Palkita ja alistaa

Käännöskirjallisuus elää maassamme varsin kurjia aikoja.

Totaalisesta kurjuudesta ei kuitenkaan voi puhua, julkaistaanhan suomeksi Thomas Bernhardia (1931-1989), ja vieläpä kahden kustantajan, Teoksen ja Lurra Editionsin toimesta. Teokselle Bernhardia kääntää Tarja Roinila ja Lurra Editionsille Olli Sarrivaara, molemmat tekevät mielestäni hyvää työtä.

Uusin Bernhard-suomennos on Teoksen julkaisema Palkintopuhetta (alkuteos Meine Preiser). Se sisältää Bernhardin muisteluita hänelle myönnetyistä kirjallisuuspalkinnoista ja niihin liittyneistä kärhämistä ja kommelluksista. Tekstit ovat samaan aikaan ilkeitä, purevia ja koomisia aivan kuten Bernhardin proosatuotantokin.

Jos Bernhard kielsi tuotannossaan johdonmukaisesti uskontojen ja aatteiden tarjoamat kauniit illuusiot ja lohdulliset utopiat, niin yhtä johdonmukaisesti hän kieltää kirjallisuuspalkintojen kirjailijalle tuoman kunnian.

Romaanissaan Wittgensteins Neffe (jota ei vielä ole suomennettu) Bernhard kiteytti suhtautumisensa palkitsemiseen ominaiseen tapaansa:

Annoin heidän kusta päälleni juhlasaleissa ja kokoushuoneissa, sillä palkinnon myöntäminen kirjailijalle on todellakin samaa kuin hänen päälleen kuseminen. Palkitseminen on tuntunut minusta aina pikemminkin suurelta nöyryytykseltä kuin suurelta kunnianosoitukselta. Kaikki palkintoraadit koostuvat typeryksistä, jotka haluavat vain kusta palkittavan päälle.

Palkintopuhetta-kirjan teksteissä Bernhard tunnustaa ottaneensa palkintoja vastaan, koska tarvitsi rahaa. Palkintosummilla hän hankki itselleen muun muassa talon ja auton. Bernhardin taiteellinen eetos korosti ehdotonta vapautta ja riippumattomuutta, ja ajatus siitä, että hän joutuisi olemaan kiitollisuudenvelassa Itävallan kulttuuriestablishmentille (jota hän piti suurena katolis-kansallissosialistisena mätäpesäkkeenä) oli kauhistus. Juuri palkitsemisinstituutio jos mikä luo kiitollisuudenvelkaa. Lahjan antajan (kulttuuribyrokratia) ja lahjan saajan (yksittäisen kirjailijan) välillä vallitsee räikeä epäsymmetria. Vastalahjan antaminen on mahdotonta, eikä lahjan saajan auta kuin hattu kourassa kumartaa ja lausua nöyrät kiitoksensa.

Bernhard kertoo, kuinka hän ennen Grillparzer-palkinnon vastaanottamista meni Wienissä muotisalonkiin hankkimaan itselleen uuden puvun. Pujahtaessaan tuohon pukuun hän samalla pujahti palkittavan kirjailijan rooliin, tympeän tietoisena seremoniallisten konventioiden halpamaisuudesta ja halveksittavuudesta. ”Minulla ei ollut aikomustakaan sanoa lavalla mitään, eikä sellaista ollut pyydettykään. Niinpä sanoin kiusaantuneisuuteni peittämiseksi vain lyhyesti Kiitos!, palasin paikalleni ja istuuduin”, Bernhard muistelee.

Palkintotilaisuuden jälkeen Bernhard meni läheistensä kanssa syömään, ja ruokaillessaan hän tunsi uuden puvun kiristävän sietämättömällä tavalla. Ei auttanut kuin mennä muotisalonkiin vaihtamaan puku isompaan. Tässä pikku episodissa voi nähdä symboliikkaa. Palkittuna oleminen todellakin kiristi ja ahdisti Bernhardia kuin liian pieni puku.

Grillparzerin jälkeisissä palkintotilaisuuksissa Bernhard sanoi tai joutui sanomaan enemmän kuin pelkästään kiitos. Yhdentekevien sovinnaisuuksien lausumiseen ei hänen ylpeytensä kuitenkaan taipunut. Hän teki kaikille selväksi, kuinka paljon hän halveksii kiitollisuudenvelkaa korostavia pikkuporvarillisia palkitsemisseremonioita. Palkintopuhetta-teos sisältää Bernhardin puheen Itävallan kirjallisuuden valtionpalkinnon jakotilaisuudessa. Se sai maan silloisen kulttuuriministerin raivostumaan ja poistumaan salista ovet paukkuen lakeijat kintereillään.

Olisipa virkistävää, jos seuraava Finlandia-palkinnon voittaja pitäisi samantyyppisen puheen kuin Bernhard, joka lausui muun muassa näin:

Valtio on ainaiseen epäonnistumiseen tuomittu luomus, kansa on tuomittu jatkuvaan häväistykseen ja heikkomielisyyteen. Elämä on toivottomuutta, johon kaikki filosofiat nojaavat, jossa kaiken on lopulta pakko päätyä hulluuteen.

Orwell ja selkeän lauseen taito

Kävin Akateemisen kirjakaupan lippulaivamyymälässä Helsingin keskustassa. Toisin kuin yleensä en saanut pakkoajatusta: osta kirja, osta kirja, osta kirja. Kotona postilaatikossa kuitenkin odotti mieluinen paketti: Amazonilta tilattu 1400-sivuinen George Orwellin kokoomateos Essays.

Useimmat noista teksteistä minulla tosin on jo entuudestaan, mutta kun tarjolla on näinkin järeä yhteisnide, niin toki minä haluan sen kirjahyllyyni saada.

Kun ajattelen kirjallista temperamenttiani, niin Orwell on minulle esseistinä läheisempi hahmo kuin Montaigne, vaikka toki Montaignekin on tärkeä. Arvostan sitä, että esseisti sanoo sanottavansa suoraan ja selkeästi, kun taas häilyvyys, kaartelu ja itsensä epäileminen alkavat jossain vaiheessa kiusata ja ärsyttää, varsinkin jos aistin niissä maneerisuutta.

Orwell korosti esseistiikkansa taiteellisia lähtökohtia, hän halusi nostaa poliittisen asiaproosan tavallista päivälehtijournalismia korkeammalle tasolle. Ensi silmäykseltä taiteelliset lähtökohdat saattavat herättää kummastusta, onhan Orwellin teksti hyvin riisuttua ja yksinkertaista, klassisen lauseen ihanteiden mukaista. Häntä ei parhaalla tai pahimmalla tahdollakaan voi nimittää hienostelevaksi tyyliniekaksi, kirjalliset finessit loistavat poissaolollaan. Mutta se oli toki tarkoituksellista, Orwellin esteettisen ohjelman mukaista.

Oman kirjoittajan huoneentaulunsa Orwell laati esseessään ”Politics and the English Language” (1946)

1) Never use a metaphor, simile or other figure of  speech which you are used to seeing in print.

2) Never use a long word where a short one will do.

3) If it is possible to cut a word out, always cut it out.

4) Never use the passive where you can use the active.

5) Never use a foreign phrase, a scientific word or a jargon word if you can think of an everyday English equivalent.

6) Break any of these rules sooner than say anything outright barbarous.

Jos Orwellin teksti on riisuttua ja yksinkertaista, se ei kuitenkaan koskaan ole latteaa, onttoa tai sävytöntä. Lukemalla tarkasti hänen esseitään ei voi olla ihastelematta hänen kielellistä musikaalisuuttaan ja lauserytmin tajuaan tai hänen kykyään valita aina se paras mahdollinen (ainoa mahdollinen) sana. Vaatii suurta uurastusta ja sinnikkyyttä sekä varmaan myös luontaista lahjakkuutta tulla niin virtuoosimaiseksi tekstintekijäksi kuin Orwell.

Ja sekin on syytä todeta, että vaikka Orwell ei sinänsä perustanut kirjallisista tempuista, hänen esseensä ovat väärällään hienostunutta ironian, sarkasmin ja kuivan huumorin käyttöä.

Minulle Orwell on ennen kaikkea esseisti, sillä hänen romaanejaan, kuten Eläinten vallankumous tai Vuonna 1984, en pidä mestariteoksina. Nuo kaksi mainitsemaani ovat etevästi rakennettuja ja tarkkanäköisiä poliittisia allegorioita, mikä ehkä onkin niiden kompastuskivi: ne menevät liikaa sanoma edellä ollakseen romaaneiksi riittävän monikerroksellisia.

Orwell kirjoitti myös kirjallisuuskritiikkiä, ja siinä yhteydessä hän esitteli näkemyksiään romaanitaiteesta. Nuo tekstit eivät anna minulle paljoakaan. Orwellin mielestä hyvä romaanikirjailija on ennen kaikkea hyvä tarinankertoja ja ihmismielen kuvaaja. James Joycea käsittelevässä esseessään Orwell myöntää Ulysseksen ansiot, mutta valittaa sen emotionaalista kylmyyttä (eli sitä että Joyce pyrki magnum opuksessaan muuhunkin kuin vain kertomaan hyvän ja koskettavan tarinan).

Ulysses has every merit except those that a novel ought to have. The Dead [novelli Dublinilaisia-kokoelmassa] would still be a good story if it were told in other words, but in Ulysses the words are already winning as against the subject matter.

Kaiken kaikkiaan Orwell suhtautui varauksellisesti modernisteihin, aikansa kirjallisiin vallankumouksellisiin. Hän ennusti, että tulevat polvet lukevat Setä Tuomon tupaa, mutta eivät välttämättä Virginia Woolfin tuotantoa. Tällaiset näkemykset kertovat toisaalta Orwellin tiukan klassisesta romaanikäsityksestä, toisaalta tietynlaisesta elitismin vastaisuudesta. Essays-kokoomateoksen esipuheen kirjoittanut John Carey puhuu Orwellin anti-intellektualismista ja homofobisesta halveksunnasta nynnymäisiä älykköjä kohtaan. Kunnon romaani oli Orwellille sellainen, jonka parissa tervehenkinen, sydämeltään sivistynyt kansanmies (common man) voi jalostaa itseään raskaan työpäivän päätteeksi.

Suurimpana brittikirjailijana Orwell piti George Gissingiä. Kuinka moni blogini lukijoista mahtaa olla kuullut Gissingistä?

Mutta vaikka Orwellin romaanikäsitykset eivät kaikkein edistyksellisimpiä olleetkaan, hän tuli sanoneeksi toki paljon sellaista kirjallisuudesta ja kirjallisuuskritiikistä, joka nykylukijoidenkin on hyvä pistää korvansa taakse. Esimerkiksi esseessä ”Literature and the Left” (1943) hän torjuu hyvin voimakkaasti ja perustellusti poliittisen oikeaoppisuuden vaatimuksen kirjallisuuden vastaanotossa. Vain typerykset arvottavat kirjailijoiden tuotantoa sen mukaan, pystyvätkö he hyväksymään hänen maailmankatsomuksensa tai yhteiskunnalliset näkemyksensä: ”The deadly sin is to say ’X is a political enemy: therefore he is a bad writer’. And if anyone says that this kind of thing doesn’t happen, I answer merely: look up the literary pages of the Left Wing press.”

Keynes, ajattelijoista ajankohtaisimpia


Penkoessani sekalaista hylkytavaraa löysin vanhan vihkon, johon olen opiskeluaikoina kirjoittanut listan ”tärkeistä tyypeistä”, ja sieltähän löytyvät usual suspecteina Foucault ja Derrida ynnä muut ranskalaiset valopäät, sentään myös Bourdieu.

Minkälainen olisi ”tärkeiden tyyppien” listani nykyisin? Kärkipäähän nousisivat ainakin Keynes, Orwell, Tocqueville, Berlin. Vanhalta listalta mukaan pääsisivät vain Camus (ikisuosikki) ja Machiavelli (josta suunnittelin gradua, mutta en sitten tehnyt). 

Joku voisi epäillä, että olen vuosien myötä tullut hengeltäni anglosaksiksi. Se ei kuitenkaan pidä aivan täysin paikkansa. Samaan aikaan kun ranskalaisten teoreetikkojen vaikutus mielenmaisemaani on supistunut, on vastaavasti ranskalaisten kirjailijoiden vaikutus kasvanut.

Kuten olen todennut: Ranskasta tulevat maailman parhaat kirjailijat ja surkeimmat filosofit. 

Toki tuosta säännöstä, kuten kaikista säännöistä, on myös poikkeuksia. Mieleen tulee oitis Thomas Piketty, jonka teosta Capital in the Twenty-First Century olen blogissani ylistänytkin. Harva kirja tällä vuosituhannella on antanut minulle yhtä paljon ajattelun aihetta. Piketty tosin ei ole filosofi vaan ekonomisti, mutta ei kuitenkaan perinteisen rajoittuneella tavalla. Hänestä voisi sanoa, kuten Keynesin vaimo sanoi Keynesistä: ”Enemmän kuin ekonomisti.” Historioitsija, poliittinen taloustieteilijä, yhteiskuntafilosofi.

Nuorena Pikettyllä oli avoinna loistokas ura amerikkalaisissa huippuyliopistoissa, mutta hän päätti palata kotimaahansa Ranskaan, jossa taloustieteellä ei ole läheskään yhtä vahvaa ja arvostettua asemaa kuin Yhdysvalloissa. Capital in the Twenty-First Centuryn esipuheessa Piketty tunnustaa, ettei vakuuttunut jenkkiekonomistien työstä. He askartelivat teoreettisten mallien parissa ja sivuuttivat yhteiskunnalliset kysymykset. Pahimmillaan he sortuivat pelkkään ideologiseen spekulointiin. ”Taloustieteilijät keskittyvät aivan liian usein vähäpätöisiin matemaattisiin ongelmiin, jotka kiinnostavat vain heitä itseään”, Piketty kirjoittaa.

Muistetaankohan Piketty joskus tulevaisuudessa yhtä merkittävänä hahmona kuin John Maynard Keynes nykyään?

***

Olen viime aikoina lueskellut Keynesin maailmansotien välisiä kirjoituksia, ja välillä oikein hätkähtänyt, kuinka hyvin niiden pohjalta voi ymmärtää ja eritellä meidän aikamme polttavia kysymyksiä. Esimerkiksi tämä katkelma vuonna 1925 kirjoitetusta esseestä ”Am I A Liberal” antaa ajattelemisen aihetta paitsi perintöverokeskusteluun myös yleisemmin Pikettyn esille nostamaan tulevaisuudenkuvaan perijöiden ja koroillaeläjien yhteiskunnasta:

I believe that the seeds of the intellectual decay of Individualistic Capitalism are to be found in an institution which is not in the least characteristic of itself, but which it took over from the social system of Feudalism which preceded it, — namely, the hereditary principle. The hereditary principle in the transmission of wealth and the control of business is the reason why the leadership of the Capitalist Cause is weak and stupid. It is too much dominated by third-generation men.

Ja laajemmassa mielessä Keynesin analyysit 1930-luvun suuresta lamasta soveltuvat ainakin päälinjojen osalta vuoden 2008 finanssikriisiä seuranneen sitkeän talousahdingon analysoimiseen.

Tietosanakirjamääritelmissä Keynesin talousopit tiivistetään yleensä niin, että valtion tulee laskusuhdanteessa harjoittaa aktiivista suhdannepolitiikkaa, vaikka julkisten menojen lisääminen ja verojen keventäminen painavatkin budjetin alijäämäiseksi. Nousukauden koittaessa julkisia menoja täytyy sitten vastaavasti supistaa ja veroja kiristää, mikä taas kääntää budjetin ylijäämäiseksi ja hillitsee talouden ylikuumenemista.


Tämä on toki yksinkertaistettu kuvaus. Keyneshän ei ollut tiukka teoriaherra vaan joustava pragmaatikko: ”When the facts change, I change my mind, what do you do, sir?” Julkisten menojen kasvattaminen, verojen leikkaaminen, korkojen lasku. Kulloistenkin olosuhteiden tulee sanella, millä tavalla eri talous- ja rahapoliittisia keinoja käytetään ja painotetaan.
Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat keynesiläisyyden kultakautta. Teollisuusmaat nousivat Keynesin oppeja soveltaen sodan jälkeisestä jälleenrakennuksesta ennen näkemättömään taloudelliseen kukoistukseen. Seitsemänkymmentäluvun alussa Richard Nixon julisti, että ”olemme nykyään kaikki keynesiläisiä”, joskin kyseinen lausunto kertonee ennen muuta Nixonin hillittömästä opportunismista. Tuskin oli Nixon sanansa lausunut, kun öljykriisi puhkesi ja toi tullessaan stagflaation eli hitaan kasvun ja inflaation yhdistelmän. Keynesiläisyys joutui vuosikymmeniksi huonoon huutoon.
Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin myötä uudeksi iskusanaksi tuli monetarismi. Tavoitteena oli painaa valtion rooli talouspoltiikassa minimiin. Jälkikäteen voidaan kuitenkin sanoa, että Reaganin valtakaudella talouskasvu syntyi piilokeynesiläisin konstein: veroja laskettiin ja puolustusmenoja nostettiin, mikä ruokki kokonaiskysyntää. Perinnökseen Reagan jätti massiivisen julkisen talouden alijäämän, ja samalla Yhdysvallat muuttui maailman suurimmasta luotonantajasta maailman suurimmaksi velalliseksi. Monetarismin keulakuvana pidetty uusklassinen taloustieteilijä Milton Friedman synkistelikin, että sosialismin aste oli Yhdysvalloissa Reaganin valtakauden lopussa selvästi suurempi kuin toisen maailmasodan jälkeen.

Sääntelyä oli kuitenkin merkittävästi purettu, mikä antoi finanssikeinoittelijoille yllin kyllin tilaa mellastaa.

***

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen maailmantalous pelastui täystuholta massiivisten elvytyspakettien ansiosta, ja vapaan markkinatalouden airut Wall Street Journal kirjoittikin Keynesin paluusta. Tosin Paul Krugmanin kaltaiset taloustieteilijät varoittelivat, että pelkkä täystuhon torjunta ei riitä vaan kasvun ja työllisyyden turvaaminen edellyttää lisää elvytyspaketteja. Niitä ei kuitenkaan tullut, koska poliittiset päättäjät valitsivat austerityn eli kulukurin pelätessään inflaatiota. Todellinen uhka oli kuitenkin deflaatio, kuten viime aikojen talouskehitys, varsinkin Euroopassa, osoittaa.


Jos Keynes palaisi keskuuteemme, hän varmaan kirjoittaisi purevan talouspoliittisen pamfletin nimeltä The Economic Consequences of Austerity. (Eräs hänen tunnetuimmista teoksistaan on ensimmäisen maailmansodan rauhanehtoja kritisoiva The Economic Consequences of Peace.)

Nicholas Wapshott vertaa kirjassaan Keynes Hayek: The Clash that Defined Modern Economics Keynesin ja vapaan markkinatalouden suuren puolestapuhujan ja valtion taloudellisen roolin palavasieluisen vastustajan Friedrich Hayekin ajatuksia (jos Hayekin teos The Road to Serfdom pitäisi kirjamellisesti paikkansa, me pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa kasvaneet eläisimme nyt orjuudessa ja tyranniassa, koska Hayekin mukaan valtion roolin kasvu taloudessa johtaa vääjämättä totalitarisimiin):

Keynes offered a hopeful view of the future, with everyone employed, based on optimistic view of human nature. Hayek was a doubter and pessimist: those who strived to make the world better would likely end up inviting unintended consequences. The free market worked best according to rational decisions based on self-interest, and failed to work when tempered by idealism. Thus, optimists and idealists tended to follow Keynes; pessimists found in Hayek a sober guide to the disappointments of the real world.


Epäilemättä Keynesissä oli poliittista idealismia, mutta mikään utopioiden rakentaja hän ei silti ollut. Mielestäni Keynesin tärkein motiivi omana aikanaan oli pelastaa kapitalismi toisaalta kapitalisteilta itseltään, toisaalta vasemman ja oikean äärilaidan edustajilta (kommunistit, fasistit). 1930-luvulla usko niin markkinatalouteen kuin demokratiaan oli hyvin häilyväistä, ja suuri osa niin länsimaiden älymystöstä kuin tavallisista kansalaisistakin uskoi niiden edustavan pikemminkin menneisyyden kuin tulevaisuuden maailmaa.

Myöskään Keynesin optimistinen käsitys ihmisluonnosta ei ollut särötöntä. Hän puhui ”eläimellisistä vaistoista”, jotka johtavat vaarallisiin ylilyönteihin sekä taloudessa että yhteiskunnallisessa kehityksessä yleisemminkin.

***

Pragmaatikkona Keynes osasi ottaa hyödyn irti ihmisluonnon oikuista. Hän oli aktiivinen sijoittaja ja vietti aamupäivänsä yleensä puhelimessa antamassa toimeksiantoja meklarilleen.

Vuoden 1929 pörssiromahdus tosin yllätti pahanpäiväisesti myös Keynesin, ja hänen sijoitustensa arvo suli lähes olemattomiin. Jos Keynes olisi loppuvuonna 1929 jäänyt junan alle, hän olisi kuollut köyhtyneenä miehenä. Hän ei kuitenkaan lannistunut vaan ryhtyi kurssien karahdettua pohjille ostamaan uudestaan osakkeita. 

Vuoteen 1936 mennessä Keynesin omistusten arvo oli noussut 500 000 puntaan eli nykyrahassa suunnilleen 30 miljoonaan euroon. Hänen salkkunsa arvo kasvoi 23-kertaiseksi kolmekymmentäluvun alkupuoliskolla, kun samaan aikaan osakkeiden hinnat nousivat ”vain” kolminkertaisiksi Wall Streetilla ja polkivat paikallaan Lontoossa.
Elämäkerturi Robert Skidelsky jakaa Keynesin sijoittajauran kahteen jaksoon. Kaksikymmentäluvulla Keynes oli puhdasverinen keinottelija, omien sanojensa mukaan ”tieteellinen uhkapeluri”, joka spekuloi ennen kaikkea valuutoilla ja raaka-aineilla. Tarkoituksena oli ”voittaa markkinat” hyötymällä lyhytaikaisista heilahteluista.
Kolmekymmentäluvulla Keynes muutti sijoitusfilosofiaansa, ja pääteoksessaan General Theory of Employment, Interest and Money hän tekeekin selvän eron keinottelun ja sijoittamisen välille. Keinottelun sijasta Keynes keskittyi haravoimaan osakemarkkinoilta hyviä, pitkäaikaisia sijoituskohteita. 
”En häpeä yhtään omistaa osakkeita silloin kun markkinat vajoavat pohjille. Vakavamielinen sijoittaja ei hätäänny ja pötki pakoon kurssien laskiessa”, Keynes kirjoitti vuonna 1938 ja jatkoi, että paniikkiin alistuminen on raukkamaista ja horjuttaa koko talousjärjestelmää.
Nämä myöhäiset ajatukset sijoittamisesta heijastelevat Keynesin yleisempiä näkemyksiä. Hän uskoi, että kapitalistisen järjestelmän epävakauden taustalla vaikuttaa osaltaan sijoittajien huono usko. Toisin sanoen talouttaa eivät ohjaa vain rationaaliset päätökset (kuten Hayek uskoi) vaan myös nuo ”eläimelliset vaistot”.
Keynes vertasi pörssiä kauneuskilpailuun. Jokainen tuomari arvioi kilpailijoita sen perusteella, mitä uskoo muiden näistä ajattelevan eikä sen perusteella miltä kilpailijat hänen omissa silmissään näyttävät. Sijoittajat ovat kyllä valmiita ottamaan sen riskin, että ovat porukalla väärässä, mutta harvemmin sitä riskiä, että ovat yksin oikeassa.
Omissa sijoituspäätöksissään Keynes pyrki kulkemaan vastavirtaan. ”Muuta mieltäsi, jos joku on kanssasi samoilla linjoilla. Aina silloin, kun onnistun taivuttamaan koko johtokunnan jonkun tietyn osakkeen hankkimisen kannalle, tiedän että nyt on oikea aika myydä tuota osaketta”, Keynes tiivisti opetuksensa kirjoittaessan ystävälleen kokemuksistaan vakuutusyhtiön salkunhoitajana.
Tuskin mikään, mitä olemme saaneet todistaa rahoitusmarkkinoilla tällä vuosituhannella, olisi Keynesiä yllättänyt. Niin tuttuja hänelle olivat sijoittajien ”eläimelliset vaistot”.