Elämäni lukijana

(Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa perjantaina 27.6. pitämäni puheenvuoron pohjateksti)

”Miten saisimme pojat lukemaan?”

Tämä kysymys esitetään minulle usein erilaisissa kirjallisissa tapahtumissa. Kysyjät varmaan ajattelevat, että koska olen lukeva mies, olen joskus ollut myös lukeva poika. Mutta ei, en ole ollut.
Lapsuuteni ei ollut lukevan lapsen lapsuus, vaikka opinkin lukutaidon hyvissä ajoin ennen kouluun menoa. Ajaudun aina ulkopuoliseksi, kun illanistujaisissa ruvetaan muistelemaan varhaisten vuosien lukuelämyksiä. Minulla ei sellaisia ole, ellei mukaan lasketa Pelén tai Veli-Pekka Ketolan elämäkertaa. Ennen lukiovuosiani innostuin vain kahdesta romaanista: Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta ja Paavo Rintalan Leningradin kohtalosinfoniasta, ja niistäkin vain sen vuoksi että hurahdin varhaisteininä urheilun lisäksi toiseen maailmansotaan. Noihin aikoihin televisiossa näytettiin dokumenttisarjaa itärintaman taisteluista. Linnan ja Rintalan proosatekstit tuntuivat televisiodokumentin jatkeelta ilman ääntä ja kuvaa. Päähäni ei pälkähtänyt, että kirjailijat voisivat ilmaista lauseillaan jotain sellaista, mihin ääni ja kuva eivät pysty.
Olin vastikään käymässä vanhempieni luona Kokkolassa. Tutkiskelin siellä kirjahyllyä, ja löysin runsaasti varhaisilta vuosiltani tuttuja teoksia. Varsinkin Alistair MacLeanin kirjat askarruttivat minua kymmenvuotiaana, koska niissä oli hienot kannet ja vetävät nimet: Katkuinen kuoleman tie, Kaappaus San Franciscossa, Merinoita. Silmäilin MacLeanin kirjojen esittelytekstejä, ihastelin niiden kansia, mutta mieleeni ei tullut, että voisin myös lukea ne. Kuvittelin itsekseni, mitä niissä voisi tapahtua ja minkälaisia hahmoja niissä voisi seikkailla. Seiväshyppy ja jalkapallo kiinnostivat enemmän kuin kirjan kanssa sohvan nurkassa lekottelu.
Cynthia Ozickin mukaan lukevan ihmisen päässä käy melske (the din in the head). Tuon melskeen syntyminen edellyttää kirjallisten tuntosarvien puhkeamista. Minulla ne puhkesivat lukiossa yhden syksyn aikana. Alkusysäyksen antoi äidinkielen kirjaan painettu Tuomas Anhavan runo. Emme käsitelleet sitä luokassa mitenkään, runo vain oli kirjan sivulla, turhana lisukkeena tähdellisemmän aineksen seassa. Mielenkiintoni harhautui siihen, kun en jaksanut seurata opetusta. Aluksi tuntui, ettei Anhavan paljaaksi kalutuissa modernistisissa säkeissä ole mitään järkeä, yhtä hyvin ne olisivat voineet olla pelkkiä mustetahroja paperilla. Mutta mikä tahansa muuttuu kiinnostavaksi, jos sitä tarkkailee tarpeeksi kauan. Niinpä Anhavan runo jäi askarruttamaan mieltäni. Koulumatkalla sen säkeet soivat päässäni kuin laulu.
Eräänä lokakuisena iltana lainasin Kokkolan kaupunginkirjastosta kaikki Tuomas Anhavan runokokoelmat. Luin ne yhdeltä istumalta, vaikka en ymmärtänyt niistä juuri mitään. Minulla ei ollut hajuakaan viisikymmentälukulaisen modernismin pyrkimyksistä, mutta ainakaan runot eivät tuntuneet noloilta: niissä ei ollut riimejä, loppusointuja tai ylennyssanoja, kuten sellaisissa runoissa, joita lausuntaa harrastavat mummot esittivät kyläjuhlissa. Anhavasta tuli porttini kirjallisuuteen. Jouluun mennessä etenin Saarikoskeen, Manneriin ja Haavikkoon. Melske päässäni voimistui ja kirjapino pöydälläni kasvoi.


***

Nyt, kun olen kirjailija, luen kaiken aikaa. Itse asiassa lukeminen kiinnostaa minua paljon enemmän kuin kirjoittaminen. Tuntuisi vastenmieliseltä yrittää vastata kysymykseen, miksi kirjoitan. Sen sijaan kysymys siitä, miksi luen, kiehtoo mieltäni, vaikka tuskin koskaan pystyn siihen vastaamaan, ainakaan tyhjentävästi.
Jokainen kirjailija on alun perin lukija, jokainen kirjailija kirjoittaa lukemansa päälle. Gustave Flaubert sanoi, että pitää lukea tuhatviisisataa kirjaa voidakseen kirjoittaa yhden. Tunnen kyllä kirjailijoita, jotka eivät romaania kirjoittaessaan lue lainkaan kaunokirjallisuutta, koska pelkäävät ajatustensa häiriintyvän tai oman äänensä sekoittuvan toisten kirjailijoiden ääniin. Minä en moiseen pystyisi, minun on luettava kaiken aikaa voidakseni kirjoittaa. Vaikutteita on paitsi turhaa myös mahdotonta välttää, koska kirjallisuus ylipäätään on vaikutuksen alaisena olemista, sekä vertauskuvallisesti että kirjaimellisesti.
Kun kirjoista tulee välttämättömiä päivittäistarvikkeita, ne kasvavat kiinni arkisiin rutiineihin niin erottamattomasti että käy turhaksi jakaa elämää koettuun ja luettuun, todelliseen ja kuviteltuun. Niinpä lukeminen ei ole minulle irtiottoa arjesta vaan arkista elämää siinä missä koiran ulkoiluttaminen, ruohon leikkaaminen tai mattojen tamppaaminen. Se on jopa todellisempaa kuin moni kotioloihin liittyvä puuhastelu. Esimerkiksi käden taitoja vaativat pienet askareet saavat minussa aikaan sellaisia vieraantumisen tunteita, joita en ikinä koe lukiessani. Yrittäessäni korjata rikki mennyttä ovikelloa minusta tuntuu kuin elämäni valuisi hukkaan, ja sisimmässäni nousee epämääräinen kuvotus. Lopulta joudun myöntämään, etten osaa korjata ovikelloa. Olen rypenyt puoli tuntia immanenssin loassa, eikä tuloksena ole muuta kuin hukkaan heitettyä aikaa. Silloin, jos koskaan, kaipaan lukemisen tarjoamaa mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä, transsendenssia.
Pitkät ajat olin Michel Houellebecqin kanssa samaa mieltä siitä, että onnelliset ihmiset eivät lue (tai katso elokuvia), vaan että uuttera lukeminen vaatii jonkinasteista kyllästymistä niin sanottuun normaaliin elämään. Mutta vuosien varrella olen tavannut ihmisiä, jotka lukevat paljon vaikka eivät ole onnettomia tai kyllästyneitä. Onnellinen lukija pysyy minulle mysteerinä, vieraan planeetan asukkina. Itse olen liian pakkomielteinen voidakseni olla onnellinen lukija. Tarvitsen kirjoja normaalien elintoimintojeni ylläpitämiseen, ja olisi liikaa vaadittu, että kirjat vielä tekisivät minusta onnellisen. Minulle kirjakauppias on diileri, jolta saan kipeästi tarvitsemani annoksen kamaa.

***

Mitä minussa tapahtui, kun siirryin tervehenkisestä seiväshypyn ja jalkapallon maailmasta umpimieliseen runouden maailmaan?

Siitä ei ole olemassa päiväkirjamerkintöjä tai muita dokumentteja, ainoastaan omat epäluotettavat muistikuvani. Mutta silläkin uhalla, että sorrun jälkiviisauteen tai kaunisteluun, voin sanoa erottavani yhden motiivin muita kirkkaampana: kapinoimisen halun. Jollain puolittaisen tietoisuuden tasolla halusin asettua vastarintaan, erkaantua kaikesta sellaisesta, mikä tuntui ahdistavalta, painostavalta, valheelliselta: pikkuporvarillisesta normaaliudesta ja säntillisyydestä, keskiluokkaisesta velvollisuusetiikasta. Oikea kapinallinen olisi toki haistattanut paskat lukiolle ja opiskeluille ja kuluttanut aikansa soittamalla jätkien kanssa autotallissa punkia. Minulta puuttui sisua ruveta oikeaksi kapinalliseksi, en pystynyt parempaan kuin lukemaan T.S. Eliotia välitunnilla koulutovereiden kummastellessa tai naureskellessa. Mutta heppoinenkin kapina on kapinaa.
Albert Camus kirjoittaa Kapinoivassa ihmisessä, että romaani ja kapinoiva henki ovat sukua toisilleen. Molemmat suuntautuvat samanlaisiin päämääriin, mutta romaani tekee sen esteettisesti ja kapina toiminnallisesti. Olen samaa mieltä. Ei voi olla kirjallisuutta ilman kapinoivaa henkeä. Kirjoja voi toki olla, mutta ei kirjallisuutta. Näen myös lukemisen samanlaisena vallitsevan todellisuuden haastavana luomistyönä kuin kirjoittamisen, lukeminenkin on vastarintaa aikakautemme monistuvalle monistavalle teolliselle hulluudelle, hiljainen mutta päättäväinen tapa sanoa: ”En palvele”. 
Kapinoivan ihmisen rooli, syntyypä se lukemalla tai kirjoittamalla, on Camus’n mukaan maanpakolaisuutta omien keskellä. Vallitseva todellisuus näyttäytyy niin viallisena ja vajavaisena, että mielekkään elämän edellytyksenä on toisenlaisen todellisuuden kuvitteleminen. Tällaista kapinaa ei pidä sekoittaa eskapismiin, koska eskapismiin turvautuva palaa pakoreissuiltaan aina takaisin säntillisiin porvarillisiin ympyröihin. En sano tätä sillä, että vastustaisin eskapismia, päinvastoin. Inhoan niuhoa vasemmistolaista vaatimusta kirjallisuuden yhteiskunnallisesta tiedostavuudesta. Ei kirjallisuuden tarvitse olla sosiaalisia epäkohtia heijastava peili, yhtä hyvin se voi olla hengitysreikä tunkkaisessa maailmassa. Minulle henkilökohtaisesti kapinan ajatus tuntuu kuitenkin eskapismin ajatusta läheisemmältä.
***
Mutta mitä erinomaisen kapinallista lukemisessa voi olla?
Joudun antamaan perin lattean vastauksen. Lukeminen on kapinallista siksi että se on pyhää. Enkä nyt tarkoita pyhällä mitään ylimaallista tai ylevää vaan yksinkertaisesti hyödytöntä. Pyhällä ei voi kerätä rikkauksia eikä sille voi laskea markkina-arvoa. Se on täysin kuvitteellista, subjektiivista pääomaa. Se ei kumarra tuottavuutta, kilpailukykyä tai muita ahneuden eufemismeja. Hyödyn yhteiskunnassa pyhä saa ympärilleen samanlaista kapinallista säihkettä kuin joskus muinaisina aikoina.
Joku varmasti sanoo, ettei tällainen kapina ole mistään kotoisin, koska se ei tähtää maailman muuttamiseen ja sortavien järjestelmien suistamiseen. Ehkäpä niin, mutta minun luonnolleni passiivinen vastarinta sopii paremmin kuin suora toiminta. Eikä se ole pelkästään symbolista kapinaa vaan myös eettistä ja metafyysistä kapinaa, puolustustaistelua rahan, vallan ja kuluttamisen imperatiiveja vastaan.
Jos ymmärrän edes auttavasti Gustave Flaubertin ajatusta kirjallisuudesta loputtomina orgioina, niin hänkin tavoitteli kapinallista henkeä. 1800-luvulla valtaan noussut avoimesti mammonaa rakastava porvaristo kavahti ajatusta, että joku omistaisi elämänsä kirjoille, lukeminenhan ei kartuta varallisuutta. Flaubert oli erakko, kuten useimmat muutkin kiivaat ja kärttyisät kirjalliset herrasmiehet. Hänen kapinansa oli erakon kapinaa. Tai ilkeämielisesti sanottuna porvarillisessa rauhassaan viihtyvän antiporvarin kapinaa.
Samastun kirjoihinsa elävältä hautautuneeseen Flaubertiin. Hän on sankarini. Olisin mielelläni yhtä naurettava kuin hän.


Uudelleenluettavat ja unohdettavat


Joitakin kirjoja tulee vain sieltä täältä selailtua. Jotkut kirjat ahmaisee yhdessä illassa ja unohtaa seuraavana päivänä. Jotkut kirjat taas jäävät mieleen lähtemättömästi, muuttavat ajattelua ja maailmankuvaa. 

Nuo huomiot on lausunut moni muukin kuin minä. Ainakin George Orwell ja eräs entinen työkaverini. 

Olen useat kerrat todennut blogissani, että kirjoja ei kuulu lukea vaan uudelleenlukea. Pitkät ajat luin Don DeLillon Valkoisen kohinan vuosittain. Enää en niin tee, mutta varmasti palaan siihen monet kerrat vielä tulevaisuudessakin. Valkoinen kohina on minulle, lukijana, yhdenlainen romaanin täyttymys.

Tietenkään en odota jokaiselta kirjalta, että siitä tulee uudelleenluettava. Harvasta kirjasta tulee. 99 prosenttia kirjoista sijoittuu edellä mainituista kategorioista kahteen ensimmäiseen, selailtaviin tai luettua unohdettaviin. Osaan arvostaa päiväperhoromaanejakin. En koe vähäisintäkään tarvetta palata Jo Nesbön kirjoihin, mutta niistä jokaisesta olen nauttinut.

Erityisen paskat kirjat toki jäävät mieleen. Tänä vuonna sellainen on ollut Joël Dickerin The Truth of Harry Quebert Affair (luin sen englanniksi, mutta se on ilmestynyt myös suomeksi Tammen Keltaisessa kirjastossa). Kammottavinta proosaa, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Joissakin blurbeissa Dicker on rinnastettu Vladimir Nabokoviin. Suoranaista rienausta! Nabokov oli viime vuosisadan suurimpia tyylitaitureita, kun taas Dicker osaa kirjoittaa vain sanan triviaalissa merkityksessä. Dickerin hattarasta ei ikimaailmassa pidä puhua samassa lauseessa Nabokovin kanssa. 

Huh! Tuntuipa hyvältä päästää höyryjä pihalle. Ne, jotka haluavat lukea eritellympää, vähemmän affektiivista Dicker-kritiikkiä, löytävät sellaista esimerkiksi tämän linkin takaa.

HQ:ta lukiessani mieleeni nousi tämän tästä Sartren kuuluisa parahdus ”kaunokirjallisuus on paskaa!” On totta, että rakastan kirjoja. Mutta yhtä lailla totta on, että vihaan kirjoja. Vihaan paljon useampia kirjoja kuin rakastan. Se tietysti kertoo siitä, minkälaista lukijatyyppiä minä edustan. Lukeminen ei ole minulle kiva harrastus, kuten kokkaus tai lenkkeily, vaan henki ja elämä, eräs syy olla olemassa, elää ja hengittää.

Ymmärrän toki, että on toisenkinlaisia lukijoita. Sellaisia, joille ”ihan kiva” tai ”ihan jees” ovat kirjallisuudesta puhuttaessa positiivisia laatumääreitä. Heistä monet varmaan pitävät HQ:sta. Paksu, helppolukuinen romaani, jossa on jännittävä juoni ja mieltä kiihdyttäviä tapahtumia. Ei heitä hetkauta se, että Dicker on prosaistina niin toivoton surkimus, että saa Paul Austerinkin näyttämään jumalaiselta nerolta. Kaikin mokomin. Jokainen nauttikoon kirjallisuudesta niin kuin parhaaksi katsoo.

Onneksi pian Dickerin jälkeen tulin tarttuneeksi Juha Hurmeen Nyljettyihin ajatuksiin. Minun on pitänyt kirjoittaa siitä blogiini, mutta en ole saanut aikaiseksi, koska muut kirjalliset työt ovat täyttäneet kalenterini. Jos HQ sai minut vapisemaan inhosta, niin Nyljetyt ajatukset synnytti suunnattoman kiitollisuuden tunteen. Tällaistakin maailmassa vielä kirjoitetaan! Kaikki toivo ei ole mennyt! Maaria Pääjärvi kirjoitti Parnassossa pätevän arvostelun Hurmeen romaanista, ja tuon arvostelun voi lukea myös verkosta. Näin Pääjärvi: ”Olen raahannut kirjaa mukanani, kuten usein arvostelukappaleita, mutta nyt kun työ lähestyy loppuaan, en voi laittaa sitä hyllyyn. Tämä kapine elää lukijansa kanssa, koska se tekee kulttuurin osaksi mieltä ja kroppaa.”

Minäkään en voi laittaa Hurmeen romaania hyllyyn, minäkin raahaan sitä mukanani. Tuossa se on kirjoituspöydälläni, ja aina silloin tällöin avaan sen satunnaisesta kohdasta ja luen siitä pienen katkelman, makustellen, pohdiskellen. Nyljetyt ajatukset ansaitsee korkeimman tunnustuksen, minkä romaani voi minulta saada: uudelleenluettava.

En väitä, että se olisi romaanina ”täydellinen” tai ”virheetön”, koska täydelliset ja virheettömät romaanit ovat yleensä juuri niitä, jotka lukee yhdessä illassa ja unohtaa seuraavana päivänä. Ne edustavat viimeisen päälle hiottua kirjallista insinööritaitoa. Nyljetyt ajatukset on toista maata. Se sisältää paitsi loisteliaita proosajaksoja myös yhdentekevyyttä lähentelevää köpöttelyä ja tyylillistä hapuilua. Mutta osaltaan juuri puutteet tekevät siitä verevän romaanin, sitä rakastaa yhtä paljon puutteidensa tähden kuin niistä huolimatta, aivan kuten lastaan tai lemmikkiään.

Voisin kirjoittaa Nyljetyistä ajatuksista pitkän esseen, mutta nyt ei ole moiseen aikaa eikä mahdollisuutta. Ehkä ensi syksynä, saa nähdä. Erään yksittäisen huomion haluan kuitenkin tässä lausua, varsinkin kun Pääjärvi ei nähdäkseni sitä tuo omassa kritiikissään esiin. Nimittäin Hurmeen antikliimaksit. Nyljetyt ajatukset ei ole juoniromaani, vaan siinä Aimo ja Köpi, kaksi lukenutta ja syvämietteistä miestä soutaa venettä pitkin Pohjanlahden rannikkoa ja pohtii taiteen, kulttuurin ja elämän suuria kysymyksiä. Esseemäisen proosan sekaan Hurme on riepotellut muutamia juonen riekaleita. Kolmas mies pitää noukkia mukaan matkan varrelta, Kokkolaan pitää ehtiä oopperanäytökseen. Nämä juonen riekaleet todellakin jäävät riekaleiksi. Se, joka niihin tarttuu toivoen kokevansa jotain jännittävää, huipennuksella palkitsevaa, huomaa harovansa tyhjää. Mukaan noukittava kaveri jää laiturille juoppohulluuskohtauksen saaneena. Kokkolan oopperanäytökseen ehditään, mutta mitään värisyttävää ei siellä tapahdu. Ikään kuin Hurme kiusaisi tapahtumia ja draamaa janoavaa lukijaa. Hähää, viskaanpa sinua antikliimaksilla päin naamaa. 

Minä rakastan antikliimakseja! Mikään ei palkitse niin kuin tyylikkäästi toteutettu antikliimaksi!

Mutta vaikka juoni jää pelkiksi riekaleiksi, Nyljetyt ajatukset herättää kaltaisessani lukijassa malttamatonta odotusta ja herkeämätöntä valppautta. Mitä uutta sanottavaa kaverukset vielä keksivätkään Volter Kilven tuotannosta? Mitä he mahtavat tuumia Bob Dylanista, kun pääsevät kunnolla vauhtiin? Tuleeko vielä lisää pohdintoja Teuvo Pakkalasta? Se, että Hurme onnistuu luomaan tällaista odotuksen kiihkoa kahden kirjatoukan jorinoista, on omanlaisensa proosan ihme. Juonelliset antikliimaksit korostavat samalla sitä, kuinka monella tavalla merkityksellisyyden kokemus voi muodostua kertomakirjallisuudessa. Sen ei tarvitse välttämättä kummuta jännittävistä tapahtumista tai henkilöhahmojen välisestä konfliktista. Se voi nousta suoraan käsiteltävistä asioista, vaikkapa Volter Kilven ja Bob Dylanin teosten pohdiskelusta.



Sähköistyvä kirjallinen kulttuuri

Luin lehdestä, että Britanniassa sähkökirja ohittaa lähivuosina suosiossa painetun kirjan.
Sähkökirjan suosion kasvu saattaa jopa kompensoida painetun kirjan suosion laskun vaikutukset. Eli ihmiset lukisivat tulevaisuudessa vähintäänkin yhtä paljon kirjallisuutta kuin aikaisemmin, mutta uudenlaisilta ”käyttöliittymiltä”. Hauskaa, jos näin on. Mutta rohkenen epäillä.
Itse olin pitkään sähkökirjaa vastaan. Ajattelin, että sähkökirja on pelkkä tekstitiedosto, jolta puuttuu kirjoille tärkeä esineellisyys. Sieluton, eloton, kylmä. Sitten hankin iPadin.

Näen kirjan esineellisyyden hieman eri tavalla kuin aikaisemmin. Tuhatsivuinen mammuttiteos on fyysinen koettelemus. Aina kun selaan jotain sellaista kirjakaupassa, kysyn itseltäni, kannattaako tämän takia kärsiä niska- ja hartiasärystä.
***

Eräässä nettikeskustelussa moitiskeltiin hiljattain kirjankustantajia siitä, että ne eivät osaa hyödyntää sähkökirjan mahdollisuuksia, vaan tyytyvät siirtämään biteiksi saman materiaalin, joka painetaan kansien väliin. Sähkökirjaanhan voisi laittaa mitä moninaisimpia interaktiivisia ominaisuuksia.

Minä en sähkökirjaan moisia ekstroja kaipaa. Todennäköisesti suhtautuisin niihin, kuten dvd-elokuvien lisämateriaaleihin: en menisi katsomaan.

Epäilemättä digitaalisuus muuttaa ajan myötä kirjallisuutta monin tavoin, mutta jo nykymuodossaan sähkökirja on lukijan elämää monin tavoin parantava ja helpottava edistysaskel. Enkä nyt tarkoita vain sitä, että tuhatsivuista romaania on miellyttävämpi lukea kevyeltä lukulaitteelta kuin massiivisena painotuotteena.

Sähkökirjan etuihin kuuluu myös parempi käytettävyys. Jos haluan löytää David Foster Wallacen Infinite Jestistä jonkin tietyn kohdan, minun tarvitsee vain syöttää avainsana hakukenttään ja kaipaamani lauseet ilmestyvät tuossa tuokiossa silmieni eteen. Kuinka kauan kestäisikään löytää ne yli tuhatsivuisesta painotuotteesta?

Lisäksi sähkökirjan saa lukulaitteelleen saman tien ilman että tarvitsee matkustaa kirjakauppaan tai odottaa postin saapumista. Kaltaiselleni helposti innostuvalle kirjan ostajalle se on verratonta. Kun luen The Guardianista tai New York Review of Booksista kiinnostavasta uutuusteoksesta, voin ladata siitä heti ensimmäiset parikymmentä sivua ilmaiseksi näytelukemiseksi. Tai, kuten ehkä liiankin usein kohdallani käy, ostaa sen innostuksen puuskassa saman tien.
Tietenkään elämän ei aina tarvitse olla helppoa, nopeaa, vaivatonta. Myönnän sen. Monella elämänalueella arvostan hitautta, mutta kirjani haluan nopeasti.
***
Will Self ennusti hiljattain The Guardianissa romaanin kuolemaa. Vastaavia tuomiopäivän profetioita on toki esitetty monesti ennenkin, mutta tällä kertaa ne ovat Selfin mukaan perusteltuja. 

Romaanin kuolemaksi koituu nykyajan digitaalinen kulttuuri, joka suosii toisenlaisia lukutapoja kuin mitä pitkä proosa edellyttää. Vallitsevassa mediaympäristössä ihmisten aivot eivät enää pysty vastaanottamaan James Joycen Ulysseksen tai Herman Melvillen Moby Dickin kaltaisia tiheitä ja runsaita tekstimassoja.

Self on osittain, mutta vain osittain, oikeilla jäljillä. Suuret kulttuurinmurrokset ovat ennenkin hävittäneet kirjallisuudesta vanhaa ja tuoneet tilalle uutta. Romaani on ollut hallitseva kirjallisuuden laji 150 vuoden ajan, mutta ei ole sitä välttämättä tulevaisuudessa. Eivät Joyce ja Melville silti unohduksiin painu. Heidän teoksensa säilyvät kulttuurihistoriamme sähköisessä muistissa, vaikka joutuvat paraatipaikkansa luovuttamaan.

Sähkökirjan suosion kasvu vahvistanee genrekirjallisuutta. Se taas kietoutuu laajempaan kirjallisen kulttuurin murrokseen, jossa olennaista on suurten yleisöjen asteittainen pirstoutuminen erilaisiksi erityisyleisöiksi. Lukijakunta gettoutuu. Yhtäällä ovat lyriikan ja esseiden ystävät, toisaalla scifin ja kauhun suurkuluttajat.

Toki tulevaisuudessakin nousee Stieg Larssonin Millennium-trilogian kaltaisia maailmanhittejä. Vanha yhtenäiskulttuuri ei kokonaan kuole, mutta samanlaista pakottavaa voimaa sillä ei ole kuin joskus ennen.