mitä lehtijutun formaatti mahdollistaa. Päätin ostaa hänen kirjansa Toivon tarkoitus.

Kirja vilisee imperatiivien muodossa esitettävää sananlaskuviisautta: ”Jotta usko voisi palata kulttuurin arvoytimeen, on yhdistettävä Jumala, ihmisyys ja itseys.”

Haastattelussa Ehrnrooth kertoo askeettisesta ja kurinalaisesta elämäntyylistään. Kirjaa lukiessa tulee tunne, että siivottuaan elämästään pois kaiken turhanpäiväisen, hän on täyttänyt jäljelle jääneen tilan maailman suurimmilla ajatuksilla.

Lukiessani mietin, sanallistuuko Ehrnroothin sisäinen itseymmärrys todellakin samalla tavalla kuin kirjan teksti. Kun hän raskaan juoksulenkin jälkeen istahtaa pohtimaan ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä, tunteeko hän ajatustensa tiivistyvän ”vapauteen kurottavan yksinäisyyden syvässä hiljaisuudessa”?

***

Oma hyvinvointi ja onnellisuus eivät Ehrnroothille riitä. Eivätkä saisi riittää muillekaan. On pyrittävä yksilöllisiä tavoitteita suurempaan päämäärään eli parempaan ihmisyyteen, koska vain sillä tavalla kulttuurievoluutiomme voi harpata eteenpäin. Jos emme tavoittele ihmisyyden korkeampia tasoja, hyvyyttä, totuutta ja kauneutta, hallitsevaksi nousee kulttuuriregressio (kuten länsimaissa on viime vuosikymmeninä käynyt). Se johtaa historian loppuun ja ihmiskunnan tuhoon.

Ehrnrooth varmaan aidosti kärsii seuratessaan maailmanmenoa: ”Liian monet elävät huonoa elämää, palvelevat kulutuksen kyltymättömiä epäjumalia ja hankkivat elintapasairauksia…” Yksilöhedonismin turmelemat kanssaihmiset eivät halua eivätkä kykene toimimaan paremman ihmisyyden puolesta: ”itsekuri ja itsensä jalostaminen eivät todellakaan ole kansanhuvi.”

Toivon tarkoitus on yhdistelmä mukavuudenhaluisia kanssaihmisiä ruoskivia moraalisaarnoja ja ylevää kristillis-humanistista kilvoittelua julistavaa aaterunoutta.

Ja kaiken kruunaa Ehrnroothin mahtipontinen kirjoitustyyli. Sivu sivulta vastaan tulee lauseita, jotka tuntuvat silkalta itseparodialta. En hetkeäkään epäile, etteikö Ehrnrooth olisi vilpitön, hän on suorastaan kipeän vilpitön. Toivon tarkoitus edustaa totaalisesti ironiasta vapaata vyöhykettä. Joku ylitsevuotavan sarkastinen kolumnisti voisi kirjoittaa Ehrnroothin lauseista pirullista tyylimukaelmaa, mutta pilkkaaminen on liian helppoa. Parodia on lauseissa jo valmiiksi sisällä.

Eli tiivistettynä: olipahan hämmentävä lukukokemus. Hämmentävä ja vieraannuttava.

Ehrnroothin sanomisen tarve ja kykyni vastaanottaa hänen sanomisensa eivät kohdanneet. Tuntui kuin minun ja kirjan väliin olisi noussut kielimuuri, vaikka lauseet on kirjoitettu äidinkielelläni. Joku voi tietysti sanoa, että mitä välität lauseista, keskittyisit siihen, mitä ne sanovat. Mutta eihän niitä voi erottaa toisistaan, on kurjinta estetiikkaa väittää muodon ja sisällön olevan toisistaan riippumattomia.

Toivon tarkoitus ei ole faktoja raportoivaa tietokirjallisuutta, vaan maailmankuvallista asiaproosaa, jossa teesejä ja väitteitä esittää retorisesti rakennettu kirjoittajaminä, ihmiskuntafilosofi-Ehrnrooth. Se, miten hän sanoo, on osa sitä, mitä hän sanoo.

***

En silti haluaisi olla kohtuuttoman ankara. Toki Ehrnrooth onnistuu sanomaan myös sellaista, mikä laittaa ajatuksia liikkeelle.

Esimerkiksi analyysi länsimaisen ihmisen jumalasuhteen historiallisista muutoksista on osuva. Jos keskiajalla Jumala oli kaiken mitta, renessanssi nosti ihmisen esiin ja teki Jumalastakin persoonan, partasuisen vanhan miehen. Moderni aika merkitsi siirtymää ihmisestä minuuteen. Omaan napaan tuijottaminen hallitsee nyt myös jumalasuhdetta:

Näin päädymme melko pessimistiseen kehityskuvaan. Alkuperäinen monoteistinen Jumala, tavoittamaton Pyhä, on ensin alistettu ihmisen kokemuksessa läsnä olevalle Herralle, joka sitten on alettu mieltää ihmisen psykologisten tarpeiden kaikkivoivaksi palvelijaksi. Pyhää ei enää ole.

Siltähän se näyttää, riippumatta siitä, pitääkö pyhyyden häviämistä huonona vai hyvänä asiana. Nykyihmisen jumalasuhde kiteytyy voimaannuttavaksi fraasiksi: ”Jumala hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen.”

Sen sijaan en allekirjoita Ehrnroothin analyysiä siitä, miten olemme päätyneet nykyiseen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen tilanteeseen. Ehrnrooth osoittaa sormella nihilistisiä voimia, etenkin 1960-lukulaista radikalismia. Ensin tuli Sartre, joka sanoi, ettei elämällä ole tarkoitusta, vaan jokainen luokoon itse vapautensa ja moraalinsa ehdot. Sitten tulivat Derrida ja muut postmodernistit, jotka riistivät kulttuurilta kaikenlaiset arvopäämäärät ja julistivat kaiken olevan samanarvoista, niin korkean kuin matalan.

Onko kulttuuriradikalismi todellakin suurin syypää nykymaailman vitsauksiin? Mielestäni ei. Paljon kauaskantoisemmin on yhteiskunnalliseen kehitykseen vaikuttanut maailmantaloutta 1970-luvulta lähtien hallinnut ns. Washingtonin konsensus, joka korostaa sääntelyn purkamista ja markkinoiden vapauttamista, kaiken läpäisevää kapitalismia. Jos minun pitäisi hahmotella karikatyyri harhautuneesta nykyihmisestä, se ei olisi relativismissa rypevä nihilisti vaan hyötyään ja nautintoaan ulosmittaava hedonisti, eräänlainen perversio homo economicuksesta.

Mutta ehkä kuitenkin jätän karikatyyrit piirtämättä.

Houellebecqin omalaatuinen kosto

Michel Houellebecqille sattuu ja tapahtuu. Tuskin kukaan olisi kuitenkaan odottanut hänen uuden romaaninsa Soumissionin tulevan julki näin dramaattisten tapahtumien saattelemana.
Kirja herätti kohua jo ennakkoon, sillä sen pdf vuoti sosiaaliseen median hyvissä ajoin ennen julkaisua. Oheisessa Paris Review lehden haastattelussa Houellebecq selvittelee ja selittelee romaanin taustoja. Se on siis eräänlainen Eurabia-kirjallisuuden fiktiivinen muunnelma. Kuvitteellinen muslimipuolue voittaa vuoden 2022 presidentinvaalit ja Ranskassa alkaa uudenlainen komento. Maa islamilaistetaan, naiset jäävät pois töistä ja alkavat käyttää huivia, miehet ottavat paikkansa perheen päänä ja heille sallitaan moniavioisuus. Avoin yhteiskunta ajetaan alas, vapaus minimoidaan, turvallisuus maksimoidaan.
Soumission tuli kirjakauppoihin eilen 8. tammikuuta ja satiirilehti Charlie Hebdo julkaisi kannessaan oheisen pilakuvan, joka pilkkaa (?) Houellebecqin islamofobiaa. Samana päivänä kaksi konetuliaseilla varustautunutta jihadistia hyökkäsi Charlie Hebdon toimitukseen ja surmasi 12 ihmistä, heidän joukossaan lehden tunnetuimmat pilapiirtäjät. Ilmeisenä motiivina oli kosto satiirilehden islamia ja profeettaa halventavista kuvista. Lehdissä kerrottiin Houellebecqin olevan poliisivartionnissa.
Hankin Soumissionin tuoreeltaan sähkökirjana. En ole ehtinyt kuin selailla sitä enkä ehdi lukea sitä paneutuneesti aivan lähiaikoina. Syvällisemmät kirjalliset analyysit jäävät siis tuonnemmaksi. Arvioin tässä kirjoituksessa Soumissionia perusasetelmiensa tasolla Houellebecqin aiempaa tuotantoa vasten.
Houellebecqin edellinen romaani Maasto ja kartta sai kiittäviä arvioita niin kotimaassaan kuin muualla ja palkittiin Prix Goncourtilla. Toki se herätti myös kohun, kuten Houellebecqin romaanit yleensäkin, mutta sinänsä ”vaarattomasta” aiheesta eli plagionnista. Romaanista löydettiin suoraan Wikipediasta otettuja kohtia. ”Se on tapani kirjoittaa”, kirjailija puolustautui.
Soumissionin vastaanotto näyttää muodostuvan toisenlaiseksi. Se herättää monissa kriitikoissa, toimittajissa ja kirjallisuusihmisissä kiivasta vastarintaa. Nettikeskusteluissa Houellebecqia on syytetty taantumuksellisuudesta, rasismista, fasismista ja naisvihasta. Libérationin arvostelijan mukaan Houellebecq tuo vaaralliset oikeistolaiset ääriajatukset takaisin ranskalaiseen kirjallisuuteen. Arvovaltaisia puolustajiakin kirjailijalla sentään on. Le Mondessa Emmanuel Carrére vertaa Soumissionia Orwellin Vuonna 1984:ään ja Huxleyn Uljaaseen uuteen maailmaan.
***
Houellebecq ei suinkaan ensimmäistä kertaa käsittele islamia. Oikeus nautintoon -romaanissa muslimiterroristit teurastavat länsimaisia seksituristeja Thaimaassa ja sivuhenkilönä piipahtava egyptiläinen biokemisti pistetään lukemaan islamille varsinaiset madonluvut: ”Ei, monsieur, islam on voinut syntyä ainoastaan typerässä erämaassa, törkyisten beduiinien keskellä, joilla ei ollut parempaa tekemistä kuin — suokaa anteeksi — nussia kameleitaan. Mitä lähempänä uskonto on monoteismia — ajatelkaa tarkkaan, cher monsieur — sitä epäinhimillisempi ja julmempi se on, ja islam on kaikista uskonnoista jyrkimmän monoteistinen.” Houellebecqin omat ajatukset vastasivat varsin tarkkaan tämän henkilöhahmon ajatuksia, sillä hän lausui suunnilleen samoja asioita lehtihaastatteluissa ja haukkui islamia maailman typerimmäksi uskonnoksi. Se poiki myös oikeusjutun, jossa Houellebecqia ei kuitenkaan tuomittu.
Pakko myöntää, että Soumissionin kehyskertomus ei tunnu minusta erityisen nerokkaalta. Se voisi juuri ja juuri sopia satiiriin, mutta kyseessä ei ole satiiri, vaan Houellebecqin mukaan ”poliittinen fiktio”. Hän on siis niin tosissaan kuin romaanikirjailija yleensä voi olla kuvatessaan kotimaansa islamisoitumista. Tosin hän myöntää itsekin kehitelmänsä epärealistikseksi, ainakin aikataulun osalta.
Kuinka lähellä islamisaatiota Ranska oikeasti on? Ei mielestäni kovinkaan lähellä. Maassa on lukumääräisesti eniten muslimeja Länsi-Euroopan maista eli viitisen miljoonaa, mutta se tekee noin kahdeksan prosenttia Ranskan väestöstä. Mielipidetiedustelujen mukaan monet ranskalaiset kuvittelevat osuuden olevan paljon suurempi, jopa 30 prosenttia. Liikkeellä on paljon harhoja ja kiihkoilua, ja valitettavasti Charlie Hebdon murhenäytelmä vahvistanee äärioikeiston asemia. Marine Le Pen sanoi jo Ranskan olevan sodassa. 
Yksikään romaani ei synny sosiaalisessa tyhjiössä. Ei siis ihme, että Soumission on yhdistetty yleisempään keskusteluun monikulttuurisuuden uhkakuvista. Vähän ennen Soumissionia Ranskassa nousi bestselleriksi oikeistolaisen yhteiskuntakriitikon Éric Zemmourin pamfletti Le Suicide français eli Ranskalainen itsemurha. Poliittinen vasemmisto saa siinä täyslaidallisen, koska häpäisee kansalliset arvot nahjustelemalla globalisaation, maahanmuton ja islamin edessä. 
On selvää, että Soumissionia luetaan paitsi Houellebecqin aikaisempia islaminvastaisia kommentteja myös laajempaa muslimi-invaasiolla pelottelevaa keskustelua vasten. Sen vuoksi hänen olisi mielestäni kannattanut sommitella toisenlainen kehyskertomus kuin tällainen varsin karkea Eurabia-kyhäelmä. Varsinkin kun hänen tähtäimessään ei ole islam, vaan valistuksen, maallistumisen ja tasavallan pieleenmeno. Sehän on tuttu teema Houellebecqin aiemmista romaaneista. Elämme itsekkyydeltä, masokismilta ja kuolemalta löyhkäävässä markkinatalouden läpitunkemassa kulutuksen ja saalistamisen maailmassa.
***
Soumissionin perusviesti näyttäisi olevan, että uskonto on täyttämässä sen tyhjän tilan, jonka yksilöhedonismi on sisällemme kovertanut. Houellebecq kokeili nuorena katolilaisuutta eikä se toiminut. Senkö vuoksi hän nyt sepittää fantasian, jossa maallistuneet ranskalaiset taipuvat yhdessä yössä kuuliaisiksi islamille. Tämähän on yleinen ajatuskuvio konservatiivisen oikeiston keskuudessa. Islam nähdään samaan aikaan tavattoman uhkaavana ja määrätietoisena ja tavattoman alkeellisena ja takapajuisena. Toisaalta sitä pelätään, toisaalta ylenkatsotaan.  
Paris Review’n haastattelussa Houellebecq sanoo vanhentuessaan tajunneensa, kuinka kestämätöntä ateismi on. Ennen hän piti itseään ateistina, nyt agnostikkona. Lähipiirissä sattuneet kuolemantapaukset havahduttivat hänet pohtimaan ihmiselon suuria kysymyksiä: luojaa, kosmista järjestystä. Mutta ehkä hän vähän liioittele niin kuin kirjailijat yleensä haastattelulausunnoissaan. Keskustelukirjassa Bernard-Henri Lévyn kanssa Houellebecq kertoo, kuinka luki nuoruudessaan kiikeänä Pascalin Mietteitä ja kävi sisäistä kamppailua uskonnon kanssa.
Uskonto on ollut aina näkyvällä sijalla Houellebecqin romaaneissa. Oikeastaan uskonto on hänelle kaiken alkupiste.
Olisiko Houellebecqin tuotanto mahdollinen ilman Jean-Pierre Buvet’ta? Voi hyvinkin olla, että ei. Siitäkin huolimatta, että Buvet on vain sivuhenkilö hänen esikoisromaanissaan Halujen taistelukenttä.
Halujen taistelukentän minäkertoja ja Buvet ovat nuoruuden ystäviä, he opiskelivat yhdessä insinööreiksi. Opiskelujen jälkeen minäkertoja on päätynyt tietokonealalle, mutta Buvet on vaihtanut suuntaa ja ryhtynyt papiksi. Kun vanhat ystävykset tapaavat, Buvet toimii Vitryn kirkkoherrana. ”Se ei ole helppo seurakunta”, minäkertoja toteaa koruttomaan tapaansa.
Illallisella meksikolaisessa ravintolassa Buvet ryhtyy puhumaan seksuaalisuudesta. Hänen mielestään joukkotiedotusvälineiden ja mainosten erotiikkaa kohtaan osoittama mielenkiinto on keinotekoista. Todellisuudessa ihmiset eivät jaksa innostua erotiikasta, he vain teeskentelevät olevansa innostuneita, etteivät erottuisi porukasta: Me tarvitsemme seikkailuja ja erotiikkaa, koska meille on yhä uudestaan vakuutettava, että elämä on ihmeellistä ja kiihottavaa, ja me tietysti vähän epäilemme sitä.”
Kirjan loppupuolella Buvet soittaa minäkertojalle, kuulostaa kireältä ja pyytää tätä pistäytymään. Saapuessaan vanhan ystävänsä luo minäkertoja löytää Buvet’n retkottamassa television ääressä tylsää varieteeohjelmaa katsellen. Buvet ryhtyy purkamaan sydäntään. Hän ei ole kastanut kolmeen kuukauteen ketään, nuoret eivät vaivaudu tulemaan hänen perustamiinsa seurakunnan nuorisoryhmiin, messuun saapuu aina samat viisi ihmistä: neljä afrikkalaista ja kahdeksankymppinen bretoninainen.
Vastoinkäymisten koettelema Buvet paljastaa ajautuneensa seksisuhteeseen nuoren naisen kanssa ja joutuneensa lempatuksi ulos vetävämmän rakastajan tieltä. Buvet kuvailee ex-rakastettuaan: ”Hän vaihtoi mielellään miestä. Hän oli vasta 20-vuotias. Pohjimmiltaan hän piti minusta, mutta ei enempää. Häntä oli ennen kaikkea kiihottanut ajatus naimisesta papin kanssa, se oli huvittanut häntä…” Minäkertoja kehottaa jokseenkin ponnettomasti ystäväänsä ripittäytymään, mutta Buvet puistelee päätään. Hän sanoo, ettei tunne enää läsnäoloa. Todellisuus on nujertanut hänen uskonsa.
***
Buvet’n ahdistus on Houellebecqin romaanien katkeraa ydinmehua. Samalla se ilmentää inhimillistä perustunnetta toisen maallistumisen maailmassa, jossa sekä uskonnolliset että sekulaariset traditiot ovat haipuneet ja jäljellä on vain taloudellisia pyyteitä ja seksuaalisia haluja. Traditioiden kuolema näyttäytyy Houellebecqille tragediana, koska hän ei usko ihmisissä piilevään hyvyyteen. Hyvyys vaatii taakseen ihmistä suurempia voimia, mutta yhteiskunnassa, jossa mikään ei ole pyhää, ihmiset elävät kuin viimeistä päivää, muuttuvat paheidensa orjiksi. 
Houellebecqin romaaneissa kajahtelee markkinatalouden läpitunkema sisällyksetön, vieraannuttava ja läpeensä estetisoitunut todellisuus, josta on kadonnut kiinteys ja mieli, usko ja toivo. Yksilö pelkistyy elämysteollisuuden houreiden kyllästämäksi orjaksi, joka oppii rakastamaan kahleitaan. Yksilönvapaus pelkistyy kuluttajan vapaudeksi kuluttaa, tässä ja nyt -elämiseksi, joka suuntautuu puhtaan materialistisiin päämääriin, koska kuoleman jälkeistä elämää ei ole eikä niin muodoin myöskään kadotusta.
Houellebecq puhuu romaaneissaan usein rakkauden saarekkeista, jotka muodostavat turvapaikan toisen maallistumisen kiroilta. Ne edustavat kuitenkin lähes aina mennyttä tai katoavaa maailmaa. Vitryn hiipuva seurakunta on helppo nähdä sellaisena. Buvet edustaa seurakunnan pappina katoavan maailman viimeistä puolustajaa, jolle jää tappionsa jälkeen vain ahdistus. Hän ei enää ”tunne läsnäoloa”, mutta tuntee sen puuttumisen. Hän voi tavoitella ainoastaan nautintoja, ei rakkautta, koska rakkaus ei pysy hengissä saalistukseen perustuvassa maailmassa. Mahdollisessa saaressa – joka jo nimessään viittaa tähän saareke-ajatukseen – Houellebecq määrittelee rakkauden tilaksi, jossa yksilöllisyys alkaa säröillä ja maailmassa olemisen ehdot määrittyvät uudelleen. Oman egonsa ainutkertaisuuteen ripustautuva ihminen ei kykene tuntemaan rakkautta.
Soumissionin islamisoitu Ranska voidaan nähdä Houellebecqin aikaisempien rakkauden saarekkeiden valtaisaksi kasvaneena perversiona, joka nielaisee sisäänsä ja jauhaa palasiksi kaiken sen, mitä kirjailija sattuu vihaamaan: itsekkyydeltä, masokismilta ja kuolemalta löyhkäävän valistuksen ja maallistumisen jälkeisen maailman. 
Asetelma haiskahtaa maanisella tavalla kostonhimoiselta. Uudelleen ja omien sanojensa mukaan aiempaa positiivisemmassa hengessä Koraania lukenut Houellebecq tuntuisi valjastavan vanhan vihollisensa islamin kostonsa välikappaleeksi. Tässä riittää sulattelemista.