Vihdoinkin suomeksi: Painovoiman sateenkaari


Iso aukko suomalaisessa käännöskirjallisuudessa on paikattu. Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari ilmestyy virallisesti tänään. Se on fanfaarien paikka.

Juhani Lindholmin käännöksen piti tulla ulos painokoneesta jo keväällä 2013, mutta alkuperäinen aikataulu osoittautui liian kunnianhimoiseksi. Eipä puolentoista vuoden viive haittaa. Tärkeintä on, että saadaan huolellinen suomennos. Painovoiman sateenkaari ei taatusti ole helppo pala kääntäjälle.

Luin kirjan etukäteen pdf:nä, koska tein siitä arvion Parnassoon. Toissa päivänä sain varsinaisen kirjaesineen postilaatikkooni. Tuhatsivuinen järkäle tuntuu mukavalta kädessä. Kyllä sillä vähän paksummankin ikkunan rikkoisi.

Nyt täytyy vain toivoa, että Painvoiman sateenkaari löytäisi suomalaiset lukijat ja poikisi lisää pynchoniitteja. Vaikka Pynchonilla on ansaitusti vaikean kirjailijan maine, hänen lukijansa ovat poikkeuksellisen vannoutuneita & uskollisia. Harva megabestselleristi pystyy luomaan teostensa ympärille yhtä vankan lukijoiden yhteisön.

Aikaisemmin Pynchonilta on suomennettu The Crying of Lot 49 nimellä Huuto 49. Sen käänsi Tero Valkonen. Jos vielä saataisiin suomeksi Mason & Dixon, koossa olisi Pynchonin kolme parasta romaania. Kirjailija tunnettiin pitkään siitä, että hän julkaisee romaanin vuosikymmenessä, jos niinkään usein. Tällä vuosituhannella hän on tiivistänyt tahtiaan ja pyöräyttänyt viimeksi kuluneen seitsemän vuoden aikana kolme kirjaa: Against the DayInherent Vice ja Bleeding Edge. Niistä vain ensin mainittu on vahvaa kamaa.


Jos Pynchonin tuotannosta ei ehdi tai halua lukea enempää kuin yhden romaanin, suosittelen Painovoiman sateenkaarta. Kannattaa kuitenkin varata riittävästi aikaa. David Foster Wallacelta kului teoksen parissa kahdeksan iltaa, keskivertolukijalla varmastikin enemmän.

Minulla oli alkukielinen teos hyllyssäni jo parikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana. Sitä oli kiva pitää esillä, mutta kesti kauan ennen kuin jaksoin sen parissa sataa sivua pitemmälle. Kun sitten lopulta päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, minulta taisi kulua Gravity’s Rainbow’n läpi kahlaamiseen neljä viikkoa. Lindholmin suomennos sujui toki paljon sutjakammin.

***

Painovoiman sateenkaarta luonnehditaan postmoderniksi klassikoksi. Eikä syyttä tai ansiotta.

Se lyö rikki psykologisen realismin tutut kerronnalliset kaavat marssittamalla lukijan eteen nelisensataa henkilöhahmoa. Se punoo yhteen lukuisia juonia ja alajuonia, liikkuu arkitodellisuudesta uniin ja houreisiin, sekoittelee korkeaa ja matalaa, ylhäistä ja alhaista, kaunista ja kauheaa. Kielen tasolla se vyöryy rekisteristä toiseen, teknisestä jargonista katuslangiin ja lyyrisistä kuvista beathenkiseen irrotteluun.


Kirjallisuudentutkija Edward Mendelson on luonnehtinut Painovoiman sateenkaarta ensyklopediseksi narratiiviksi. Samaan traditioon kuuluvat Dante, Rabelais, Cervantes, Melville ja Joyce. Ensyklopediselle narratiiville ovat ominaisia runsaat alluusiot ja laajat historiallis-filosofiset perspektiivit sekä pyrkimys luoda uudenlaisia kerronnan muotoja, joilla pureutua vallitsevan aikakauden psykopatologioihin.

Uudenlaisten kerronnan muotojen etsintä ei Pynchonin tapauksessa kuitenkaan tarkoita radikaalia katkosta menneeseen, jonkinlaisen vallankumouksellisen nollahetken tavoittelua. Hän katsoo paitsi eteenpäin myös taaksepäin, kaivaa esiin unohdettuja aarteita kirjallisuushistorian hämäristä.

Erinomaiset jälkisanat suomennokseen kirjoittanut Tiina Käkelä-Puumala tähdentääkin Painovoiman sateenkaaren juurten ulottuvan syvemmälle kuin 1800-luvun klassiseen realismiin palautuvien valtavirtaromaanien. Painovoiman sateenkaari jatkaa menippolaisen satiirin perinteitä.

”Pynchonin paljon puhuttu kokeellisuus ja kaunokirjallisen muodon uudistaminen merkitsee myös hyvin vanhojen kerronnan keinojen uusiokäyttöä sellaisessa historiallisessa tilanteessa, joka on ne jo unohtanut”, Käkelä-Puumala kirjoittaa.

Suosittelen lukemaan Käkelä-Puumalan tekstin ennen itse teokseen ryhtymistä. Se madaltaa sisääntulokynnystä. Eikä ”juonipaljastuksista” tarvitse välittää, Pynchon ei ole niitä kirjailijoita, joiden teokset voisi spoilata.

***

Alkukielisenä Painovoiman sateenkaariilmestyi 40 vuotta sitten. Siinä ajassa kirjallisuus ja ympäröivä maailma ovat muuttuneet monin tavoin.

David Foster Wallace poimi esikoisromaaniinsa The Broom of the Systemroppakaupalla suoria vaikutteita Pynchonilta, mutta ryhtyi myöhemmin ottamaan etäisyyttä mestariinsa. Hän tuumi jo 1990-luvulla, että Pynchonista olisi aika päästä vähitellen eteenpäin.

Omassa magnum opuksessaan Infinite Jestissä Wallace kirjoittaa jo Pynchonia vastaan. Romaanin patriarkkahahmo, elokuvaohjaaja James Incandenza on tiivistymä Pynchonin kaltaisista amerikkalaisen postmodernismin ikoneista. Eräs Infinite Jestinhenkilöistä luonnehtii James Incandenzan tuotantoa näin:

Onkohan amatöörimäinen oikea sana? Ehkä hän oli pikemminkin loistava optikko ja teknikko, mutta täydellinen amatööri merkityksellisessä kommunikaatiossa. Teknisesti briljantti, hänen Työnsä, sekä valaistus että kuvakulmat tarkasti mietittyjä. Mutta oudolla tavalla ontto ja tyhjä, vailla dramaattista kohdentumista – ei minkäänlaista narratiivista liikettä kohti todellista tarinaa; ei minkäänlaista emotionaalista liikettä kohti yleisöä.


Samankaltaisilla sanankäänteillä Wallace kritisoi Pynchonin ja muiden postmodernien esikuviensa tuotantoa. Itsetietoinen ja ironinen postmoderni fiktio oli teoreettisesti sofistikoitunutta ja teknisesti taitavaa, mutta siitä puuttui sielu. Infinite Jest ei kuitenkaan pyrkinyt tuhoamaan Painovoiman sateenkaaren kaltaisten merkkiteosten aikaansaannoksia vaan halusi pikemminkin pelastaa niiden edustaman ensyklopedisen romaanimuodon kielen solipsismilta. 

***

Painovoiman sateenkaaren suomennoksen välityksellä ensikontaktin Pynchoniin ottavan lukijan lähtötilanne näyttäytyy ristiriitaisena. Ne, jotka eivät ole lukeneet Pynchonia aikaisemmin, ovat kuitenkin lukeneet häntä toisten kirjailijoiden läpi suodatettuna.

Englanninkielisessä nykykirjallisuudessa Pynchon on pitkässä proosassa samanlainen toteemi kuin Donald Barthelme lyhyessä proosassa ja John Ashbery lyriikassa. Hänen vaikutuksensa tihkuu läpi useiden angloamerikkalaisten prosaistien teoksista. Suomenkielisessä proosassakin voi nähdä Pynchonin kädenjäljen. Vaikkapa Jaakko Yli-Juonikkaan tuotanto olisi toisennäköistä, ellei hän olisi lukenut tämän postmodernin velhon teoksia.

Kaunokirjallisuuden lisäksi Pynchonin vaikutukset tuntuvat 1960-lukulaisen kulttuurinmurroksen jälkeisessä populaarikulttuurissa. Painovoiman sateenkaaren sarjakuvamaisista henkilöhahmoista ja slapstickiksi nyrjähtävästä dramatiikasta ei ole pitkä hyppäys parodisiin televisiosarjoihin tai mainoksiin.

Vaikka Painvoiman sateenkaaren tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan viimeisiin kuukausiin ja heti rauhantekoa seuranneeseen ajanjaksoon, se kertoo kuitenkin lopulta enemmän sodanjälkeisestä jälkiteollisesta maailmasta. Monet eri lukureitit johdattavat teoksen sisälle ja mahdollisesti sieltä ulos, mutta ne kaikki valottavat jollain tavalla, jostain näkökulmasta postmodernia sensibiliteettiä.

Uskaltautukaa rohkeasti seikkailemaan tämän kirjan sokkeloihin!

Valtavirtamiehen rohkea kirja

Olen lukenut monta finanssikriisiä käsittelevää kirjaa ja selaillut vielä useampaa. Ymmärrettävistä syistä niistä on muodostunut viime vuosina aivan oma tietokirjallisuuden alalaji.
Martin Wolfin hiljattain ilmestynyt The Shifts and the Shocks kuuluu tämän genren valioihin. Financial Timesin kommentaattorina toimiva Wolf on tuttu nimi kaikille talouspoliittista keskustelua seuraaville. Vaikka häneltä puuttuu akateeminen sädekehä, hänen analyysejään seurataan tarkasti paitsi poliitikkojen, virkamiesten ja journalistien myös ekonomistien piirissä.
The Shifts and the Shocksin ansioihin kuuluu, että se katsoo yhtä paljon tulevaisuuteen kuin menneisyyteen. Wolf pyrkii hahmottamaan niin finanssikriisin syitä kuin seurauksia, sillä kuten kirjan alaotsikko sanoo: ikävistä tapahtumista on vielä paljon opittavaa.
Välittömässä kriisin torjunnassa hallitukset ja keskuspankit onnistuivat kiitettävästi lähtiessään määrätietoisesti elvyttämään. Sen jälkeen ei ole mennyt läheskään yhtä hyvin. Wolf pitääkin uutta vakavaa rahoitusjärjestelmän häiriötä varteenotettavana uhkana, elleivät poliittiset päättäjät ryhdy radikaaleihin uudistuksiin. 
Ennen toimenpidesuosituksiaan Wolf esittää yhteenvetonsa finanssikriisiin johtaneista tekijöistä. Tärkeälle sijalle hän nostaa Kiinan ja Saksan kaltaisten maiden liikasäästäminen (savings glut). Ne hamstrasivat rahaa enemmän kuin käyttivät investointeihin. Seurauksena oli valtavia pääomavirtoja sääntelystä vapautuneille rahoitusmarkkinoille. Likviditeetti ajoi varallisuushinnat nousuun, ruokki spekulaatiota, synnytti kuplia ja loi edellytykset historian pahimmalle finanssikriisille.
Elpyminen on ollut tuskallisen hidasta. Talouskasvu pysyttelee läntisessä maailmassa selvästi pitkän ajan trendin alapuolella eikä sen merkittävästä vauhdittumisesta ole juuri minkäänlaisia merkkejä. 
Erityisen synkältä näyttää Euroopassa, ja siitä voidaan Wolfin mukaan syyttää poliittisia päättäjiä, jotka turvautuivat ahdingon keskellä ankaraan talouskuripolitiikkaan. Yritysten ja kuluttajien pienentäessä velkataakkaansa myös valtiot laitettiin kiristämään vyötä. Päätös soti kaikkia suhdanneoppeja vastaan. Ei siis ihme, että Euroopan velkakriisistä on sukeutunut kysyntäkriisi ja investointilama.
Wolf tunnetaan varsin konservatiivisena markkinatalousmiehenä, mutta uudessa kirjassaan hän tekee rohkeita ja ennakkoluulottomia johtopäätöksiä. Valtavirtaa edustava uusklassinen taloustiede on hänen mielestään ollut selvästi huonommin kartalla kuin niin sanottu heterodoksinen taloustiede eli lähinnä jälkikeynesiläiset.
Kauaskantoisimpana ja kiistanalaisimpana reforminaan Wolf esittää, että tulevaisuudessa julkiset taloudet päästettäisiin alijäämäisiksi ja alijäämät rahoitettaisiin keskuspankkien toimesta. Tällainen helikopteriraha varmistaisi riittävän kokonaiskysynnän ja vakauttaisi rahoitusjärjestelmän. Oikein tehtynä sen ei pitäisi myöskään johtaa inflaatioon.
The Shifts and the Shocks on siitä kunnioitettava teos, että se osoittaa tekijänsä kykyä päivittää ajatteluaan historiallisen tilanteen mukaiseksi. Finanssikriisin karut kokemukset ovat saaneet Wolfin ottamaan etäisyyttä uusklassisen taloustieteen opinkappaleisiin. Kyse ei ole takinkääntämisestä vaan analyyttisestä reflektiosta, jollaista ei läheskään kaikilla valtavirran kommentaattoreilla ole. 
Arvomaailmaansa Wolf ei ole muuttanut tippaakaan. Hän vannoo edelleen vapaan markkinatalouden ja avoimen yhteiskunnan nimiin. Samalla hän ymmärtää, että nykyisen kaltainen, ytimeltään antisosiaalinen rahoitusjärjestelmä, joka asettaa keinottelumotiivin yhteishyvän edelle, on uhka hänen hellimilleen arvoille.

Realismia ja fantasiaa samassa cocktailissa

Odotin kovasti David Mitchellin The Bone Clocksia, ehkä enemmän kuin mitään toista tämän syksyn uutuusromaania, vaikka hänen edellinen teoksensa The Thousand Autumns of Jacob de Zoet (joka ilmestyy piakkoin suomeksi) oli hienoinen pettymys.

Kovista odotuksistani huolimatta en pidä Mitchelliä itselleni tärkeänä kirjailijana. Minun asteikossani hän on ”vain” hyvä kirjailija.

Selvennetäänpä vähän.

Tärkeitä kirjailijoita minulle ovat sellaiset, joiden teokset jättävät pysyvät jäljet mielenmaisemaani, ajatteluuni, kokonaisolemiseeni. Ilman heidän tuotantoaan kokisin olevani ihmisenä vajavaisempi. Minun ei tarvitse olla heidän kanssaan poliittisesti samoilla linjoilla, eikä kyse ole myöskään sukulaissieluisuudesta. Heidän sensibiliteettinsä ja tapansa katsoa maailmaa yksinkertaisesti vetoavat minuun syvästi.

Hyvät kirjailijat taas ovat sellaisia, joiden teosten lukemisesta pidän tai jopa nautin, mutta jotka eivät kosketa sen syvemmin. Elämästäni ei puuttuisi mitään olennaisen tärkeää, jos heidän tuotantonsa pyyhittäisiin pois muististani. Monesti nämä hyvät kirjailijat malliesimerkkinä vaikkapa Ian McEwan saattavat olla teknisessä mielessä huomattavasti parempia kuin monet tärkeinä pitämäni kirjailijat. Heidän teoksistaan kuitenkin puuttuu sellainen henkinen taajuus, joka puhuttelisi minua voimallisesti.

Mitchell on siis hyvä, ei tärkeä. Mutta ehdottomasti hyvien terävintä kärkeä, jos nykykirjailijoista puhutaan. Suomentamaton esikoisteos Ghostwritten ja kuusi vuotta sitten suomeksi ilmestynyt Pilvikartasto ovat ylivertaisia kirjallisen sommittelun taidonnäytteitä. Paha kyllä Pilvikartastosta tehty elokuva oli varsinainen kammotus.

Englanninkielisessä kirjallisuusslangissa on termi portmanteau novel. Sillä tarkoitetaan romaania, joka koostuu tilkkutäkkimäisesti eri aikatasoissa ja mahdollisesti myös eri tyylilajeissa kulkevista tarinoista. Tarinat yhdistetään toisiinsa metakertomuksin ja johtomotiivein. Mitchell on johtavia tämän kirjallisuudenlajin edustajia. Häneen isketään toisinaan kokeellisen prosaistin leima, mutta hän ei itse siitä innostu. Enkä ihmettele. Mitchell ei ole eikä pyrikään olemaan uudistajaheeros kielen ja kerronnan tasolla, eivätkä hänen rakenteelliset sommitelmansakaan ole sinänsä uusia ja mullistavia. Ainoastaan poikkeuksellisen kekseliäitä ja taitavasti toteutettuja, mikä ei tietenkään ole vähäinen saavutus.

Usein tilkkutäkkiromaanien tekijät ovat jonkin sortin maksimalisteja. Mitchelliä en kuitenkaan sellaiseksi kutsuisi. Hänen romaaneissaan mittakaavat voivat silmämääräisesti näyttää suurilta, mutta eivät ole sitä tekstin tasolla. Mitchellille luontevin kirjallinen yksikkö on satasivuinen tarina, ja niitä hän sitten nivoo yhteen romaaneiksi. Suurisuuntaiset, koko romaanin läpäisevät tekstuaalis-temaattiset kudelmat eivät ole hänellä erityisen tärkeällä sijalla. Mitchelliä lukiessa ei tule koskaan sellaista paranoidista oloa, että ”kaikki liittyy kaikkeen”, kuten vaikkapa arkkimaksimalisti Thomas Pynchonin romaanien äärellä.

Jos varsin puhdaslinjainen historiallinen romaani The Thousand Autumns of Jacob de Zoet oli Mitchelliltä askel syrjään Pilvikartaston tilkkutäkkimäisyydestä, The Bone Clocks edustaa ilokseni paluuta portmanteau-romaaniin, Englanninkielisessä lehdistössä uutukainen on julistettu Mitchellin kunnianhimoisimmaksi teokseksi, mikä saattaa pitää paikkansa. Mitchell itse puhuu übernovelista eli kirjasta, joka laajenee omien rajojensa ulkopuolelle ja sulkee sisäänsä kaiken hänen kirjoittamansa. Ei siis ihme, että The Bone Clocksissa seikkailee aiemmista teoksista tuttuja hahmoja.

Mitchell tunnetaan kirjallisten lajityyppien yhdistelijänä, eikä uutuusteos tästä eklektisestä linjasta poikkea. Korkeakirjallinen fiktio lyö iloisesti kättä genrekirjallisuuden (scifin, spefin, fantasian) kanssa. Aikatasot ja kertojat vaihtuvat luku luvulta niin, että lukija kulkee c-kasettien ja videonauhurien 1980-luvulta läntisen sivilisaation romahtamisen jälkeiselle 2040-luvulle. 

Pidinkö The Bone Clocksista?

Kyllä ja en. Tai tarkemmin sanottuna luin romaanin alkuosat suorastaan hurman vallassa, mutta loppuosat leyhyttivät pois suuren osan nautinnostani. Mitchell on englanniksi kirjoittavista kirjailijoista taitavimpia romaanikirjallisuuden perinteisten työkalujen (henkilökuvaus, juoni, kerronta) käyttäjiä. Vaikka en ole ”plot and character man” (kuten Mitchell itseään luonnehtii), olin aivan myyty The Bone Clocksin alkupuoliskoa ahmiessani. Kerronnasta huokui se, että Mitchell uskoo vanhan kunnon romaanin ilmaisuvoimaan, ja miksei uskoisi, kun hän saa parhaimmillaan aikaiseksi hurjan vahvaa ja vaikuttavaa tekstiä. 

Mutta, mutta.

Siinä vaiheessa, kun lyyrisen realismin traditioon nojautuva kerronta teki tilaa genrekirjallisuudesta tutuille keinoille, The Bone Clocks alkoi menettää vaikuttavuuttaan, kaavamaistua, manerisoitua. Romaanin aikatasot läpäisee klassista hyvän ja pahan välisen taistelun kaavaa noudattava tarinalinja, jossa kuolemattomat hyvikset asettuvat semikuolemattomia pahiksia vastaan. Nämä pahikset varastavat lasten sieluja voidakseen jatkaa maallista vaellustaan. Mitäpä muuta tästä voisikaan lopulta seurata kuin hurja actionrymistely. Sitä lukiessa jouduin huonon uskon valtaan ja aloin puistella päätäni. Romaanin viimeinen luku (jossa hyvisten ja pahisten eeppinen viimeinen taistelu on jo takanapäin) kului hämmennyksestä ja pettymyksestä toipuessa.

En voi välttyä ajatukselta, että Mitchell itsekin epäili, toimiiko hänen realismin ja fantasian cocktailinsa. Romaanissa esiintyvä kirjailijahahmo kuulee agentiltaan suorat sanat: ”Kirja ei voi olla puoliksi fantasiaa aivan kuten kukaan ei voi olla puoliksi raskaana.”

Oli miten oli, Mitchell on hyvä kirjailija, suorastaan hurjan hyvä. Ja The Bone Clocks on enimmäkseen mitä vetävin romaani.