Esseen aika

Parasta romaanin julkaisemisessa on se, että saa palata taas esseiden pariin.

Läntisessä maailmassa on esseistejä kahta alalajia, tai oikeastaan kahta ja puolta. Näin väittää Tero Tähtinen vastikään ilmestyneessä kirjassa Vanha metsuri ja metsähippi (Savukeidas), joka sisältää hänen ja Matti Mäkelän välistä kirjeenvaihtoa vuosilta 2013-2014. Esseepohdinnat ovat kirjassa sivupolkuna, pääasiassa se sisältää herrojen reflektointia maailmanmenosta ja ihmiselämän iloista ja suruista.

Mutta minkälaisia ovat ne Tähtisen hahmottelemat esseistien alalajit?

Ensimmäisen muodostavat Montaignen aloittamaa traditiota jatkavat ”pohdiskelevan ja tyynen analyyttisen herrasmiesesseen” kirjoittajat, jotka pureutuvat henkevästi taiteen ja kulttuurin kysymyksiin. Tällaisia esseistejä ovat Tähtisen mielestä mm. Markku Envall, Johannes Salminen, Martti Anhava, Jan Blomstedt, Jukka Koskelainen ja Tommi Melender.

Toisen alalajin muodostavat riidassa maailman kanssa olevat nuoret ja vanhat vihaiset miehet. Heidän tekstinsä ovat häikäilemättömän henkilökohtaisia ja hyökkääviä ja niissä otetaan jyrkästi kantaa aikakauden ilmiöihin. Tämän perinteen kantaisäksi Tähtinen mainitsee Thoreaun ja sen suomalaisiksi edustajiksi Pentti Linkolan, Erno Paasilinnan, Leif Salménin sekä uuden polven nimistä Antti Nylénin ja Timo Hännikäisen.

Kolmas alalaji on sen verran pieni, että Tähtisen mielestä se ei muodosta kokonaista traditiota vaan tradition puolikkaan. Kyseessä on lyyrinen miniatyyriessee, jonka piiriin voidaan lukea Rakel Liehun Sininen kala, Gösta Ågrenin Tämä elämä, Sandor Marain Mietteiden kirja, Yoshida Kenkon Joutilaan mietteitä ja Jaan Kaplinskin Rajalla jota ei ole. Tähän minigenreen Tähtinen itse samastuu esseistinä vahvimmin.

Nykyisessä kirjallisessa kulttuurissa esseellä menee hyvin, niin Suomessa kuin maailmalla. Esseen elinvoimaisuus ei näy suurina myyntilukuina, mutta kirjallisen sisällön rikkautena se näkyy.

Vaikka olenkin vierastanut esseebuumista puhumista, olen sitä mieltä että aika on otollinen pohdiskelevalle asiaproosalle. Georg Lukacs uumoili viime vuosisadan alkupuolella esseen nousua ja sanoi, että essee kirjallisuudenlajina on omiaan sellaisiin historian vaiheisiin, jolloin vakiintuneet ajattelumallit ovat koetuksella ja arvot murroksessa. Toisin sanoen hän piti modernia aikaa esseen aikana.

Lukacsin ennustus saattoi mennä noin sadalla vuodella pieleen, mutta vähät siitä. Mielestäni hänen huomionsa selittävät hyvin sen, miksi esseet herättävät nykyisin kiinnostusta ahkerasti lukevissa ihmisissä. Lukacsilla tosin oli mielessään kulttuuris-filosofinen essee eikä kaunokirjallinen essee, joka nykyisin on vallalla.

Perinteisesti kirjailijat ovat pitäneet esseiden kirjoittamista hanttihommana tähdellisempien töiden lomassa. Parhaisiin amerikkalaisiin nykyesseisteihin lukeutuva Joseph Epstein onkin todennut, että juuri kukaan kirjallisesti suuntautunut ihminen ei tietoisesti pyri esseistiksi. Useimmat haluavat kirjoittaa romaaneja, aika monet runoja tai näytelmiä, jotkut harvat haaveilevat kriitikon urasta. Esseistiksi päädytään vahingossa, sattumien kautta.

Niin päädyin minäkin.

Epstein tiivistää suhteensa esseen kirjoittamiseen tavalla, jonka itsekin voin allekirjoittaa:

The personal essay is, in my experience, a form of discovery. What one discovers in writing such essays is where one stands on complex issues, problems, questions, subjects. In writing the essay, one tests one’s feelings, instincts, and thoughts in the crucible of compositions.

Kuten kaikilla ihmisillä, myös esseisteillä on mielipiteitä, joskus vahvojakin. He voivat tuoda niitä esille teksteissään, mutta esseetä ei pidä sekoittaa kolumniin tai mielipidekirjoitukseen.

Essee edellyttää enemmän kuin mielipiteen. Se edellyttää syvästi persoonallisen näkökulman, hahmotustavan, äänen (ja mielellään myös vastaäänen tai -ääniä). Kun George Orwell kirjoittaa vaikkapa brittiläisistä perinneruoista, teksti vetoaa sellaiseenkin lukijaan, joka ei ole kiinnostunut brittiläisistä perinneruoista tai siitä mitkä niistä maistuvat Orwellin suussa parhaalta. Aiheet tai mielipiteet eivät sanele esseen kiinnostavuutta, vaan esseistin tapa käsitellä niitä.

Tähtinen huomauttaa, että esseekirja ei koskaan ole siinä esitettyjen mielipiteiden summa eikä sen hyvyyttä tai huonoutta ratkaise se, kuinka oikeaan osuvia tai hyvin perusteltuja nuo mielipiteet ovat. Hän vertaa esseetä kolumniin; siinä missä kolumni esittää yhden kärkevän mielipiteen, essee pyrkii kuvaamaan kokonaista persoonaa, elämänkatsomusta ja henkilökohtaista todellisuutta.

Suomessakin on toki julkaistu esseekirjoina sellaisia, jotka olisi ollut asiallisempaa nimetä kolumnikokoelmiksi. Mutta se on toinen juttu.

Tuomas-filosofi ja hänen majakkansa

Oli ikävää katsoa eilisiltana televisiosta Suomen ja Romanian välinen jalkapallon EM-karsintaottelu. Saadakseni ajatukseni pois katkerasta tappiosta päätin ennen nukkumaanmenoa lukea uudesta Niin & Näin -lehdestä (Marx-teemanumero) Tuomas Nevanlinnan haastattelun (tai pikemminkin hänen pitkän monologinsa).

Sepä olikin niin saatanan älykästä tekstiä, etten saanut järkytykseltäni unta. Koko päivän on ollut sellainen olo kuin olisin katsonut äärimmäisen noloja tai äärimmäisen rivoja kuvia, jotka eivät lähde päästäni.

Nevanlinna roimii Thomas Pikettyä, jonka Capital in the Twenty-First Century on hänen mielestään ”tylsä opus” ja sen lukeminen ”kuin lukisi yhteiskuntatieteellisen monografian tilastoliitettä”.

Mikä Pikettyssä nyppii Nevanlinnaa? Ainakin se, että hänen kirjansa on teoreettisesti köykäinen ja sisältää dataa tolkuttomasti. Lisäksi Pikettyn vasemmistolaisuus (tai ”vasemmistolaisuus”, kuten Nevanlinna asian ilmaisee) on perin mietoa ja suhteellista.

Epäilen, että vika on pikemminkin Nevanlinnan omissa odotuksissa. Onko hän tosiaankin ottanut vakavasti amerikkalaisten aikakauslehtien henkilökuvat, joissa Pikettyä kutsutaan meidän aikamme Marxiksi? Ei kai NEVANLINNA voi olla niin typerä?

Eihän Piketty ole tai yritä olla messiaanisen mittakaavan mestariajattelija. Pikemminkin hän on tulo- ja varallisuuseroihin erikoistunut uuttera arkistoinsinööri. Minun järkeeni ei kerta kaikkiaan mahdu, miten kukaan voi lukea Capital in the Twenty-First Centurya ehdotuksena suureksi ylätason talous- ja yhteiskuntateoriaksi ja sitten nälviä, kun siitä ei sellaiseksi ole. (Ok, ehkä Piketty välillä syyllistyy johonkin tällaiseen vihjaamaan…)

Pikettyn teoksen vastaanotossa erottuu kaksi peruslinjaa: toiset ovat syyttäneet häntä kärjistetyistä johtopäätöksistä ja datan manipuloinnista (oikeisto), toiset taas ovat pettyneet, kun Pikettystä ei ole poliittisen muutoksen ohjelmanlaatijaksi tai teoreetikoksi (vasemmisto). Ohjelmanlaatijaa ovat kaipailleet vaaliteesejä rustailevat sosiaalidemokraattiset puoluevirkailijat, teoreetikkoa taas Nevanlinnan kaltaiset itsensä Marxin tuotannossa marinoineet filosofit.

Normaalioloissa Capital in the Twenty-First Centuryn olisi lukenut muutama sata spesialistia, jotka olisivat ensin huudahtaneet: ”Vau, mikä voimannäytö kerätä, järjestää ja käsitellä tällainen määrä dataa” ja antautuneet sen jälkeen kipakkaan väittelyyn Pikettyn esittämistä teeseistä. Teoksesta kuitenkin tuli odottamaton bestseller ja samalla odotukset Pikettyä kohtaan paisuivat ylimitotetuiksi. Kukin intressiryhmä tarttui hänen teokseensa omine toiveineen ja odotuksineen ja pettyi, kun ne eivät toteutuneetkaan, radikaalivasemmistolaiset ajattelijat muiden joukossa.

Nevanlinnan mukaan Piketty kertoo vain lähinnä sellaisia asioita, jotka tiesimme muutenkin. Jos Nevanlinna todellakin väittää, ettei Capital in the Twenty-First Centuryn datassa ole hänelle mitään uutta, hän joko a) puhuu paskaa tai b) ei ole edes viitsinyt lukea koko teosta. Mutta koska NEVANLINNA ei tietenkään voi puhua paskaa, kallistun jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja ajattelen, että hän kertoo itsestään sanoessaan: ”Ei kirjaa ole tarkoituskaan lukea, vaan osoittaa sormella ja sanoa: ’Katsokaa nyt, se on viimein todistettu!'”

Vaikka suuri osa ihmisistä (ja tietenkin kaikki vasemmistolaiset) olisivatkin olleet jo valmiiksi sitä mieltä, että tuloerot ja eriarvoisuus ovat kasvussa, ei tämä havainto ole ollut mitenkään selvä tai kiistaton julkisessa keskustelussa. Kun Capital in the Twenty-First Century ilmestyi, konservatiiviset ekonomistit ja talouslehdet kävivät täyden rintaman hyökkäykseen todistaakseen Pikettyn havainnot vääriksi tai jopa tietoisesti vääristellyiksi. Heidät kuitenkin lyötiin takaisin. Näin ei olisi käynyt, jos Piketty olisi tehnyt työnsä hutiloiden. Mielestäni jo pelkästään se todistaa hänen teoksensa (tämän tylsän datapankin) merkityksestä. Uskon myös, että teoksella on vaikutuksia siihen, millaista talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa läntisissä yhteiskunnissa tulevina vuosikymmeninä harjoitetaan.

Tulo- ja varallisuuserotilastot ovat poliittista dynamiittia. Oikeasti. Etenkin kun niitä on pirullisen hankala kerätä, mikä ei varmastikaan ole sattuma. Siksi harmittaa Nevanlinnan kaltaisten tyyppien ylenkatse tällaista uutteraa tutkimusta kohtaan.

Mutta Nevanlinna on filosofi. Hän ei ole kiinnostunut numeroista, empiriasta. Hänen alaansa ovat käsitteet ja teoriat. Jos ne eivät suoraan muutakaan maailmaa, niin välillisesti kyllä. Saattepa nähdä! Niin on käynyt ennenkin!

Ei siis jäädä murskaamaan numeroita, vaan katsotaan pitemmälle. Nevanlinna neuvoo tekemään kuin Marx:

Kapitalismi on ajateltava pohjaan saakka. Vain tämän radikaalin näkökulman avulla voi osua sen hermoon ja saada todellisen poliittisen liikkeen avulla aikaan uusi tuotantomuodostelma ja yhdessä elämisen tapa.

Mutta toisessa kohdassa Nevanlinna sanoo myös:

Tämä tietysti vaatisi, mikäli Marxin esimerkkiä on uskominen, muutaman vuosikymmenen mittaista kokopäiväistä istumista kirjastossa, mihin tämän päivän tutkijoilla ei yliopistoinstituution katastrofaalisessa nykytilanteessa taida olla mahdollisuuksia…

Onko hoksottimissani vikaa, jos aistin noiden kahden katkelman välillä tietyn ristiriidan. Eli: mahdollista vai ei?

Ja jos uutta Marxia ei parin vuosikymmenen kirjastosessioiden jälkeen tule emmekä saa uutta Pääomaa, jossa kapitalismi ajatellaan pohjaan saakka, mitä sitten? Onko meidän tyytyminen vain nykyisen järjestelmän parantamiseen ja uudistamiseen, joka ei Nevanlinnan mielestä näyttäisi olevan kiinnostavaa tai relevanttia, koska se ei ole tarpeeksi radikaalia eikä johda nollahetkeen ja uuteen alkuun, ”uudenlaiseen tuotantomuodostelmaan ja yhdessä elämisen tapaan.”

No joo, myönnetään. Minulle Keynes on läheisempi kuin Marx (joka ei ole läheinen ollenkaan) enkä kaipaa nollahetkeä ja uutta alkua, vaan uskon, että hyvä elämä on mahdollinen liberaalissa pluralistisessa valtiossa, josta Nevanlinna eittämättä voi sormi ojossa sanoa, että se on herruuteen perustuva järjestelmä, jonka ytimessä vaikuttavat sorron ja riiston mekanismit.

Todettakoon, että Nevanlinna on kaikesta huolimatta minulle mieluinen kirjoittaja ja ajattelijakin. Joskus hänen tekstinsä kuitenkin väsyttävät, ja silloin ne eivät näyttäydy älykkäinä vaan ”saatanan älykkäinä” eivätkä hänen retoriset bravuurinsa (älylliset kuperkeikat ja nokkelat paradoksit) tunnu oivaltavilta ja avartavilta, vaan mahtipontisilta ja ontoilta, kuten esimerkiksi tämä kohta Niin & Näin -lehden monologissa, jossa hän rohkaisee toisia Marxin tuotannossa itsensä marinoineita filosofeja utooppisiin maalailuihin, henkeä nostattavaan aaterunouteen:

Tässä ei saa pelätä liikaa. Ikään kuin joku ’malli’ voisi sellaisenaan toteutua! Mallit todella ovat kömpelöitä ja koko ajatus niiden ’toteuttamisesta” tai ’soveltamisesta’ todella on epäpoliittinen! Kyse on vain kuvittelu- ja toimintakykymme ruokkimisesta.

Eli ajattelu on radikaalimpaa kuin pelkkä toteuttaminen tai soveltaminen. Mielestäni aika itsestäänselvä johtopäätös, mutta kuinka komealta se kuulostakaan, kun ajatuksen muotoilee omasta kielestään huumaantunut Nevanlinna. Toisaalta tuo katkelma voisi olla myös jonkun uusklassisen ekonomistin haastattelusta. Samalla tavalla hekin askartelevat ”malleilla”, jotka eivät tietenkään sellaisenaan päde reaalimaailmassa.

Viime aikojen top 5

Olin tänään Radio Helsingin kirjallisuusohjelman Suuren hesalaisen kirjakerhon vieraana. Teemana oli kritiikki ja sen nykytila ja siitä keskusteli kanssani Kiiltomadon uusi päätoimittaja Aleksis Salusjärvi.

Krittiikkihän on, kuten kaikki varmasti tietävätkin, kriisissä. Sen elintila ja elinehdot perinteisillä julkaisufoorumeilla eli lähinnä päivälehdissä ovat niukentuneet huolestuttavasti. Toisaalta kritiikki ja kriisi kuuluvat tavallaan aina yhteen, koska itse kukin haluaa kritiikiltä eri asioita (yksi lukuvinkkejä, toinen arvottamista, kolmas tulkintoja, neljäs myynninedistämistä, viides taideteoreettisia linjanvetoja, kuudes sytykkeitä yhteiskunnalliseen keskusteluun jne.) eikä se voi koskaan kaikkiin odotuksiin vastata saati täyttää niitä.

Kritiikkiin pätee sama mitä Mauno Koivisto aikanaan sanoi talouspolitiikasta: se on aina vääränlaista jostain näkökulmasta tarkasteltuna.

Minä pidän suurena uhkakuvana David Foster Wallacen viime vuosituhannen lopulla kuvailemaa kritiikin lipumista peitellyksi markkinointiviestinnäksi, jossa lukijaa lähestytään kuluttajana:

”In today´s US, a typical book review is driven by market logic and implicitly casts the reader in the role of consumer. Rhetorically, its whole project is informed by a question that´s too crass ever to mention up front: ´Should you buy this book?´”

Radio Helsingin keskustelussa emme tietenkään päässeet varsinaisesti mihinkään lopputulokseen. Kunhan keikutimme leukojamme. Niin se käy. Mutta keskustelu itsessään tuntui antoisalta, enkä minä ainakaan osaa muuta pyytää tai vaatia.

Ohjelmasta vastaavan toimittaja Taru Torikan pyynnöstä laadin radiokeskustelun oheiseksi top 5 -listan viime aikoina kolahtaneista kirjoista. Pienen pähkäilyn jälkeen valitsin nämä:

Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari. Olen lukenut alkukielellä aikaisemmin, mutta hienolta tuntui lukea tämä merkkiteos vihdoin suomeksi Juhani Lindholmin tulkitsemana.


Marguerite Duras: Kirjoittaminen. Ytimiin menevää reflektointia kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta: ”Epäily on yhtä kuin kirjoittaminen. Joten se on myös yhtä kuin kirjailija.”


Martin Amis: The Zone of Interest. Uudessa romaanissaan Amis onnistuu kahdessa liki mahdottoman tuntuisessa asiassa: saa aikaiseksi satiirisia aineksia sisältävän erinomaisen holokaust-romaanin ja kirjoittaa parhaiden vuosiensa veroista proosaa.


Joyce Carol Oates: On Boxing. Ostin hiljattain nyrkkeilysäkin ja sen innoittamana luin uudestaan Oatesin elegantin ja elämänviisaan nyrkkeilykirjan.


Satu Taskinen: Katedraali. Kerronnaltaan moniulotteinen kotimainen uutuusromaani, jonka kirjalliset juuret ovat Keski-Euroopassa ja jossa voi aistia suuren sankarini Thomas Bernhardin vaikutuksen.