Paluu balzacilaiseen aikaan?

Olen lukenut vuoden tärkeimmän kirjan, ainakin itselleni tärkeimmän. Näin uskallan sanoa, vaikka eletään vasta huhtikuun loppua. Kirja on Thomas Pikettyn Capital in the Twenty-First Century (alkuteos Le capital au XXI siécle), yli kuusisataa sivuinen järkäle, jossa on tiheään ladottua tekstiä ynnä runsaasti graafeja, taulukoita ja alaviitteitä.

Vaativasta luku-urakasta huolimatta olen kirjasta innoissani, enkä ole suinkaan ainoa, keikkuuhan Capital in the Twenty-First Century bestsellerlistoilla ja Pikettyä, 42-vuotiasta ranskalaista taloustieteen professoria, luonnehditaan maailman lehdissä alansa rokkistaraksi. Piketty ei ole mikään puoskari tai populisti, sillä hänen magnum opuksensa on saanut valtaosin kiittävän ja arvostavan vastaanoton myös taloustieteen eksperttien keskuudessa. Esimerkiksi Paul Krugman luonnehtii sitä New York Review of Booksissa alan merkkipaaluksi.

Mistä kirjassa on kysymys? Lyhyesti sanottuna Piketty kokoaa valtaisan määrän historiallista dataa tulojen ja varallisuuden kehittymisestä vuosisatojen ja vuosikymmenten ajalta. Vastaavaa aineistoa ei ole koskaan aiemmin niputettu yhteen. Lopputuloksena on vakuuttava tietopaketti, joka avartaa käsityksiä taloudellisen eriarvoisuuden pitkistä trendeistä.

***

Olennaisen sanoman Capital in the Twenty-First Centurystä voi tiivistää muotoon r > g (pääoman tuotto > talouskasvu). Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että menneisyydessä kasaantunut varallisuus kasvaa nopeammin kuin tuotanto ja palkat, mikä ruokkii taloudellista eriarvoisuutta. Sama mekanismi myös muuttaa menestyvät yrittäjät ajan myötä koroillaeläjiksi.

Mitä suurempi on pääoman tuoton ja talouskasvun välinen ero, sitä pahemmaksi eriarvoisuus kärjistyy. Kun tarkastellaan yksityisen varallisuuden osuutta kansantulosta pitkillä aikasarjoilla, voidaan nähdä U:n muotoinen kehityskaari. Ensimmäistä maailmansotaa edeltäneellä Belle Époquen aikakaudella yksityinen varallisuus vastasi Euroopan maissa 6-7 vuoden kansantuloa. 1900-luvun alkupuoliskon sodat ja talouskriisit murensivat vanhan järjestyksen ja 1950-1970-luvuilla yksityinen varallisuus vastasi enää 2-3 vuoden kansantuloa. Sen jälkeen tilanne on muuttunut, pääoman valta on alkanut jälleen kasvaa, ja nykyisin yksityinen varallisuus vastaa 5-6 vuoden kansantuloa.

Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat jälleenrakennuksen ja hyvinvointivaltion luomisen aikaa, jolloin talouskasvu oli vahvaa ja tuloerot tasaantuivat. Yleinen uskomus oli, että pääoman valtakausi on päättynyt lopullisesti, nähtiinhän 1960-luvulla jopa sellainenkin vaihe, jolloin tuloista kertyvät rahavirrat nousivat perinnöistä kertyviä rahavirtoja suuremmiksi. Kannatti siis opiskella hyvä ammatti ja tehdä ahkerasti töitä eikä haikailla perintövarallisuutta, toisin kuin Balzacin romaanihenkilö Rastignac.

Nämä ajat eivät Pikettyn mukaan aivan heti palaa. Historia osoittaa, että talouskasvu voi yltää 4-5 prosenttiin vuodessa vain sellaisissa maissa, jotka ottavat kiinni edistyneempien talouksien etumatkaa. Eurooppa eli tällaista vaihetta toisen maailmansodan jälkeen ja niin sanotut kehittyvät maat elävät sitä nykypäivänä. Ennen pitkää talouskasvu tasaantuu 1-1,5 prosenttiin vuodessa, mikä ihmiskunnan historiassa merkitsee edelleenkin huimaa vauhtia, sillä ennen 1800-lukua ja teollista vallankumousta talouskasvuluvut olivat käytännössä nollassa (samoin kuin inflaatio) vuosisadasta toiseen. Piketty ennustaa, että länsimaat palaavat 1-1,5 prosentin vuotuisen talouskasvun uralle tulevien vuosikymmenten aikana. Suurin syy tähän on demografia, sillä väestön kasvu tyrehtyy tai kääntyy jopa laskuun.

Samaan aikaan kun talouskasvu taantuu pitkän ajan kasvu-uralleen, pääoman vuosittaiset tuotot pysyvät edelleen 4-5 prosentissa eli samoissa lukemissa kuin 1800-luvulla. Se tarkoittaa eriarvoisuuden kärjistymistä, ellei asioihin puututa politiikan keinoin. Kyse on yksinkertaisesta matematiikasta: viiden prosentin vuotuisella kasvuvauhdilla pääoma kasvaa yhden sukupolven aikana (30 vuodessa) 332 prosenttia, kun samaan aikaan talous kasvaa 1,5 prosentin vuotuisella kasvuvauhdilla 56 prosenttia. Ne, joilla on varallisuutta (itse hankittua tai perittyä) rikastuvat siis selvästi nopeammin kuin ne, jotka elättävät itsensä palkkatuloilla (jotka kasvavat suunnilleen saman verran kuin tuotanto).

***

Ketään tuskin yllättää Pikettyn kirjan kertoma siitä, että tämä kehitystrendi etenee vahvimmin Yhdysvalloissa. Siellä kaikkein rikkaimmat ovat rikastuneet viime vuosikymmeninä hurjasti lisää samalla kun keskiluokan ostovoima on kasvanut varsin nihkeästi. Ripeintä tahtia kasvaa sen kuuluisan yhden prosentin varallisuus — ja etumatka 99 prosenttiin venyy entisestään.

Mitä pitäisi tehdä? Piketty esittää kirjansa viimeisessä luvussa globaalia progressiivista veroa pääomalle. Hän myöntää sen olevan utopistinen tavoite nykymaailmassa, mutta ajatusharjoituksena kehittelemisen arvoinen. Jonkinlaisia välitavoitteita voisivat olla maa- tai maanosakohtaiset eriarvoisuutta lieventävät veroratkaisut. Kuten Piketty korostaa, tulo- ja varallisuuserojen äärimmäinen kärjistyminen ei ole kohtalonomainen kehityskulku, vaikka sinänsä perustuukin kapitalistisen järjestelmän sisäänrakennettuun riitasointuun (r > g). Poliittisilla ratkaisuilla on mahdollista vaikuttaa eriarvoisuuteen, ja tämä selittääkin sen, miksi Euroopassa ja varsinkin Pohjoismaissa tulo- ja varallisuuserot ovat olennaisesti pienempiä kuin Yhdysvalloissa.

Tähdennettäköön, että Piketty ei tavoittele tasapäistävää sosialismia, toisin kuin eräissä hänen kirjaansa käsittelevissä nettijutuissa on väitetty (niiden kirjoittajat tuskin ovat vaivautuneet kirjaa edes lukemaan vaan ovat toisen käden tietojen varassa). Hänen mukaansa on kuitenkin tunnistettava, missä vaiheessa eriarvoisuus kasvaa niin suureksi, että se alkaa nakertaa länsimaisten yhteiskuntien demokratiaan ja meritokratiaan perustuvia arvoja ja lopulta yhteiskuntarauhaa.

Taloustieteellisessä keskustelussa Piketty edustaa poliittisen taloustieteen linjaa. Hän arvostelee uusklassisia ekonomisteja, jotka ovat hurmaantuneet ”tieteellisistä” metodeista ja nojautuvat matemaattisiin abstraktioihin ja empirismiin. Taloustiedekin on yhteiskuntatiedettä, Piketty korostaa. Ihmiset eivät ole atomeja eikä kansantaloutta ole mahdollista tutkia kuin omalakista luonnonjärjestelmää.

***

Kirjallisuusihmisenä minua viehättää se, että Piketty viittaa toistuvasti Honoré de Balzacin, Jane Austenin ja Henry Jamesin kaltaisiin romaaniklassikoihin. Heidän teoksiaan lukemalla saa oivallisen käsityksen 1800-lukulaisen yhteiskunnan taloudellisista realiteeteista. Niissä vilisee koroillaeläjiä, joille mukavan elämän edellytys on viiden prosentin vuotuinen pääoman tuotto ja monikymmenkertaiset tulot väestön keskiarvoon nähden. Romaaniklassikoiden henkilöhahmot puhuvat täsmällisin termein paitsi vallitsevista sosiaalisista hierarkioista myös ansaitsemistaan summista.

Nykypäivän kertomakirjallisuudesta tällaiset suorat rahalliset referenssit puuttuvat yksinkertaisesti siksi, että inflaatio vääristäisi summat ja niiden merkityksen muutamassa vuosikymmenessä. 1800-luvulla oli toisin, koska talouskasvu oli hidasta ja inflaatio olematonta. Niinpä Balzacin ja Austenin lukijat saattoivat vielä vuosikymmeniä myöhemmin hahmottaa, millaisesta ostovoimasta puhuttiin romaanihenkilöiden kertoessa tuloistaan. Toisaalta myös perijät ja koroillaeläjät hävisivät kertomakirjallisuudesta lähes tyystin 1900-luvun edetessä. He kuuluivat menneeseen maailmaan, tai niin ainakin uskottiin. Jopa sana ”koroillaeläjä” sai pejoratiivista sävyä, jollaista sillä ei ollut 1800-luvun klassisissa romaaneissa.

Entäpä tulevien vuosikymmenten kertomakirjallisuus? Palaavatko perijät ja koroillaeläjät romaanien henkilögalleriaan yhteiskuntien polarisoituessa?

Mahdollisesti. Tosin samalla täytyy muistaa, että vaikka olemme siirtyneet pääoman uuteen valtakauteen, sosiaalinen dynamiikka on aivan toisenlainen kuin 1800-luvulla. Varallisuus koostui silloin maaomaisuudesta ja valtionobligaatioista, nyt se koostuu kiinteistöistä, yrityksistä ja finanssivarallisuudesta. Toisaalta perijöitä on lukumääräisesti huomattavasti enemmän ja perinnöt keskimäärin pienempiä, kun keskiluokkaisillakin ihmisillä on omaisuutta siirrettävänä jälkeläisilleen.

Kuinka miljardeja niistetään

Toukokuun kuudentena päivänä 2010 Wall Streetilla tapahtui kummia.

Vailla järjellistä syytä Dow Jones -indeksi sukelsi muutamassa minuutissa yhdeksän prosenttia, kunnes palautui ennalleen. Noiden minuuttien aikana tehtiin parikymmentätuhatta yksittäistä osakekauppaa, joissa kurssitaso poikkesi 60 prosenttia tai enemmän vain hetkeä aiemmin vallinneesta. Procter & Gamblen osake kävi alimmillaan yhdessä sentissä ja ylimmillään sadassa dollarissa.

Tapahtumasarjaa alettiin kutsua flash crashiksi.

Useimmat talousuutisia seuraavat kuulivat sen yhteydessä ensimmäisen kerran kirjainlyhenteen HFT (= high frequency trading). Suomeksi puhutaan algoritmikaupasta tai robottikaupasta.

USA:n rahoitusmarkkinoita valvova SEC selitti flash crashiä suurella yksittäisellä myyntitoimeksiannolla, mutta Michael Lewis väittää kirjassaan Flash Boys, että SEC:llä ei todellisuudessa ollut harmainta aavistusta myllerryksen syistä.

Osakekaupan aikayksikkö on nykyisin mikrosekunti, mutta pörssien tilastointi tapahtuu sekunneissa. Yhdessä sekunnissa on miljoona mikrosekuntia. Tilanne on samanlainen kuin jos 1920-luvulla olisi ollut osakekaupoista vain karkeaa vuosikymmenten tarkkuudella eriteltyä dataa. Siitä olisi nähty, että jossain kohtaa tapahtui suuri romahdus, mutta sitä ei olisi pystytty ajoittamaan lokakuun 29. päivään 1929.

Robottikauppaan pureutuva Flash Boys nostatti Atlantin takana kohun, jonka seurauksena HFT-firma Virtu joutui lykkäämään listautumissuunnitelmiaan. Viranomaiset selvittävät, antavatko Lewisin kirjassa esiin tuotavat tiedot aihetta syytteiden nostamiseen.

***

Lewis kirjoittaa, että robottikauppaa pyörittävät niistävät osakemarkkinoilta vuosittain kymmeniä miljardeja dollareita hyödyntämällä supernopeita datayhteyksiä ja tiskin alta tulevaa kaupankäyntidataa. USA:n osakemarkkina oli Lewisin mukaan ennen maailman avoimin ja demokraattisin, mutta nyt täysin manipuloitu. Kun perustreidari painaa enteriä toteuttaakseen toimeksiannon, HFT-firmojen algoritmit tunkevat väliin ja liikuttavat kurssitasoja perustreidarin tappioksi. Nykyisin valtaosa USA:ssa tapahtuvasta osakevaihdosta on robottikaupan synnyttämää.

Lewisin mielestä HFT-firmojen välistä vetämät summat ovat ylimääräinen vero muille osakekauppaa käyville tahoille. Jos populaareissa mielikuvissa Wall Streetin saalistajia ovat Gordon Gekkon kaltaiset leveää elämää viettävät spekulantit, niin todellisen elämän saalistajia ovat HFT-firmoja pyörittävät tietokonenörtit. Heidän mehukkaimpia saalitaan eivät ole tavalliset yksityissijoittajat vaan isoja osakepositioita liikuttelevat instituutiot, kuten sijoitusrahastot, eläkeyhtiöt ja hedgefundit. Niitä vastaan treidaamalla he keräävät valtaosan jättivoitoistaan.

Miten osakemarkkinoista sitten tuli HFT-firmojen saalistuskenttä?

Taustalla on, taas kerran, finanssikapitalismin intressejä palveleva lainsäädäntö. USA:ssa ryhdyttiin avaamaan osakemarkkinoita kilpailulle. Kun vielä viime vuosikymmenen puolivälissä NYSE:n ja Nasdaqin asema oli kiistaton, niin nykyisin USA:ssa toimii toistakymmentä muuta julkista markkinapaikkaa sekä niiden rinnalla suurten pankkien pyörittämiä dark pooleja.

Wall Streetkään ei ole enää amerikkalaisen rahamaailman todellinen keskus, vaan pikemminkin New Jersey, jossa sijaitsevat pörssien tietokoneet. HFT-firmat ovat käyneet armotonta kilpavarustelua siitä, kuka saa omat palvelimensa fyysisesti lähimmäs pörssien tietokoneita ja kenen valokuitukaapelit on valmistettu parhaista materiaaleista. Mikrosekuntien ero datayhteyksissä on ratkaiseva, koska robottikauppa on winner takes it all -peliä. Se, jolla on tehokkaimmat algoritmit ja nopeimmat robotit, hakkaa muut.

***

Michael Lewis lienee paras rahamaailman ilmiöiden popularisoija. Flash Boys on tuttua laatutyötä, samaa tasoa kuin esimerkiksi The Big Short tai Boomerang. Lewisilla on ihailtava kyky tarinallistaa monimutkaiset asiat, tehdä niistä ymmärrettäviä maallikollekin.

Vihaan klisettä, jossa tietokirjaa kiitellään siitä, että sitä voi lukea kuin jännitysromaania, mutta Lewisin tapauksessa tämä klisee pitää paikkansa. Itse tosin nautin Flash Boysin lukemisesta paljon enemmän kuin minkään trillerin tai dekkarin, koska se palvelee tarinannälän lisäksi myös todellisuudennälkää. Lewis ei sepitä henkilöitä tai tapahtumia, vaan avaa eteeni oikeita tämän maailman ilmiöitä ja paljastaa niistä sellaista, minkä tietäminen tekee minut hänelle kiitolliseksi.

Toisaalta Flash Boysin romaanimaisuus herättää minussa myös epäluuloa. Onko Lewis liiankin taitava tarinankertoja? Kuinka paljon hän vetää mutkia suoriksi draamallisten efektien vuoksi? Samaa pohdiskeli Financial Timesin kriitikko, joka suopeassa kritiikissään tunnusti, että Flash Boys rullaa niin vetävästi, että siinä voi aistia johdattelun makua.

Lewis on avoimesti puolueellinen jakaessaan maailman hyviksiin ja pahiksiin. Pahiksia ovat tietysti HFT-firmat ja niiden kanssa liittoutuneet suuret pankit, pörssit ja viranomaistahot. Hyviksiä ovat Royal Bank Of Canadan osakemarkkinaeksperit, jotka havahtuvat robottikaupan epäreiluuteen ja luovat ensin HFT-firmojen saalistukselta suojaavan Thor-ohjelmiston ja lopulta päättävät perustaa reilun osakekaupan periaatteita kunnioittavan markkinapaikan IEX:n. Kuvaavaa on, että kun kirjan ykkössankari Brad Katsuyama ryhtyy keräämään IEX:lle rahoitusta hän kohtaa epäluuloja. Myyntipuhe reilusta markkinapaikasta ei uppoa Wall Streetin isokenkäisiin, koska heidän silmissään pyyteettömyys on epäilyttävää. Vasta kun Katsuyama keksii sanoa olevansa ”pitkällä tähtäimellä ahne” ja haluavansa luoda IEX:n avulla itselleen omaisuuden, rahoittajien epäluulot hellittävät.

Onko robottikauppa nykymuodossaan vain pahasta?

HFT-firmojen ja niitä puolustavien mukaan robottikauppa tuo osakemarkkinoille likviditeettiä ja kaventaa spredejä. Lewis ei näihin argumentteihin lankea. Hänen mukaansa robottikauppa kasvattaa hintaheiluntaa ja altistaa osakemarkkinat flash crashia moninverroin pahemmille häiriöille, suoranaisille katastrofeille. Lewis myös muistuttaa, että HFT-firmat eivät tee mitään muuta kuin pyörittävät loputtomasti rahaa pörssissä, eivätkä siten hyödytä reaalitaloutta millään tavalla, kasvattavat vain upporikkaiden omistajiensa varallisuutta.

Ei olekaan sattumaa, että Lewisin kirjan jälkimainingeissa ovat voimistuneet vaatimukset rahoitusmarkkinoiden transaktioverosta.

Hieman naiivina pidän Flash Boysissa hellittyä ajatusta, jonka mukaan USA:n osakemarkkina olisi joskus ollut ihailtavan avoin ja demokraattinen. Wall Streetilla on aina riittänyt välistävetäjiä, robottikauppa on vain tuonut huipputeknologian kuvaan mukaan, uuden tavan pumpata rahaa sijoittajien taskuista.

Pitkään salkkuun osakkeita ostavalle yksityissijoittajalle HFT-firmojen manööverit eivät suuria menetyksiä aiheuta. Päiväkauppaa pyörittävälle tilanne on toinen, mutta ainahan nopeat ovat syöneet hitaat osaketreidauksessa.

Niukkuutta ja toivoa

Julkaistaanko Suomessa liikaa kirjoja? Tämä kysymys herättää tunteita.

Esitän nyt kaksi mielipidettä, jotka saattavat jonkun mielestä olla vastakkaisia, mutta eivät minun mielestäni. Uskon nimittäin, että ns. ”kustannusmaailman murros” johtaa vanhan (perinteiset instituutiot) ja uuden (digiajan verkostot ja kanavat) rinnakkaineloon ja jonkinlaiseen limittymiseen.

Ensimmäinen mielipiteeni on, että kirjoja julkaistaan liikaa ja nimikemääriä on järkevä karsia.

Vakiintuneet kustantamot joutuvat toimimaan markkinalla, joka pienenee tasaisen tappavasti (syitä on monia). Näihin päiviin saakka on puhuttu, että kustantamot rahoittavat bestsellereillään (ja oppikirjoilla) vähälevikkisen, kulttuurisesti merkittävän kirjallisuuden julkaisemisen. Mutta kun bestselleritkään eivät enää vedä entiseen tapaan tähän toimintamalliin ei ole mahdollista nojautua samalla tavalla kuin ennen. Samaan aikaan kutannusalalta on lähtenyt rutkasti työpaikkoja eli kustantamoissa on entistä vähemmän ihmisiä vastaamassa kirjojen julkaisemisesta, toimittamisesta ja myynnistä.

Niukkuus pakottaa valitsemaan. Mieluummin vähemmän mutta huolellisemmin tehtyjä ja tehokkaammin markkinoituja kirjoja kuin runsaasti hutaistuja, oman onnensa nojaan jääviä.

Tämä mielipide ankkuroituu siihen todellisuuteen, jossa vakiintuneet kustantamot elävät. Se on pikemminkin inhorealistinen kuin idealistinen. Mutta täytyy muistaa, että sitä paljon puhuttua kulttuurityötä ei ole kustantamoissa mahdollista tehdä, jos niiden toiminta ei ole liiketaloudellisesti terveellä pohjalla.

Toinen mielipiteeni on, että kirjoja kyllä maailmaan mahtuu. Ja etenkin tällaiseen maailmaan, jossa kaikki valta ei ole enää niillä, jotka omistavat kustantamot, painotalot ja kirjakaupat.

Uusien julkaisukanavien ansiosta kirjat ja kirjallisuus voivat irtautua perinteisen kustantamisen liiketaloudellisista välttämättömyyksistä. Se on hienoa, koska kustantaminen ei saa eikä voi olla pelkästään bisnestä (eikä se ole sitä vakiintuneissakaan kustantamoissa, vaikka niillä taloudelliset reunaehtonsa onkin). Kustantaminen on myös aktivismia, uuden etsimistä, hulvatonta riskinottamista ja palkitsevaa harrastustoimintaa. Näille kaikille avautuu nyt paremmat mahdollisuudet kuin koskaan ennen historiassa. Uskon, että siinä voittavat ennen kaikkea lukijat.

Tosin mitä pirstaleisemmaksi kirjallisuuskenttä käy, sitä pirstaleisempia ja pienempiä ovat myös lukijajoukot. Uusien julkaisukanavien synnyttämä kirjapaljous merkitsee, ettei läheskään kaikille teoksille riitä tilaa lehtien kulttuurisivuilla tai kirjakauppojen ja kirjastojen hyllyillä. Se on yhtä vääjäämätöntä kuin traagistakin: jokainen kirjailija kuitenkin toivoo hengentuotteelleen julkista vastaanottoa.

Eniten tässä kaikessa minua askarruttaa käännöskirjallisuuden tulevaisuus. Kustantamoiden syyskatalogeista näkyy jo se, että nimikemääriä vähennetään, ja erityisen selvästi sen havaitsee runoudessa ja käännöskirjallisuudessa.

Runouden osalta en näe syytä huoleen, koska erilaiset pienet toimijat julkaisevat Suomessa innostavaa lyriikkaa pinokaupalla, tuottolaskelmista välittämättä. Maassamme ei ole viime vuosina jäänyt eikä varmasti tulevaisuudessakaan jää merkittävää runoutta pimentoon vakiintuneiden kustantamoiden penseyden vuoksi.
Käännöskirjat sitä vastoin vaativat aivan toisenlaisia resursseja kuin kotimainen lyriikka. Siksipä vakiintuneiden kustantamoiden tarjonta määrittää hyvin pitkälle sen, millaista kirjallisuutta saamme maailmalta luettavaksi äidinkielellämme.
Pelkään, että nimikemäärien supistuminen jättää käännöskirjallisuudessa jäljelle kolme pääasiallista kategoriaa: a) kaavamaiset bestsellerit (”Jännityksen mestari! Käännösoikeudet myyty 712 maahan!”), b) laatuproosaksi brändätty palkintokirjallisuus (”Kirjallinen sensaatio! Ylivoimainen Man Bookerin voittaja!”) ja c) yliarvostetut suurnimet (Auster, Irving, Murakami). Painajaisteni huipentuma olisi, että julkaistavat käännöskirjat painottuisivat entistäkin selvemmin englanninkieliseen kulttuuripiiriin.
En minä silti suostu toivoani tyystin heittämään. Piipahdin taannoin Helsingin keskustassa siellä Starbucksin takahuoneessa ja ilokseni huomasin, että Lurra Editions oli taas julkaissut uuden käännöksen Thomas Bernhardilta, Kolme kertomusta. Pieniä mutta tärkeitä ilonaiheita nämä tällaiset.