Maailmankirjallisuudesta maailmanmarkkinakirjallisuuteen

”Hienoa, nyt Jouko Turkka lentää kuuhun myös espanjaksi”, tuumin lukiessani viime vuonna uutisen Juha Seppälän Mr. Smithin käännösoikeuksien myynnistä Espanjaan. Vaikka eihän kukaan paikallinen tietenkään tunne Turkkaa Iberian niemimaalla.

Brittikirjailija, vuosikymmenet Italiassa asunut, Tim Parks kirjoittaa tuoreessa esseekokoelmassaan Where I’m Reading From poleemiseen sävyyn siitä, miten käännösmarkkinoiden kasvu on muuttanut ja muuttaa paitsi kirjailijuutta myös kirjallisuutta.
Suomessakin on tekijöitä, jotka rakentavat teoksensa pikemminkin kansainväliselle kuin kotimaiselle yleisölle, ilmeisimpänä Sofi Oksanen. Useimmille suomalaiskirjailijoille toki ulkomaiset käännöstulot ovat vaatimattomia, koska painokset ovat pieniä, jopa suurilla kielialueilla. Monesti onkin niin, että uutisilla käännössopimusten myynnistä lähinnä pönkitetään kotimaan markkinointia.
Yhtä kaikki, Suomessakin kirjailijan statusta on alkanut jo vahvasti määrittää se, monelleko kielelle häntä on käännetty. Samoin ovat asiat muuallakin. Parks kirjoittaa italialaisista kirjailijoista, jotka valittavat, kun eivät ole onnistuneet läpimurrossa ulkomaille, ja Italia sentään on kielialueena aivan toista luokkaa kuin Suomi: ”Certainly in Italy (…) an author is only thought to arrive when he is published in New York”. Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten käännössopimusten vähyyteen tai puuttumiseen ei kiinnitetty sen suurempaa huomiota.
Parks uskoo, että kansainväliselle yleisölle kirjoittaminen muuttaa väistämättä kirjailijoiden lähestymistapaa ja kielenkäyttöä. Jos Juha Seppälä ajattelisi globaalia menestystään, hän ei laittaisi romaaniinsa Jouko Turkkaa lentämään kuuhun, vaan sepittäisi geneerisen kulttuuriradikaalin hahmon tai käyttäisi jotakuta kaikkialla tunnettua nimeä, ”maailmanbrändiä”. Käännösmarkkinoille havitteleva kirjailija näkee vaivaa ”yleismaailmallistaakseen” kansallisiin perinteisiin ankkuroituvat teemat ja kuvastot eikä vahingossakaan anna teokselleen tai sen henkilöhahmoille nimiä, jotka kääntyvät huonosti suurille maailmankielille, eritoten englanniksi.
Mitä tästä seuraa? Parks antaa vastauksen jo esseensä otsikossa: ”The Dull New Global Novel”. 
Vaikka sinänsä on hienoa, että kirjat tavoittavat lukijoita uusista maista ja uusilta mantereilta, ilmiö sisältää myös pimeät puolensa. Kansainvälisille lukijoille ei kirjoitetakaan maailmankirjallisuutta vaan pikemminkin maailmanmarkkinoiden kirjallisuutta, sellaista, jota agenttien on helppo pitchata käännösoikeuksien ostajille. Parksin mielestä se vääjäämättä kaventaa kirjallisuuden kielellistä ja kulttuurista monimuotoisuutta.
Hän huomauttaa, että 1960- ja 1970-luvuilla kirjailijat ajattelivat ja toimivat oman kulttuurinsa ja äidinkielensä ehdoilla. 

There was a mining of linguistic richness in that period, and a focus on the extent to which our culture is made up of words, that tended to exclude, or simply wasn’t concerned about, the question of having a text that can travel the world. Even practitioners of  ’traditional’ realism like John Updike or, in England and in a quite different way, Barbara Pym, were obsessively attentive to the exact form of words that was their culture.

Joku voi tietysti sanoa, että kirjoille on vain käymässä samoin kuin aikaisemmin elokuville. Ahtaat kansalliset rajat murtuvat. Parks ei tätä vertausta hyväksy, koska kirjojen ja elokuvien välillä on selviä eroja. Elokuvat eivät tutki kieltä, kielen vaikutuspiirissä elämistä ja kielellisiä ilmaisumahdollisuuksia samanlaisella intensiteetillä kuin kirjallisuus. Niinpä elokuvat ”kääntyvät” luontevammin ulkomaisille yleisöille dubattuina tai tekstitettyinä. 
Kansainvälisille yleisöille kirjoitetut globaalit romaanit maistuvat monesti käännöskirjallisuudelta jo alkukielellään. Parks huomauttaakin että jos Shakespeare eläisi meidän aikanamme ja tähtäisi maailmanmarkkinoille, hän karsisi sanaleikkinsä ja sutkautuksensa minimiin, koska niitä on vaikeaa tai mahdotonta siirtää englannista muihin kieliin. Nykymaailmassa kulttuurispesifit viittaukset ja kielellinen virtuositeetti ovat kirjailijalle turhaa painolastia. Ne korvataan yleistunnistettavilla ”kaunokirjallisilla” troopeilla, jotka rinnastuvat elokuvien erikoistehosteisiin. Nykyajan globaalin kirjailijan arkkityyppi on Haruki Murakami, japanilainen, joka kirjoittaa ja ajattelee kuin angloamerikkalainen,  koska englanti on aikamme lingua franca ja englannin kieli käännösmarkkinoiden kovinta valuuttaa.
Parksin mielestä lopulta tämä kaikki johtaa tai on jo johtanut siihen, että kielellinen ja kulttuurinen monimuotoisuus tekee kirjailijoiden keskuudessa tilaa yleisliberaalille ”working for world peace” -henkiselle poliittiselle sensibiliteetille:

So the overstated fantasy devices of a Rushdie or a Pamuk always go hand in hand with a certain liberal position since, as Borges once remarked, most people have so little aesthetic sense that they rely on other criteria to judge the works they read.

Elämäni kirja (tai yksi niistä)

Iski köhä ja kuume, oikein sellainen emäräkäflunssa.

Ensimmäisenä sairauspäivänä luin loppuun Jussi Valtosen uuden romaanin He eivät tiedä mitä tekevät. Ison kirjan tuntu, painavat teemat, laveat mittakaavat. Törkeästi liioittelematta voisi sanoa, että Valtosen romaani on hengeltään ja toteutukseltaan pikemminkin amerikkalainen kuin suomalainen, etsimättä tulee mieleen Richard Powers. Aivan kuten Powersilla on Valtosellakin polttopisteessä neurotieteen, informaatioteknologian ja suuryhtiövallan ympärille rakentuvat ”aikamme suuret kysymykset”. Juonenkuljetus on mukaansa imevää ja sopivasti yllätyksellistä, henkilökuvaus psykologisesti tarkkavaistoista ja yhteiskunnallis-moraalisten teemojen käsittely paneutunutta. En sinänsä ole tämäntyyppisen kirjallisuuden suurimpia faneja, mutta hatunnosto Valtoselle kirjallisesta voimannäytöstä. Nipotuksen tarvetta koin lähinnä siitä, että He eivät tiedä mitä tekevät maistuu proosalauseiden tasolla välillä häiritsevästi siltä kuin lukisi käännösromaania. 

Valtosen luettuani tartuin Don DeLillon Valkoiseen kohinaan. Sen lukeminen on ollut minulle eräänlainen sairauspäivien traditio. Takavuosina oli tapanani täydentää Valkoista kohinaa keltaisella Jaffalla ja joskus Fazerin siniseltä. Siinäpä kolmiyhteys, joka sai sairastamisen tuntumaan suorastaan mukavalta. Mitään toista kirjaa en ole lukenut yhtä monta kertaa kuin Valkoista kohinaa (olen siis viettänyt aikaa sen parissa myös terveenä). 1980-luvun lopulla ostettu Keltaisen kirjaston laitos alkaa olla jo reissussa rähjääntynyt, kuten oheisesta kuvasta näkyy. On minulla myös alkukielinen, huomattavasti parempikuntoinen versio. Senkin olen lukenut useampaan kertaan. DeLillon kääntäjää Helene Bützowia tekee kuitenkin mieli kiittää hyvästä työn jäljestä. Hänen ansiostaan DeLillon proosaa on mukava lukea suomeksikin.

John Banville kirjoitti hiljattain The Guardianissa, että modernismi jätti amerikkalaiseen kertomakirjallisuuteen vähemmän säröä ja häiriöitä kuin eurooppalaiseen. Niinpä 1800-lukuhenkinen lavea epiikka voi edelleen (kirjaimellisesti) paksusti Atlantin tuolla puolen, mistä kertovat vaikkapa edellä mainitsemani Richard Powersin romaanit. DeLillo on kuitenkin mainio osoitus siitä, että ei psykologisen realismin dominanssi välttämättä ole amerikkalaisessa kirjallisuudessa niin ehdotonta kuin Banville antaa ymmärtää. Valkoisessa kohinassa on samantyyppisiä teemoja kuin Powersilla (tai Valtosella), mutta se on kirjallisesti kompleksisempi ja mielestäni ilmaisuvoimaisempi.

Toipilaana voimani eivät riitä nyt kirjoittamaan perusteellisemmin Valkoisesta kohinasta, joten laitan tähän alle lyhennetyn version DeLillo-esseestäni ”Pehmeän tiedon maailma”, joka on kokonaisuudessaan Kuka nauttii eniten -kirjassani. Ei tämä teksti tietenkään sano eikä pyri sanomaan kaikkea olennaista DeLillon suurromaanista, se vain avaa yhdenlaisen näkökulman. Jos minulla olisi aikaa, voisin kirjoittaa vaikka tusinan esseitä Valkoisesta kohinasta, kunkin omanlaisestaan vinkkelistä. Tätä romaania on mahdoton ammentaa tyhjiin tai lukea loppuun muutoin kuin sanan triviaalissa merkityksessä.


***

André Breton lyttäsi romaanikirjallisuuden hahmotellessaan surrealisminsa kantavia teesejä. Hänen mielestään romaanit edustivat alempaa kirjallisuuden lajia, koska sisältävät vain informaatiota: pitkäpiimäisen tarkkaa henkilöiden ja miljöön kuvausta. Toisin sanoen romaanit merkitsivät Bretonille antirunoutta. Minulla ei olisi pikkurahasta puutetta, jos saisin pari euroa kouraan aina kun kuulen lyyrikoiden ilkkuvan romaaneja Surrealismin manifestia mukailevin sanankääntein. 

Yksinkertainen neuvo niille, jotka epäilevät romaanin ilmaisuvoimaa: lukekaa Valkoinen kohina. Tai pikemminkin: lukekaa se monta kertaa, koska Don DeLillo on niitä kirjailijoita, joita ei lueta vaan joita luetaan uudestaan.

Itse tutustuin Valkoiseen kohinaanparikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana, ja vuosien mittaan siitä on tullut minulle fetissiteksti, jonka äärelle palaan säännöllisesti. Se kestää uusia lukukertoja alkamatta valua käsistä. Harvat kirjat ovat sellaisia. Useimmille kirjoille käy, kuten Thomas Bernhardin Vanhojen mestareiden keskushahmo Reger valittaa käyvän maalaustaiteen merkkiteoksille: kun niitä katsoo riittävän pitkään ja tarkasti, ne paljastavat salaisuutensa ja alkavat näyttää pikemminkin banaaleilta kuin rikkailta. Valkoinen kohina toimii päinvastaisella kaavalla: se paljastaa itsestään sitä enemmän, mitä syvemmälle siihen uppoutuu.

Vetävää tarinaa ja vereviä henkilöhahmoja kaipaavat todennäköisesti pettyvät tarttuessaan Valkoiseen kohinaan, sillä DeLillo on pikemminkin kielen ja ideoiden kirjailija kuin tarinankertoja tai ihmiskuvaaja. Toki Valkoinen kohina sisältää omanlaisensa juonikuvion sekä joukon mieleenpainuvia fiktiivisiä persoonallisuuksia, mutta olennaisempia siinä ovat kerronnalliset tihentymät, jotka avaavat näkymiä teoksen syvimpiin kerrostumiin, piilotettuun merkitysverkostoon. Malliesimerkki tällaisista latautuneista proosajaksoista tulee vastaan heti Valkoisen kohinan alkusivuilla, kun romaanin minäkertoja, Hitler-tutkimukseen erikoistunutta laitosta kuvitteellisen Blacksmithin pikkukaupungin collegessa johtava Jack Gladney vie opinahjoonsa vierailevaksi luennoitsijaksi saapuneen Murray Jay Siskindin maaseudulle katsomaan syrjäisen lehmipolun päässä sijaitsevaa latoa.

Tuo lato ei ole mikä tahansa lautarakennelma, vaan seudun merkittävin matkailunähtävyys. Teiden varret ovat täynnä kylttejä, jotka kertovat sen olevan AMERIKAN ENITEN VALOKUVATTU LATO. Ei siis suurin, kaunein, vanhin tai historiallisesti merkittävin. Ihmiset eivät vaella ladon luokse ihaillakseen sitä tai oppiakseen sen historiaa. He haluavat vain ottaa siitä kuvan. Eikä heillä ole halulleen muuta syytä kuin tietoisuus siitä, että lukemattomat muut ovat vanginneet ladon kameraansa ennen heitä. Ladon lähistölle keskelle maalaismaisemaa on raivattu pysäköintipaikka, jolle saapuu henkilöautoja ja turistibusseja jatkuvana letkana. Ladon edustalla sijaitsevasta kojusta kaupitellaan matkailunähtävyyttä esittäviä postikortteja ja dioja.

Gladney ja Siskind jäävät katsomaan lautarakennelmaa ja sen ympärillä parveilevaa väkeä hiljaisuuden vallitessa, tunnelmia aistien, kenties oppiakseen jotain. Siskind ottaa esiin pienen muistikirjansa ja ryhtyy raapustamaan siihen merkintöjä. Saatuaan ajatuksiaan kokoon, hän avaa suunsa ja sanoo: ”Kukaan ei näe latoa.” Lukijalla välähtää oitis mielessä Jean Baudrillard, vaikka Siskind ei häntä nimeltä mainitse. Oltuaan taas pitkään vaiti Siskind lisää: ”Kun ihminen on nähnyt kyltit ladosta, hän ei pysty enää näkemään latoa.”

Siskind jatkaa katseluaan, seuraa ihmisiä, jotka saapuvat kamerat kaulassa ladon äärelle, räppäävät kuvan ja jatkavat matkaa. Kaikki toimivat kuin ulkoisen voiman ohjaamina. ”Me emme ole täällä vangitsemassa kuvaa, me olemme ylläpitämässä sitä. Jokainen valokuva vahvistaa auraa. Tunnetko sinä sen, Jack? Nimettömien energiavirtojen kasauman”, Siskind puhuttelee Gladneytä, mutta Gladney pysyy vaiti.

Siskind väittää, että he – kuten muutkin ladon luo vaeltavat – ovat suostuneet osaksi kollektiivista havaitsemista. He eivät pysty näkemään maisemaa omin silmin, he näkevät vain sen minkä odottavat näkevänsä: Amerikan eniten valokuvatun ladon. Turistit eivät itse asiassa ota kuvia ladosta, he ottavat kuvia kuvien ottamisesta, tuottavat kopion kopioita. Siskind pitää asetelmaa pohjimmiltaan uskonnollisena, onhan siinä pyhien menojen kaltaista henkistä antautumista yhteiselle kokemukselle. Gladneyn kertojanääni toteaa Siskindin olevan äärimmäisen mielissään havainnoistaan.

Amerikan eniten valokuvattu lato ei ole Valkoisessa kohinassa pelkkä kuriositeetti tai kerronnallinen sivupolku, vaan kulttuurimme rakenteiden paljastaja. Minne tahansa katsomme, näemme ympärillämme Amerikan eniten valokuvattuja latoja, eli ihmisiä, asioita ja ilmiöitä, jotka ovat todellisia vain representaatioina, kollektiivisen havaitsemisen kautta. Banaalein esimerkki tästä ovat roskalehtien palstoilla esiintyvät julkkikset, jotka ovat kuuluisia siksi että ovat kuuluisia. Kukaan ei muista, keitä he olivat alun perin. Eivätkä voisikaan muistaa, koska he eivät olleet alun perin ketään, heitä ei ollut olemassa ennen kuin heidät keksittiin, luotiin, ”tuotteistettiin”. Julkkikset on helppo ohittaa olankohautuksella, mutta sama simulaation logiikka tempaa mukaansa myös sellaista, mikä joskus antoi elämällemme suuntaa ja tarkoitusta. Poliittiset aatteet, yhteiskunnalliset ihanteet, taiteet, tieteet, uskonnot: periaatteessa kaikki arvokas on vaarassa hajota virtaavien merkkien kasaumiksi, kopioiksi ja kopioiden kopioiksi. 

Todellisuus representaatioidensa summana toistuu Valkoisessa kohinassa monissa yhteyksissä. Kun kiskoilta suistuneesta säiliövaunusta alkaa purkautua vaarallisia kemikaaleja, joista syntyy myrkkypilvi, Gladney ja hänen perheensä eivät pysty muodostamaan käsitystä itse tapahtumasta, he ovat tapahtumaa kommentoivien tulkintojen varassa. Radio puhuu ensin ”ohuesta savukiehkurasta” ja ”mustasta kumpuilevasta pilvestä”, mutta lopulta ”ilmassa liikkuvasta myrkkytapahtumasta”. Onnettomuus osoittautuu niin vakavaksi, että Blacksmithin väestö joudutaan evakuoimaan turman tieltä. Myrkkypilven levittäytyessä tienoon ylle radio kertoo alati muuttuvaa ja päivittyvää tietoa oireista, joita se voi aiheuttaa: milloin ihon ärtymistä ja huonovointisuutta, milloin hengenahdistusta ja déjà vu -elämyksiä. Gladneyn perheenjäsenet kärsivät kuvailluista oireista, mutta ei ole selvää, ovatko ne todellisia vai luuloteltuja eli kollektiivista havaitsemista.

DeLillon ironisuus virittyy huippuunsa, kun ilmenee että Blacksmithin väestön evakuoinnista vastaavan tahon – ”valtiollisen ohjelman, jonka rahoituksesta kiistellään” – nimi on SIMUVAC. Se on lyhenne sanoista simuloitu evakuointi. Gladney ihmettelee asiaa SIMUVAC-käsivarsinauhaa kantavalle virkailijalle: ”Mutta eihän tämä evakuointi ole simuloitu. Tämä on todellinen.” Virkailija vastaa, että todellista evakuointia on mahdollista käyttää mallina. Gladney taivastelee: ”Käytännön harjoituksena? Yritättekö sanoa, että huomasitte todellisessa tapahtumassa mahdollisuuden harjoitella simulaatiota?” Virkailija ei piittaa tippaakaan Gladneyn ihmettelystä vaan ryhtyy erittelemään evakuoinnin sujumista teknisin termein ja toteaa: ”Meidän on otettava huomioon se tosiseikka, että kaikki tänä iltana näkemämme on todellista. Meillä on silti vielä paljon parantamisen varaa. Mutta sitä vartenhan tämä harjoitus juuri pidetäänkin.”

Evakuointileirissä ihmiset saavat tietää, että televisiokanavat ovat unohtaneet heidät tyystin. Alueelle ei ole saapunut ensimmäistäkään kuvausryhmää lähetysautoineen eivätkä reportterit kierrä evakuoitujen keskellä muistiinpanolehtiöt ja haastattelunauhurit kourassaan. Kokonaista kaupunkia kauhun vallassa pitävä myrkkypilvi kuitataan 52-sanaisella uutissähkeellä. Evakuointileirissä televisiovastaanotinta kantava mies äityy lohduttomaan yksinpuheluun, jossa manaa sitä, että suunniltaan säikkyneet ihmiset eivät saa tiedotusvälineiltä minkäänlaista vastakaikua: ”Vaikka ihmishenkiä ei olekaan menetetty joukoittain, emmekö ansaitse hiukan huomiota kärsimystemme, inhimillisen huolestumisen, kauhumme tähden? Eikö pelko ole uutinen?” Mies saa kohtalotovereiltaan raikuvat suosionosoitukset, mutta Gladney ei niihin yhdy, hän tyytyy vain rekisteröimään tapauksen samalla eleettömällä kertojanäänellä kuin Murray Jay Siskindin maailmoja syleilevät tulkinnat Amerikan eniten valokuvatun ladon äärellä.

On huomionarvoista, että Gladney vetäytyy kuoreensa, minäkertojan yksinäisyyteen lähes aina, kun Valkoinen kohina tihenee simulaatiota, itseensä viittaavuutta ja kollektiivista havaitsemista kuvaavien tapahtumien ympärille. David Foster Wallace pohtii tätä eritellessään Amerikan eniten valokuvattua latoa koskevaa proosajaksoa eräässä esseessään. Latokohtaus on paitsi absurdi, myös ironian sävyttämä (kuten Valkoinen kohina yleisemminkin). DeLillon parodia kohdistuu ennen muuta Murray Jay Siskindiin, joka harjaantuneen semioottisten koodien purkajan äänenpainoin on kertovinaan, miten kollektiivinen havaitseminen kietoo massat syleilyynsä. Gladney ei sanallakaan vahvista, kiistä tai kommentoi Siskindin tulkintoja, ja tämä vaitonaisuus on Wallacen mielestä paljonpuhuvaa. Mitä järkähtämättömämmin Gladney pitää suunsa supussa, sitä surkuhupaisammalta Siskindin hurmioituneeksi äityvä teoretisointi alkaa vaikuttaa. Toisaalta Gladneyn vaiteliaisuus ei tee kamerat kaulassa ladon luokse vaeltavista turistimassoista yhtään sympaattisempaa väkeä. Se, että Siskind asettuu naurettavaan valoon, ei tarkoita, etteivätkö turistimassat olisi kollektiiviselle havaitsemiselle täsmälleen niin ehdollistuneita kuin Siskind väittää heidän olevan.

Miksi Gladney pysyy hiljaa? Wallace sanoo, että suunsa avaaminen tekisi hänestä osallisen farssiin, yhtä naurettavan hahmon kuin Siskind ja kuvia räpsivät turistit. Hiljaisuudellaan Gladney diagnosoi taudin, jota hän, Siskind, turistimassat sekä Valkoisen kohinanlukijat yhteisesti potevat. Vaikka Gladney näyttää olevan saman auran sisällä kuin Siskind ja turistit, hän on samalla myös sivustakatsoja. Periaatteessa hän voisi astua taikapiirin ulkopuolelle, kävellä ladon luo, vääntää laudan irti sen seinästä ja iskeä laudalla Siskindiä kalloon huudahtaen: ”Tämä ei ole simulaatiota, tämä sattuu oikeasti!” Mutta sitä Gladney ei tee, koska on henkilöhahmo DeLillon romaanissa, jossa tuollaiset laudalla päähän iskemiset hoidetaan etäännytetyn ironian keinoin. DeLillon kirjailijan eetoksen ytimessä on pyrkimys eritellä ja paljastaa kulttuurimme pimeitä puolia välimatkan päästä. Tuossa välimatkassa on vahva moraalinen juonne, ja se suojelee häntä altistumiselta tulkintamalleille, jotka ovat totaalisempia kuin todellisuus itse. DeLillo ei sorru monistamaan proosassaan kulttuurimme vieraannuttavia rakenteita sillä verukkeella, että jos todellisuus on peruuttamattomasti monihahmotteinen ja itseensä viittaava, ei kirjallisuuskaan voi olla muunlaista.
***
Valkoista kohinaa voisi luonnehtia romaaniksi kovasta teknologiasta ja pehmeästä tiedosta. Tieteen huippusaavutuksia edustavat viestintävälineemme muuttavat todelliset tapahtumat – sodat, nälänhädät, ympäristökatastrofit – aalloiksi ja säteilyiksi, jotka tavoittavat meidät kotisohvaltamme. Gladney asettuu eräänä perjantai-iltana perheensä kanssa olohuoneeseen syömään kiinalaista ruokaa ja katsomaan televisiota. Heidän silmiensä editse vyöryy tulvia, maanjäristyksiä, liejuvyöryjä, purkautuvia tulivuoria. Kun Gladneyn vaimo Babette yrittää vaihtaa sellaiselle kanavalle, joka näyttää sarjakomedioita, muu perhe estää hänen yrityksensä äänekkäin vastalausein. Sitten he hiljenevät ja katsovat lumoutuneina, kuinka talot liukuvat mereen ja kokonaiset kylät sortuvat ja syttyvät palamaan eteenpäin vyöryvässä laavavirrassa. ”Jokainen katastrofi sai meidät toivomaan lisää, jotain suurempaa, mullistavampaa, järisyttävämpää”, Gladney sanoo.

Mutta Gladneyn perheen ei tarvitse avata televisiota nähdäkseen edistyneen teknologian tuottamia kuvia, jotka sisältävät vastustamatonta lumovoimaa, mutta kätkevät samalla sisäänsä määrittymätöntä uhkaa. Blacksmithin auringonlaskuista on tullut huikaisevan komeita, paikallisten asukkaiden mukaan ne eivät olleet läheskään yhtä näyttäviä takavuosikymmeninä. Nämä jokailtaiset spektaakkelit, jotka panevat taivaan loimuamaan pronssisena, johtuvat kemianteollisuuden päästöistä. Tai niin asukkaat ainakin kuvittelevat. Täsmällistä tietoa ei ole kellään. Tietohan on aina pehmeää ja häilyvää silloin, kun teknologia on kovaa ja ehdotonta. Gladneyn mielestä tämä ristiriitaisuus määrittää nykyihmisen olotilaa läpikotaisin: ”Ihmisen syyllisyys historiassa ja hänen oman verensä vuorovesissä on mutkistunut teknologian, päivittäin tihkuvan petollisen kuoleman myötä.”

Vaikka Gladney on tunnustettu Hitler-tutkija ja arvostettu henkilö yhteisössään, hän näyttäytyy samalla myös menneen maailman hahmona. Tämä patina mahdollistaa osaltaan hänen tarkkailijan roolinsa. Hän kykenee, ainakin periaatteessa, havainnoimaan todellisuutta etäämmältä kuin Murray Jay Siskindin kaltaiset ajan hermolla elävät ilmiöiden tulkitsijat. Kuvaavaa on, että Siskind määrittelee varmasti ja lopullisesti myös Gladneyn kulttuurisen position Valkoisen kohinan alussa ennen kuin he suuntaavat Amerikan eniten valokuvatulle ladolle. ”Sinä olet synnyttänyt tuon hahmon [Hitlerin] ympärille kokonaisen järjestelmän, rakennelman johon kuuluu lukemattomia alarakenteita ja läheisesti liittyviä tutkimusaiheita, historia historian sisällä”. Siskindiltä jää kuitenkin huomaamatta – tai sitten hän ei pidä sitä noteeraamisen arvoisena – että Gladney on Amerikkalaisen elämäntavan laitoksella ainoa, jonka teoreettinen mielenkiinto ei kohdistu populaarikulttuuriin ja sen ikoneihin. Muut professorit kuluttavat aikansa tutkimalla muropakkauksia, mutta Gladney askartelee mennen maailman, Hitlerin ja natsismin, parissa. Gladneyn käsitteistö ei koostu postmodernismin perusjargonista, vaan sellaisista historioitsijoiden ja yhteiskuntatieteilijöiden muinaisista kiinnostuksen kohteista kuin johtajan karismasta ja massojen psykologiasta.

Toisaalta Gladney näkee Hitlerin nykykulttuurin alkukuvana, joka edeltää sitä, mistä hänen kollegansa Amerikkalaisen elämäntavan laitoksella intoilevat. Kun eräs Gladneyn perheen lapsista sanoo nähneensä Hitlerin edellisenä iltana televisiossa, Gladney vastaa ylpeänä: ”Hänhän on siellä jatkuvasti. Ilman häntä meillä ei voisi olla koko televisiota.” Siskindille sitä vastoin televisio ei ole historiallisten prosessien lopputulos, vaan kaiken mullistava viestintäväline, joka sulkee sisäänsä kaiken olennaisen todellisuudestamme ja itse asiassa tekee todellisuuden ”todelliseksi”. Siskindiä huolettavat opiskelijat, jotka haluavat nousta televisiota vastaan samalla tavalla kuin heitä edeltänyt sukupolvi nousi vanhempiaan ja maataan vastaan. Hän neuvoo opiskelijoita luopumaan kriittisestä asenteestaan, astumaan kulttuuriseen taikapiiriin, osaksi kollektiivista havaitsemista. Tarvittavat koodit ja viestit löytyvät, kunhan sisältö kitketään pois niiden tieltä. Television katselu ei siis ole Siskindille ohjelmien katselemista vaan katselemisen katselemista. Hän pitää televisiota itseriittoisena, ajattomana, itseensä tukeutuvana. Sen äärellä ihminen voisi hyvinkin huvittaa itsensä hengiltä.

DeLillon kuvaukset Amerikkalaisen elämäntavan laitoksesta ovat paitsi mustaa akateemista satiiria myös purevaa kritiikkiä kulttuurintutkimukseksi kutsuttua tieteenalaa kohtaan. Kulttuurintutkimus koostuu tieteellisistä diskursseista, jotka herkeämättä purkavat ja kyseenalaistavat rajalinjoja korkean ja matalan, pyhän ja profaanin, tiedon ja epätiedon, oikean ja väärän välillä. Nämä diskursiiviset käytännöt menettävät rituaalisiksi muuttuessaan analyyttisen voimansa ja typistyvät samanlaisiksi itseensä viittaaviksi järjestelmiksi kuin tarkastelun kohteena olevat nykykulttuurin ilmiöt. Amerikkalaisen elämäntavan laitoksella työskentelevät pitävät selvänä, että kun askarrellaan pehmeän tiedon parissa, sen pitää tapahtua mahdollisimman näyttävästi. Efektit ratkaisevat, koska pinta on illuusiota siinä missä syvyyskin. Sen verran Gladneykin on ajan hermolla, että tiedostaa akateemisen yhteisön vaatimukset, kun ne hänelle riittävän selvästi kerrotaan. Esiteltyään suunnitelmansa Hitler-tutkimuksen perustamisesta, collegen kansleri neuvoi ensi töikseen Gladneytä tekemään jotain nimelleen ja ulkomuodolleen. Niinpä Gladney liitti nimeensä yhden tekaistun alkukirjaimen ja alkoi kutsua itseään J.A.K. Gladneyksi. Kansleri myös patisti Gladneytä lihottamaan itseään, kasvamaan Hitlerin mittaiseksi. Ei ihme, että Gladney sanoo olevansa keinotekoinen mies, joka seuraa nimeään.

Siinä missä Gladney suhtautuu keinotekoisuuteen – niin omaansa kuin koko ympäröivän kulttuurin – vuoroin melankolisen alistuneesti, vuoroin kiihkottoman pragmaattisesti, Murray Jay Siskind pyrkii ottamaan siitä kaiken ilon ja hyödyn irti. Siskind on ytimetön ja ontto, alati valmis takinkääntäjä eli juuri sellainen loputtomasti muovattava hahmo, jollaiset pystyvät lopettamaan murehtimisen ja nauttimaan elämästään nykyajan röyhkeässä kulutuskulttuurissa. Maailma on Siskindille täynnä rooleja ja naamioita, joita on mahdollista vaihdella tilanteiden ja mielenoikkujen mukaan. Miksi haikailla jotakin alkuperäistä, kun kaiken voi korvata loputtomalla määrällä kopioita? Heikkoa menestystään naismaailmassa Siskind ei pyri parantamaan syvemmän itsetuntemuksen vaan opittujen eleiden, ilmeiden ja temppujen avulla. ”Murray yrittää kehittää haavoittuvuuden lajin jota naiset pitävät puoleensavetävänä. Hän työskentelee sen kimpussa tietoisesti, niin kuin mies punttisalissa painojen ja peilin kanssa. Toistaiseksi hänen ponnistelunsa ovat tuottaneet vain tuon puoliluimakan katseen, lammasmaisen ja maanittelevan”, Gladney kertoo.
***
Blacksmith näyttää tietoisesti rakennetulta amerikkalaisen pikkukaupungin karikatyyriltä. Sen kaduilla kulkee paksuja aikuisia ja lapsia, ”riippuvaperäisiä lyhytjalkaisia vaaputtajia” suut täynnä ruokaa. He joutuvat taistelemaan päästäkseen ulos autoistaan ja yrittävät epätoivoisesti polttaa rasvaa kehostaan hölkkäämällä perhekunnittain mauttomissa verryttelyasuissaan. Kaupungin tärkein paikka on ostoskeskus, joka samalla korvaa kirkon hengellisen elämän keskuksensa. Palvonnan kohteena ei ole Jumala vaan puhdas materia. Massatuotettujen kulutustavaroiden loputon virta saa ympärilleen samanlaisen mysteerin hohteen, joka ennen kehysti taiteen mestariteoksia tai uskonnollisia artefakteja. 

Ostoskeskus näyttäytyy kovan teknologian ja pehmeän tiedon epäpyhän liiton äärimmäisenä manifestaationa, onhan se täynnä teollisesti tuotettua rojua ja rihkamaa, joka muuttuu aineettomuudeksi: brändeiksi, mielikuviksi, viestiksi ja koodeiksi. Ostoskeskuksesta kirjoittaessaan DeLillo kiepauttaa tulkinnat taas kerran Murray Jay Siskindin tajunnan läpi, jolloin tekstiin syntyy ironinen etäisyys. Siskind väittää ostoskeskuksen lataavan ihmiset henkisesti uudestaan, hänen mielestään se näyttäytyy eräänlaisena porttina tai polkuna, kuten tiibetiläisillä kuoleman ja jälleensyntymisen välinen tila. Samalla kun Siskind puhua papattaa teoreettista huuhaataan, Gladney vaimoineen kerää ostoksia kärryynsä. Gladney ei kommentoi sanallakaan Siskindin teesejä, ei lähde osalliseksi farssiin.

Kaikki on piilotettu symboliikkaan, peitetty mysteerin hunnuilla ja sivistysmaterian kerroksilla. Mutta se on yliluonnollista tietoa, aivan varmasti. Suuret ovet liukuvat auki, ne sulkeutuvat pyytämättä. Energia-aaltoja, tulosäteilyä. Täällä on kaikki kirjaimet ja numerot, kaikki spektrin värit, kaikki äänet ja äänteet, kaikki avainsanat ja seremonialliset fraasit. Täytyy vain tulkita, kuoria pois, toisarvoiset kerrokset. Ei niin että me tahtoisimme tehdä sen, ei niin että se palvelisi mitään hyödyllistä tarkoitusta. Tämä ei ole Tiibet. Itse Tiibetkään ei ole enää Tiibet.


Gladney on siinä mielessä huono amerikkalainen, että hän ei nauti täysin rinnoin nykyihmisen perushuveista tai -velvollisuuksista eli ostamisesta ja seksistä. Hän pelkää enemmän kuolemaa kuin janoaa elämän nautintoja. Ajatus elintoimintojen päättymisestä, oman egon lopullisesta häviämisestä täyttää hänet kauhulla. Eikä hän ole yksin, sillä myös hänen vaimonsa Babette kammoksuu kuolemaa. Molemmat sanovat toisilleen haluavansa ”lähteä ensin”, mutta sisimmässään Gladney myöntää, että ei sittenkään toivoisi kuolevansa ennen vaimoaan. 

On DeLillolta tyypillisen epätyypillinen ratkaisu korostaa sitä, mitä useimmat samojen aiheiden parissa puuhastelevat kirjailijat eivät tajuaisi korostaa. Valtavirtaprosaisti ottaisi polttopisteeseen kuoleman sijasta seksin, pistäisi Gladneyn kärsimään potenssiongelmista tai käymään ehtimiseen vieraissa. Kuoleman nostaminen seksiä tärkeämmäksi antaa Valkoiselle kohinalle vakuuttavuutta, resonanssia. Emmekö me nykyihmiset pohjimmiltamme nautiskele ja elostele juuri siksi, että meidän ei tarvitsisi tiedostaa vääjäämätöntä tuhoamme? Kuvittelemme itsemme kuolemattomiksi kuluttaessamme libidoamme ja luottokorttiamme. Gladney valitsee askeettisemman tavan: akateemisen kutsumuksen. Hän myöntää Siskindille ottaneensa elämäntyökseen Hitlerin, koska koki Hitleriä elämää suuremmaksi hahmoksi, riittävän suureksi suojelemaan häntä kuolemalta. Siskind pitää Gladneyn ajatuskulkua järkeenkäypänä, ovathan ihmiset aina hakeneet pelastusta myyttisistä, maagisista hahmoista, historian synkistä ja uhkaavista miehistä.

Eräällä tasolla sinä halusit kätkeytyä Hitleriin ja hänen saavutuksiinsa. Toisella tasolla sinä halusit käyttää häntä lisäämään omaa merkitystäsi ja voimaasi. Huomaan pyrkimysten ristiriitaisuuden. Ei niin että haluaisin arvostella. Sinä teit uhkarohkean teon, vetosi oli uhkarohkea. Yritit käyttää häntä hyväksesi. Minä ihailen yritystäsi, vaikka näenkin, kuinka ehdottoman typerä se oli, joskaan ei yhtään sen typerämpi kuin taikakalun kantaminen tai puun koputtaminen.


Siskind kykenee puhumaan kuolemasta, ”nykyaikaisen kuoleman luonteesta”, puhtaan käsitteellisesti, kuten autokolareista, muropakkauksista ja television sarjakomedioista. Gladney on toista maata. Hän ei kuvittele pääsevänsä todellisuuden herraksi esittämällä siitä tulkintoja, jotka ovat totaalisempia kuin todellisuus itse. Toisaalta kuolema on niin suuri, niin henkilökohtainen juttu, että Gladney ei voi myöskään vetäytyä sen edessä kuoreensa, tarkastella sitä välimatkan päästä, etäännytetyn ironisesti. Matkalla evakuointileiriin Gladney on joutunut pysähtymään huoltoasemalle tankkaamaan autonsa ja altistunut myrkkypilven levittämän Nyodene D -kemikaalin tappavalle henkäykselle. Kun SIMUVACin virkailija syöttää Gladneyn tiedot koneeseen, näyttöruutuun ilmestyy sykkivin tähdin varustettuja pahaenteisiä numerosarjoja. ”Te tuotatte suuria lukuja”, virkailija sanoo.

Gladney esittää pakahtuneen suorasukaisen kysymyksen: ”Kuolenko minä?” Virkailijan vastaus nojautuu kovaan teknologiaan, mutta henkii pehmeää tietoa: ”Ette sinänsä.” Virkailija selittää, että Nyodene D pysyy ihmiselimistössä aktiivisena kolmekymmentä vuotta, mutta sen vaikutukset ovat nykytieteelle suurelta osin tuntemattomia. Saman minkä Gladney tuntee luissaan ja ytimissään, tuntee laajemmassa mielessä koko Blacksmithin kaupunki. Myrkkyvuoto ei ole aiheuttanut näkyvää katastrofia, raunioittanut taloja ja jättänyt jälkeensä ruumisröykkiöitä. Se on levittänyt kuoleman kaupungin ylle pelkkänä pehmeänä tietona, epämääräisenä ja häilyvänä aavistuksena siitä, että jotain kamalaa voi tapahtua, vaikka kukaan ei osaa sanoa, kuinka monelle ja kuinka pian. Tätä voisi luonnehtia Siskindiä mukaillen ”nykyaikaisen kuoleman luonteeksi” teknologiaan uskovissa, mutta sen tarkoittamattomista sivuvaikutuksista pelottavan vähän tietävissä riskiyhteiskunnissa.

Niin suuri hahmo kuin Hitler onkin, hän ei pysty nujertamaan Gladneyn kuolemanpelkoa. Yllättäen siihen avautuu toinen mahdollisuus, kun Gladney saa selville, että hänen vaimonsa on osallistunut lääketeollisuuden salaiseen kehityshankkeeseen, jonka tavoitteena on tuottaa Dylar-niminen kuolemanpelon poistava lääke. Alustavat testit ovat paljastaneet lääkkeessä sen verran vaarallisia sivuvaikutuksia, että sitä kehittelevä firma on joutunut luopumaan projektista. Eräät firman työntekijät jatkavat kuitenkin lääkkeen kehittelyä omin päin, ja Babette värväytyy koehenkilöksi. Ilmaiseksi Babette ei kuitenkaan Dylar-tabletteja käyttöönsä saa: hän joutuu harrastamaan seksiä nuhjuisessa motellissa hankkeen puuhamiehen Willie Minkin kanssa. Kuullessaan tapausten kulusta Gladney tuntee toisaalta petetyn aviomiehen kostonhimoa, toisaalta halua saada kuolemanpelkoa poistavaa lääkettä. Vähät siitä, että lääke ei ole tepsinyt Babetteen.

Valkoisen kohinanloppukohtauksiin kuuluu Gladneyn ja Siskindin pitkä kävelylenkki collegen kampuksella. He eivät tallustele nauttiakseen raittiista ilmasta ja auringonpaisteesta vaan kyseessä on sokraattinen kävely, yritys vapaan dialogin avulla pureutua perimmäisiin kysymyksiin: kuinka kohdata kuolema, kuinka jättää hyvästit läheisille – ja ennen kaikkea itselleen. Taustalla väräjää Gladneyn ääneen lausumaton kostonhimo, halu tasata tilit Willie Minkin kanssa. Päällisin puolin ajatustenvaihto sujuu toverillisessa ja empaattisessa hengessä, mutta todellisuudessa Siskind käyttää uskotun miehen asemaansa hyväkseen manipuloidakseen Gladneytä. Tyypilliseen tapaansa Siskind korostaa keskustelun käsitteellistä luonnetta. ”Mehän puhumme nyt teoriassa. Nimenomaan siitä tässä on puhe. Kaksi ystävystä puiden varjostamalla kadulla. Mitä se on muuta kuin teoriaa.”

Pitkän johdattelun jälkeen Siskind ujuttaa Gladneyn päähän ajatuksen, jonka halusi ilmeisesti alun perinkin ujuttaa: oman kuolemansa tyranniasta voi vapautua tappamalla jonkun toisen, eli Gladneyn tapauksessa Willie Minkin, Babetten hyväksikäyttäjän. Jos Siskind vaikuttaa Valkoisen kohinan alkupuolella sympaattiselta eksentrikolta, niin kirjan lopussa hän paljastuu yhtä viheliäiseksi hahmoksi kuin Malcom Bradburyn Ajan mies -romaanissa esiintyvä professori Howard Kirk. Molemmat edustavat aikansa yhteiskuntatieteellisiä muotisuuntauksia: Kirk 60-lukulaista marxilaista sosiologiaa ja Siskind mannermaisesta filosofiasta ammentavaa postmodernismia. Molemmat esiintyvät vapauden ja emansipaation edusmiehinä, mutta osoittautuvat häikäilemättömiksi juonittelijoiksi. Ehdottaessaan Gladneylle murhaa Siskind korostaa, totta kai, puhuvansa puhtaan teoreettisesti, vaikka tietää Gladneyn olevan sellaisessa henkisessä tilassa, jossa jokainen kysymys on haudanvakava ja äärimmäisen henkilökohtainen. Harvoin on kirjallisuudessa kuvattu intellektuaalista moraalittomuutta yhtä hienovaraisen vakuuttavasti kuin Valkoisessa kohinassa.

Minä uskon, Jack, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä. Tappajia ja kuolevia. Useimmat meistä ovat kuolevia. Meillä ei ole sitä luonteenlaatua, ei riittävää vimmaa tai mitä se nyt onkaan, mitä tappajilta vaaditaan. Me annamme kuoleman tapahtua. (…) Minä puhun teoriassa. Teoriassa väkivalta on yksi jälleensyntymisen muoto. Kuoleva heittää passiivisena henkensä. Tappaja jatkaa elämää. Mikä upea rinnastus. Kun rosvojoukko kasaa kuolleita ruumiita, se kerää voimaa. Voima kasaantuu niin kuin jumalten suosio.


Sokraattisen kävelyn jälkeen Gladney lähtee aseistautuneena etsimään Willie Minkiä ja löytää tämän motellihuoneesta havaijilaispaidassa ja bahamasortseissa. Mies on sekava ja suttuinen ja popsii Dylar-tabletteja kuin perunalastuja. Hänen alennustilansa ei kuitenkaan estä Gladneytä toteuttamasta kostosuunnitelmaansa. Hän ampuu Minkiä vatsaan ja jää lumoutuneena katselemaan suihkuavan veren herkkää kaarta. Gladney kokee Minkin tuskan kauniina, väkevänä. Toisen laukauksen hän ampuu vain ampumisen vuoksi, elääkseen kokemuksen uudelleen. Pahaksi onneksi Minkillä on kuitenkin ase piilossa ja Gladney saa yllättäen luodin ranteeseensa. Oma tuska vapauttaa Gladneyn verihumalastaan ja nostaa pintaan myötätunnon, katumuksen ja säälin. Hänestä ei sittenkään ole tappajaksi, hän on edelleen kuoleva, kuten on ollut koko elämänsä. Väkivalta ei vapauta mistään. Siskindin puheet osoittautuvat harhaksi ja sumutukseksi.

Gladney vie Minkin autossaan katolisten nunnien pyörittämälle päivystyspoliklinikalle. ”Meitä on ammuttu”, hän ilmoittaa. Yksi nunnista ottaa aseen Minkin kädestä ja heittää sen kirjoituspöydän laatikkoon, jossa on entuudestaan useampia käsiaseita ja veitsiä. Päivystyspoliklinikan seinällä on kuva, jossa John F. Kennedy pitelee paavi Johannes XXIII:tta kädestä taivaassa. Taivaassa on puolipilvistä. Ei ole sattumaa, että DeLillo sijoittaa kohtauksen katoliselle päivystyspoliklinikalle eikä mihin tahansa sairaalaan. Nunnat ovat kuoleman ammattilaisia, tottuneet käsittelemään olemassaolon suuria kysymyksiä, puhumaan sovituksesta ja anteeksiannosta, tarjoamaan lohdutusta niille, jotka ovat epätoivoon suistuneet. 

Gladney odottaa ja toivookin tapaavansa tällaisen armeliaan hahmon, mutta järkyttyy huomatessaan olevansa tekemisissä sellaisen nunnan kanssa, jolle Jumala ja Raamatun opetukset ovat pelkkiä kuolleita kirjaimia. Päivystyspoliklinikkaa kehystävä kristillisen laupeuden kuvasto ei edusta uskoa, vaan uskonnollisuuden ulkoisia muotoja ja symboleja, representaatioita. Kun Gladney osoittaa taivasta esittävää kuvaa ja kysyy nunnalta, onko kirkon opetuksissa yhä sama vanha taivas kuin ennen, nunna kivahtaa: ”Pidättekö meitä typerinä?” Ylenkatseellista mielihyvää tihkuen nunna selittää Gladneylle esittävänsä uskovaa muiden takia, koska se kuuluu hänen työnkuvaansa. Nunna ei siis eroa mitenkään niistä, jotka toimivat tavanomaisissa palveluammateista ja juttelevat asiakkaille mukavia, koska niin kuuluu tehdä.

Meidän tehtävämme tässä maailmassa on uskoa asioihin joita kukaan muu ei ota vakavasti. Jos sellaiset uskomukset hylättäisiin täydellisesti, ihmiskunta kuolisi. Siksi me olemme täällä. Häviävän pieni vähemmistö. Ruumiillistamassa vanhoja asioita, vanhoja uskomuksia. Paholaisia, enkeleitä, taivasta, helvettiä. Jos emme teeskentelisi uskovamme niihin, koko maailma sortuisi. (…) Kun usko väistyy maailmasta, ihmisistä on tärkeämpää kuin koskaan ennen, että joku uskoo. Palavasilmäiset miehet luolissa. Nunnat mustissaan. Munkit jotka eivät koskaan puhu. Usko on jätetty meille. Hupsuille, lapsille. Niiden jotka ovat hylänneet uskon täytyy vielä uskoa meihin.


Lopuksi nunna päästää suustaan sanoja, joita Gladney ei ymmärrä, mutta joiden hän uskoo olevan litanioita, hymnejä, rukousnauhan mysteerejä. Nunna härnää Gladneytä ivallisella rukouksellaan, ja Gladneystä se tuntuu sekä kummalliselta että kauniilta. Kotimatkaansa päivystyspoliklinikalta kotiin hän kuvailee tapauksettomaksi, mutta sanoista huokuu menetyksen tunne, täsmentymätön melankolia. Gladneyltä on riistetty mahdollisuus uskoa niihin, jotka vielä uskovat. Hupsuihin, lapsiin. Maailma on peruuttamattomasti maallistunut ja modernisoitunut. Ei ole paluuta mihinkään alkuperäiseen, juurevaan. Teoreettinenkin mahdollisuus uskosta, armosta, tuonpuoleisesta on mennyt. Mitä jää jäljelle? Mikä voisi luoda elämään kiinteyttä ja mieltä?

Gladney tuumii, että hänen ei auta muu kuin odotella seuraavaa kemiallisesti tuotettua auringonlaskua entistäkin tietoisempana siitä, että pronssisena leimuavan taivaan takana ei ole muuta kuin mykkä, eloton universumi. Koko maailmamme on rakennettu valheellisista auringonlaskuista, eivätkä edes hupsut ja lapset usko enää puolipilvisiin taivasnäkyihin. Mikä lohduttaisi ja piristäisi meitä epätoivoisesti kuolemaamme viivyttäviä raukkoja? Mikäpä muu kuin maksullinen hölynpöly, pehmeistä pehmein tieto:

Roskalehtitelineissä on kaikki se mitä me tarvitsemme, kaikki mikä ei ole ruokaa eikä rakkautta. Kertomukset yliluonnollisesta ja avaruusasioista. Ihmevitamiinit, parannuskeinot syöpään, lääkkeet liikalihavuuteen. Kuuluisien ja kuolleiden kultti.

Erään kirjasyksyn tilinpäätös

Olen pitänyt linjanani, etten kirjoita blogissani itsestäni vaan toisista kirjailijoista ja heidän teoksistaan. Antiaikalainen on lukijan, ei kirjailijan blogi, koska lukijana oleminen on minulle yhtä rakasta ellei jopa rakkaampaa kuin kirjailijana oleminen.
Silloin tällöin olen tästä linjasta poikennut. Nyt teen sen taas. Kirjaan muutamia kokemusperäisiä ajatuksiani kirjasyksystä 2014. Ne, joita ärsyttää lukea julkisesti napanöyhtäänsä kaivelevien kirjailijoiden sepustuksia, voivat siis jättää tämän kirjoituksen lukematta.
Julkaisin syyskuun puolivälissä neljännen romaanini Kylmä sota. Sen kirjoittaminen oli oudon helppoa ja huoletonta, vaikka laitoin sisältöä ja rakennetta koskevat suunnitelmat kokonaan uusiksi viime keväänä, joskus huhti-toukokuun vaiheilla. Kesän alussa toimitin kustantajalleni kovin raakilemaisen käsikirjoituksen ja sanoin, ettei hätää, ehdin kyllä naputtelemaan tekstin julkaisukuntoon kesän aikana. Lopullinen versio piti luovuttaa syyskuun alussa. Kustantajaa taisi hieman epäilyttää, suoriudunko urakastani. Aikaa oli vähän, työtä paljon. Itse olin levollisin mielin. Tiesin mitä tekstille pitää tehdä ja olin varma että siinä onnistun. Epätoivon tai epäuskon hetkiä ei tullut vastaan.
Koskaan en ole kirjoittanut kirjaa yhtä vähällä tuskan hiellä.

En ehtinyt murehtia tai jännittää Kylmän sodan vastaanottoa etukäteen, koska käsikirjoituksen valmistumisen ja kirjan julkaisemisen välillä oli vain pari viikkoa. Useinhan syksyn kirjat luovutetaan kustantajalle kevättalvella tai keväällä. Kirjailijalla on sitten koko pitkä kesä aikaa vatvoa, mitä kriitikot mahtavat sanoa ja miten lukijat suhtautuvat. 

Omien teosten vastaanoton seuraaminen on kirjailijalle yleensä raastavaa. Charles Baudelaire kierteli maanpakolaisena Brysselissä katselemassa kirjakauppojen ikkunoita ja kiehui vihasta nähdessään kaiken sen roskan, jota Pariisissa painettiin ja julkaistiin. Se roska hautasi alleen hänen omat vaatimattomat niteensä. Esseekokoelmassani Yhden hengen orgiat kerroin tunnistavani Baudelairen tuskan, ja kukapa kirjailija ei tunnistaisi. Ei liene prosaistia tai lyyrikkoa, joka mielestään olisi saanut riittävästi huomiota teoksilleen. 

Kirjailijoita ajavat ylevien kaunotaiteellisten pyrkimysten lisäksi alhaiset motiivit, kuten itsekeskeisyys ja narsismi. Olen aina inhonnut näitä tunteita itsessäni. Esseessäni paljastin, että vuodatan baudelairemaista mielen myrkkyä muistivihkooni ja mainitsin Juha Itkosen ja Miika Nousiaisen esimerkkeinä kirjailijoista, joiden saama suitsutus on kismittänyt minua. Monet lukivat sanani näihin herroihin kohdistuvana pilkkana, vaikka oikeasti pilkan kohteena olin minä itse, oma turhamaisuuteni. Kirjoitin, etten pysty jälkeenpäin lukemaan raivokkaita muistikirjamerkintöjäni tuntematta häpeää.

Lähettäessäni Kylmän sodanlopullisen version kustantajalle päätin rajoittaa sen vastaanoton seuraamisen minimiin. Osittain siksi, että säästyisin alhaisilta tunteenpurkauksilta. Osittain siksi, että olen vuosien varrella päätynyt sille kannalle, että kritiikit kirjoitetaan lukijoille eikä kirjailijalle. Pari vuotta sitten provosoiduin kirjoittamaan blogiini vastakirjoituksen Maaria Pääjärven Voima-lehdessä julkaistuun juttuun. Harvaa tekstiä olen katunut yhtä paljon. Ei enää vastakirjoituksia tai vastakritiikkejä, ei koskaan!

Aikaisempien kirjojeni yhteydessä minulla on ollut tapana aamulla ensi töikseni googlettaa, onko niistä julkaistu uusia kritiikkejä. Päätin, että Kylmän sodan kohdalla en toimi samoin, vaan jatkan median käyttöä samaan tapaan kuin ennen sen julkaisua. Jos jotain kirjaa koskevaa tulee silmieni eteen, luen sen, mutta erikseen en ryhdy juttuja penkomaan. Käytännössä tämä päätös tarkoitti, että lukisin vain Helsingin Sanomien ja muutaman maakuntalehden arviot. Niin myös kävi.

Samana päivänä, kun Kylmä sotailmestyi, siitä oli ketjukritiikki Etelä-Suomen Sanomissa ja Keskisuomalaisessa. Seuraavana päivänä Helsingin Sanomat julkaisi arvionsa. Siinä vaiheessa en ollut ehtinyt vielä saada edes kirjaa käteeni. ”No niin, tämän kirjan vastaanotto oli minun osaltani tässä”, päätin. Se päätös on pitänyt, en ole sen enempää seurannut, mitä Kylmästä sodasta on kirjoitettu. Jokunen tuttava on vinkannut nähneensä kirjastani kritiikkejä eri lehdissä, mutta en ole käynyt katsomassa. Kirjablogeihin en ole kurkannut ollenkaan, koska minulla ei ylipäänsä ole tapana niitä seurata (paria poikkeusta lukuun ottamatta). Eikä tämä (taaskaan) ole kirjablogien väheksymistä, aikani ei yksinkertaisesti riitä kaikkeen, kun minulla on kirjailijantyön lisäksi palkkatyö ynnä normaalit perhekuviot ja vapaa-ajan riennot. Lukuhetkeni omistan kirjoille, en netille.

***

Helsingin Sanomien kritiikki Kylmästä sodasta oli hyvä merkityksessä suopea tai kiittävä. Samoin maakuntalehdissä julkaistu ketjukritiikki. Eräs tuttava kysyi Hesarin luettuaan, otetaanko kirjastani jo kovaa vauhtia uutta painosta. En heti tajunnut, mitä hän tarkoitti. Hän selitti, että ainakin ennen vanhaan kirjasta otettiin saman tien uusi painos, jos Hesari kehui sitä. Ei enää, ei enää, vaikka moni varmaankin niin kuvittelee. Hesarin näyttävät kehut eivät tarkoita automaattista myyntipiikkiä. Tiedän sen omasta kokemuksestani.

Sen sijaan Finlandia-ehdokkuus näkyy kirjan menekissä välittömästi. Ranskalainen ystävä pääsi ehdokkaaksi syksyllä 2009 ja on edelleen myydyin romaanini, vaikka olen sen jälkeen kirjoittanut mielestäni kaksi selvästi parempaa. Tänään julkaistiin tämän vuoden Finlandia-ehdokkaat eikä listalla ollut Kylmää sotaa. Siinä toisin sanoen leikkautui pois suuri määrä potentiaalista myyntiä.

Olenko pettynyt?

En oikeastaan. Kirjailijakunnassa puhutaan Finlandia-ehdokkaiden julkistusviikosta piinaviikkona. Maanantaina ja tiistaina saa jännittää, soittaako kustantaja ilouutisen. Torstaina (paitsi tänä vuonna perjantaina) joutuu katsomaan sivusta, kun kuusi onnekasta seisoo parrasvaloissa. Siitä eteenpäin kirjasyksystä onkin jäljellä vain ne kuusi ehdokaskirjaa sekä parin vakiobestselleristin uutuudet. Kaikki muut sysätään unohdukseen. Myönnän, että alkuviikosta otin pari kertaa kännykkäni esiin katsoakseni, onko tullut puheluita. Ei ollut. ”Se siitä sitten”, tuumin tiistai-iltana. Jotenkin fatalistisesti, ilman suurempia suruja.

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista etenkin Heidi Jaatinen ja Jussi Valtonen saavat mukavaa buustia, hehän ovat olleet vähän tuntemattomampia nimiä. Suuret onnittelut heille! Esikoiset Tommi Kinnunen ja Anni Kytömäki on ehditty jo huomata, molempien kirjat saateltiin matkaan kehuvin kritiikein. Olli Jalonen ja Sirpa Kähkönen ovat ansioituneita pitkän linjan tekijöitä.

Kirjakauppiaiden näkökulmasta ehdokaslista ei välttämättä ole mieluisin. He varmaankin toivoisivat enemmän sellaisia nimiä, joilla on hyvä perusmyynti (kuten Kinnusella ja Kähkösellä) ja jonka voisi ehdokkuuden avulla pönkittää erinomaiseksi. On toki houkuttelevampaa nostaa muutaman tuhannen myynti lähelle kymmentätuhatta kuin tuhannen myynti muutamaan tuhanteen. Finlandia-palkinnon perustarkoitushan on kirjamyynnin kasvattaminen, joten sitä on mielestäni myös sinänsä relevanttia arvioida myynnillisestä näkökulmasta.


***

Vanhan kliseen mukaan kirjailija etsii teoksensa kritiikistä kahta sanaa: ”nerokas” ja ”mestariteos”. Se ei pidä paikkansa. Ei ainakaan minun eikä useimpien tuntemieni kollegojen kohdalla. Olen sen verran suhteellisuudentajuinen, että pystyn näkemään omissa kirjoissani myös vajavaisuuksia.
Mikään ei ole niin nöyryyttävää kuin räävitön ylistäminen. Jos haluat loukata kirjailijaa verisesti, esitä perusteeton kehu. Kritiikin kentällä toimivat automaattiset vakauttajat. Ylenmääräinen kehuminen tuottaa nopeasti vastareaktiot ja arvostuskupla puhkeaa kuin pörssissä. Kirjailijan uraa aloittaessani ajattelin, että olisi ihanteellista jos teokseni herättäisivät hyväksymisen lisäksi myös halveksuntaa. Kaikilla minulle tärkeillä kirjailijoilla on ollut vihamiehiä ja -naisia. Olen joskus katsonut lempikirjojeni lukija-arvioita Amazonista ja Goodreadsista. Niillä on järjestään sekä viiden että yhden tähden arvosanoja. Tietenkään tällaista asemaa ei voi eikä pidä erikseen tavoitella, se tulee jos on tullakseen.
Suuria myyntihaaveita en ole koskaan elätellyt. Se ei kuitenkaan tarkoita, että minulle olisi samantekevää, menevätkö kirjani kaupaksi vai eivät. Vaatimaton myynti johtaa pahimmassa tapauksessa julkaisemisen lopettamiseen. Kirja-alan rakennemuutos on laittanut kustantamot ahtaalle, mikä näkyy nimikkeiden karsimisena. Niin sanottuun kulttuurityöhön (eli vähälevikkisten kirjojen julkaisemiseen) riittää kustantamoissa varmaan edelleen tahtoa, mutta taloudelliset resurssit niukkenevat. Kohtuullinen myynti, joka jättää jotain viivan alle, on minun ja luulisin että useimpien muidenkin kirjailijoiden toiveena. Ei megatähteys.
Tärkeintä on saada kirjoittaa sellaisia kirjoja kuin haluaa. Tiedän, ettei Kylmä sota edusta suurten kohderyhmien kirjallisuutta. Se tuskin vetoaa niihin, jotka haluavat muutaman kerran vuodessa rentoutua mukavan kirjan parissa. Aktiivisia, monipuolisesti lukevia kirjallisuudenharrastajia lienee Suomessa muutamia kymmeniä tuhansia. Siitä joukosta löytyvät teosteni todennäköisimmät lukijat.


***


Useimmiten kateuden ja tyytymättömyyden tunteet ovat seurausta oman aseman vertaamisesta toisiin. Niihin, joilla menee paremmin. Sama dynamiikka toimii myös kirjailijoiden keskuudessa, ovathan hekin ihmisiä, kaikesta huolimatta.
Taloustieteilijät Emmanuel Saez ja Gabriel Zucman ovat julkaisseet pysäyttävän paperin USA:n tuloeroista. Sen mukaan ylin 0,1 prosenttia amerikkalaisista omistaa yhtä paljon varallisuutta kuin alin 90 prosenttia. Tämän häviävän pienen superrikkaan murusen hallussa on 22 prosenttia kansakunnan kokonaisvarallisuudesta. Osuus ei ole ollut näin suuri sitten 1930-luvun laman.
Elämme supertähtitaloudessa. Myös Euroopassa, jossa tuloerot eivät ole sentään niin kärjekkäitä kuin USA:ssa. Yhä harvemmat saavat yhä enemmän mainetta ja mammonaa. Winner takes it all -asenne on hiipinyt huomaamatta arkiseen kielenkäyttöön.
Sen voi nähdä myös lehtien kulttuurisivuilla. Supertähtitalouden logiikka hallitsee myös kirjallisuutta koskevaa uutisointia. Päivälehdet raportoivat bestselleristien myyntiluvuista ja käännössopimuksista. Nämä megamenestyjät edustavat häviävän pientä joukkoa kirjailijoista, sitä 0,1 prosenttia.
Tähtisadetta ropisee myös kirjallisuuspalkintojen voittajien päälle. Suomen tapauksessa Finlandia-voittajan päälle, koska Finlandia-palkinto on ainoa oikeasti myyntiä siivittävä kirjallisuuspalkintomme. Se nähtiin esimerkiksi viimevuotisen voittajan Riikka Pelon tapauksessa. Palkinto moninkertaisti (kenties jopa monikymmenkertaisti) Jokapäiväinen elämämme -romaanin myynnin. Toki hieno romaani sen ansaitsi. Mutta arpa olisi voinut mennä toisinkin. Ei olisi tapahtunut oikeusmurhaa, vaikka Asko Sarkola olisi valinnut jonkun toisen viiden muun ehdokkaan joukosta. 
Kirjailijakunnan valtaenemmistö (99 tai 99,9 prosenttia) saa kirjasyksyn huipentuessa katsella syrjästä niitä, jotka juhlivat kirjamarkkinoilla ja kirjallisuuspalkintojen jaossa. Se ruokkii alhaisimpia tunteita. Miksi minulle ei riitä mitään siitä maineesta ja mammonasta, joka lankeaa harvoille ja valituille?

Kirjailijan työ on omiaan altistamaan synkkyydelle ja katkeruudelle. Suurin osa työstä tapahtuu yksinäisyydessä, jossa vakiovieraina ovat epäonnistumisen pelko ja kyvyttömyyden tunne. Kun työnsä puolesta joutuu seurustelemaan aivan liikaa itsensä kanssa, erilaiset pakkoajatukset ottavat helposti vallan. Erityisen vaarallista aikaa on se, kun kirja on julkaistu eikä seuraava työ ole vielä päässyt kunnolla vauhtiin. Nuppi joutuu koetukselle, jos kritiikit ovat nuivia tai niitä ei tule lainkaan ja jos kirjakauppojen paraatipaikoilla komeilevat aivan muut kirjat kuin oma uutuusteos.

Olen tänä syksynä kuullut hyvinkin monen kirjailijan harkitsevan vakavissaan tai ainakin puolivakavissaan hanskojen lyömistä tiskiin. Samanlainen defaitismi, jota Hannu Raittila kuvaa Kirjailijaelämää-teoksessaan, valtaa alaa. Se on täysin ymmärrettävää aikana, jolloin kustantamot karsivat nimikemääriä, kirjamyynti syöksyy kaksinumeroisin prosenttiluvuin, kirjastot vähentävät hankintojaan, apurahojen saanti niukkenee ja lehdet julkaisevat kritiikkejä kitsaammin kuin ennen.
Nykyaikana voi olla musertavaa olla kirjailija, ellei kuulu supertähtitalouden voittajiin.

***
Kuka muistaa Jacques Eijkensin? Hän oli Sanoman kirjaliiketoiminnan pomo silloin kun WSOY oli vielä osa Sanomaa. Eijkens esitti Helsingin Sanomien haastattelussa kirjailijan menestysreseptin digitaalisessa ajassa: on oltava esillä kaiken aikaa, kaikilla areenoilla, televisiossa, radiossa, lehtien palstoilla, sosiaalisessa mediassa.
Brändää itsesi tai kuole.

En ole noudattanut Eijkensin ohjeita enkä aio noudattaa. Kirjailijan päätehtävä on lukea ja kirjoittaa, ei olla esillä. Aivan niin ehdoton en kuitenkaan ole kuin Juha Seppälä, esiinnyinhän tänäkin syksynä esimerkiksi kirjamessuilla. Suostun myös sellaisiin haastatteluihin, joissa saan puhua kirjallisuudesta kirjallisuuden ehdoilla. Joskus on tullut toisenlaisiakin pyyntöjä, mutta niistä olen kieltäytynyt. 

Suomessa valtavirtajulkisuuden kirjallisuuspuhe keskittyy aiheisiin, ei itse kirjallisuuteen. Vakiintunut puhetapa näkyy myös tämän vuotisen Finlandia-esiraadin puheenjohtajan Sirkku Peltolan puheesta, jonka voi ladata täältä.
Jos samana syksynä julkaistaan viisi romaania, joissa päähenkilönä on koti-isä, siinä nähdään heti ajan kuvaa luotaava uusi trendi. ”Koti-isä tulee nyt ryminällä suomalaiseen kirjallisuuteen”, summataan kirjasyksyn anti.
Naistenlehdet haastattelevat koti-isistä romaanin tehneitä kirjailijoita ja nämä kertovat haluavansa herättää keskustelua koti-isien asemasta. Koti-isiä ei ehkä ole huomioitu tarpeeksi, kenties koti-isien ongelmat on tyystin unohdettu. ”Koti-isälläkin on oikeus saada äänensä kuuluville”, kirjailijat julistavat.
Entäpä jos joku näistä kirjailijoista sanoisikin: ”En minä ole sosiologi tai sosiaalipsykologi, eikä romaanini ole yhteiskunnallinen pamfletti koti-isyydestä. Siinä vain sattuu olemaan päähenkilönä lapsiaan kotona hoitava isä. Minä olen kaunokirjailija ja varsinainen asiantuntemukseni rajoittuu romaanien kirjoittamiseen.”
Todennäköisesti toimittajat eivät haluaisi kysellä tällaisen kirjailijan kerrontaratkaisuista tai poetiikasta. He etsisivät käsiinsä jonkun neljästä muusta koti-isästä kirjoittaneesta kirjailijasta ja taivuttelisivat hänet ruotimaan romaaninsa polttavan ajankohtaista aihetta.
Kylmän sodan päähenkilö Vertti Harmaja on jälkikeynesiläinen taloustieteilijä, joka saa aivovamman ja kärsii sen seurauksena erilaisista pakko-oireista. Tykkäsin kirjoittaa Vertistä, mutta en ole valmis tekeytymään talous- tai neurotieteen asiantuntijaksi tai edes laukomaan mielipiteitäni niistä. Voisin jutella Kylmästä sodasta romaanina, mutta eipä sellaisista puheista syntyisi vetävää lehtijuttua.
Joku tietysti sanoo, että brändään itseäni sillä, etten halua puhua ulkokirjallisista jutuista. Ehkä niin. Kaikkihan me annamme itsestämme ulospäin jonkinlaisen vaikutelman. Aikamme sairauksia on nimittää sitä brändäykseksi, riippumatta siitä onko kyseessä viihdetähti tai rivikirjailija. Huomiotalouden logiikka määrittää niitäkin, jotka eivät huomiotalouden ehdoilla pelaa (eli pyri maksimoimaan julkista läsnäoloaan.)
Tämän sanoessani en halua tuomita niitä, jotka ovat valmiit juttelemaan toimittajille välillä yhdentekeviäkin asioita. Kirjailijan leipä on niin lujassa, että turha moralisoida.
Olen vain realisti. En ratkaisevasti pystyisi edistämään kirjojeni myyntiä vaikka hyppisin jokaisen toimittajan pillin mukaan enkä ikinä kieltäytyisi haastattelupyynnöistä, edes typerimmistä. Pelimerkkini huomiotaloudessa ovat niin vähäiset, että yritykseni maksimoida julkinen läsnäoloni synnyttäisi vain nolouden ja epämukavuuden tunteita nostamatta minua kuitenkaan niin laajaan tietoisuuteen, että se ratkaisevasti vaikuttaisi myyntilukuihini.
Teen siis välttämättömyydestä hyveen ja puhun vain asia-asiaa.