Teospari jonka soisin monen lukevan

On taas sellainen vaihe, etten pysty lukemaan juuri lainkaan fiktiota, ainakaan mielikseni. Kun tartun romaaniin, löydän melkein joka sivulta sellaista, mihin haluaisin puuttua, minkä haluaisin muuttaa, mitä en voi kerta kaikkiaan hyväksyä. Etenkin jos romaani on suomalainen tai suomen kielelle käännetty. Vieraalla kielellä fiktion lukeminen onnistuu paremmin.

Tilanteeseeni vaikuttaa se, että työstän parhaillaan omaa romaaniani. Aistini ovat herkät virheiden havaitsemiseen, ja kaikki romaanit ovat täynnä virheitä sille, joka niitä etsii. Etsiessäni kaiken aikaa virheitä omasta tekstistäni en osaa lopettaa sitä muiden kaunokirjailijoiden tekstejä lukiessani. Niin se käy.

Mutta onneksi on hyviä tietokirjoja, voin keskittyä niihin kun romaanit eivät maita. Faktakirjallisuutta lukiessani pääsen irti virheidenetsimismoodista, kun huomioni suuntautuu tyylin, kerronnan ja komposition asemesta siihen, mistä teksti puhuu ja mitä se väittää tai ehdottaa. Olen joskus kirjoittanut blogissani, että minun ajanvietekirjallisuuttani eivät ole dekkarit tai trillerit vaan taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin poleemisella kärjellä pureutuvat tietokirjat ja esseeteokset.

Rakastan kirjoja, joista löytyy älyä, rohkeutta, näkemystä ja mielipiteitä. Taiteellisemmin motivoitunutta, montaignelaisessa hengessä moniäänisesti ja monimielisesti liihottelevaa esseistiikkaa jaksan toki lukea muutaman kirjan vuodessa, mutta lähtökohtaisesti arvostan asiaproosassa (niin tieteellisemmässä kuin taiteellisemmassa) kykyä sanoa suoraan, mennä ytimiin. Moniäänistä ja monimielistä pyörittelyä lukiessani minun tekee vain harvoin mieli kiittää kirjoittajaa ”esseen keinojen rikkaasta käytöstä” tai jostain vastaavasta korkealentoisuudesta, mutta sitäkin useammin tekee mieli moittia turhasta suunsoitosta. Tiedän toki, että kirjallisella kentällämme on niitä, jotka ajattelevat tästä aivan toisin kuin minä. Kaikin mokomin.

Viime aikoina olen viihtynyt kahden ajankohtaisiin talouskysymyksiin keskittyvän tuoreen kirjan parissa. Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan Rahatalous haltuun ja Timo Harakan Suuri kiristys ovat teospari, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan. Ne auttavat kasvattamaan kriittisiä kansalaistaitoja ja suhtautumaan lehtien taloussivujen uutisiin ja kommentaareihin terveen skeptisesti. Yhteinen nimittäjä Ahokkaalla, Holapalla ja Harakalla on valtavirtataloustieteen hegemonisten totuuksien haastaminen. Yksiulotteinen uusklassinen paradigma hallitsee talouspuhetta meillä Suomessa vielä selvemmin kuin Euroopan vanhoissa sivistysmaissa. Kuten Rahatalous haltuun asian tiivistää:

Suomalaisten yliopistojen taloustieteellinen opetus ja tutkimus on yksinomaan uusklassista. Voidaan sanoa, että yhdestäkään suomalaisesta yliopistosta ei löydy ainuttakaan ei-uusklassista tutkijaa. Tiedossamme ei ole yhtäkään muuta maata, jossa heterodoksisilla taloustieteilijöillä olisi yhtä olematon asema. Vaikuttaa myös siltä, että suomalaiset toimittajat eivät koe tarpeelliseksi etsiä vaihtoehtoja uusklassisten tutkijoiden näkemyksille. Ortodoksiset ekonomistit esitellään suomalaisessa mediassa usein neutraaleina talouden asiantuntijoina.

Rahatalous haltuun on monikärkiohjus. Sitä voi lukea taloustieteellisenä pamflettina, johdatuksena jälkikeynesiläiseen tutkimukseen tai ajankohtaisena yhteiskunnallisena puheenvuorona. Valtavirtataloustiede saa osakseen paneutuvaa ja perusteellista kritiikkiä. Ahokas ja Holappa purkavat uusklassisten taloustieteilijöiden hellimiä myyttejä, kuten tarinat hyödykerahasta sekä tarjontatekijöiden ensisijaisuudesta. ”Mitä raha on?” ei ole niin yksinkertainen kysymys kuin saattaisi kuvitella. Taloustieteen oppikirjojen mukaan raha on vaihdon väline, mutta Ahokkaan ja Holapan mukaan se on varsin harhainen pelkistys. Tarkempi historiallis-antropologinen tutkimus osoittaa, että raha on ennen kaikkea velkaa ja luottoa. Toisin sanoen uusklassisen taloustieteen kuvaamaa vapaiden yksilöiden muodostamaa vaihtokauppataloutta ei ole ollut olemassa ihmiskunnan historiassa koskaan.

Ahokas ja Holappa kokevat tärkeäksi muuttaa Keynesin hengessä rahatalouden instituutioita ja lisätä julkisen sektorin roolia kapitalistisessa yhteiskunnassa. Tavoitteeksi pitäisi asettaa täystyöllisyys kokonaiskysyntää säätelemällä. Oikeanlaisella talouspolitiikalla kapitalistisesta rahataloudesta voidaan luoda vakaampi, ihmisille ja ympäristölle ystävällisempi systeemi.

Joku voisi sanoa, että Ahokas ja Holappa luottavat melkoisen paljon julkisen vallan, eli poliitikkojen ja virkamiesten, kykyyn toimia kaukonäköisesti. Rahatalous haltuun on kuitenkin tärkeä ajatusten herättäjä, vaikka ei kaikkia näkemyksiä kirjoittajien kanssa jakaisikaan. Kirjan tärkein ansio on siinä, että se opettaa kyseenalaistamaan valtavirtataloustieteilijöiden mantranomaiset iskulauseet. Näinä aikoina se on tärkeä taito, koska ekonomisteilla on enemmän puhe- ja vaikutusvaltaa kuin kenties koskaan ennen.

Talous on väistämättä politiikkaa, kuten Timo Harakan Suuri kiristys osoittaa purkaessaan Euroopan talouskriisin anatomiaa. Politiikkaulottuvuus tulee näkyviin jo siinä, kuinka tuo ilmiö on julkisessa keskustelussa nimetty. Siitä puhutaan velkakriisinä, vaikka oikeastaan se on pankkikriisi. Harakka muistuttaa, että velka-asteiden hurja nousu Euroopassa oli seurausta rahalaitosten perikadosta. ”Miksi siis puhutaan seurauksesta, eikä syystä? Miksei puhuta Euroopan pankkikriisistä?”

Kun talouskriisi nimettiin velkakriisiksi, voitiin samalla osoittaa sormella julkista sektoria. Keynesiläinen ajatus kokonaiskysynnän säätelemisestä työnnettiin syrjään velkojen ja vajeiden supistamiseen tähtäävän kiristyspolitiikan tieltä. Uudeksi iskulauseeksi tuli varsinainen oksymoroni, laajentava supistaminen. Sen päämääränä oli ”palauttaa luottamus” (eli sijoittajien luottamus) ja hintana sosiaalinen epätoivo ja kurjistuminen. EU:n, EKP:n ja IMF:n muodostama troikka latoi varsinkin Kreikalle niin kovat rohdot, että voidaan puhua jonkinlaisesta taloustieteellisestä ihmiskokeesta, laboratoriona 11 miljoonan ihmisen kansallisvaltio.

Puhuttaessa kiristyspolitiikasta paino todellakin on jälkimmäisessä sanassa: se on ja oli politiikkaa, vaikka sitä toteuttivat rationaalisen ongelmanratkaisun nimeen vannovat teknokraatit. Oikeutuksensa kiristyspolitiikka pyrki hankkimaan valtavirtataloustieteestä, joka tarjosikin auliisti apuaan. Kaksi surullisen kuuluisaa tutkimusta nousi erityisen vaikutusvaltaiseen asemaan, toisesta vastasivat Alberto Alesina ja Silvia Ardagna, toisesta Kenneth Rogoff ja Carmen Reinhart. Edelliset väittivät, että suuret menoleikkaukset johtavat melkein yhtä usein reippaaseen kasvuun kuin vastaavat menolisäykset, jälkimmäisten viestinä taas oli, että valtion velan noustessa 90 prosenttiin kansantuotteesta talouskasvu alkaa väistämättä hidastua. Molemmat tutkimukset murenivat käsiin, kun niitä tarkasteltiin lähemmin. Rogoffin ja Reinhartin teesin paljasti virheelliseksi taloustieteen opiskelija, joka havaitsi maailmankuulujen professorien sortuneen alkeelliseen laskuvirheeseen.

Laajentava supistaminen oli lopulta hatusta vedetty juttu, vailla vankkoja tieteellisiä tai historiallisia perusteluja. Sen lopputulokset olivat surulliset: euroalueen ongelmamaiden kasvu tyrehtyi, velka-asteet pahentuivat ja menoleikkausten teho jäi selvästi odotuksista. Ja ennen kaikkea: kiristyspolitiikka ei ”palauttanut luottamusta”, sillä ongelmamaiden velkapapereiden korot eivät lähteneet laskuun. Täystuhoa kylväneen troikan pelasti lopulta yksi mies, EKP:n pääjohtaja Mario Draghi. Markkinapaniikki hellitti vasta kun Draghi astui esiin ja ilmoitti, että EKP tekee mitä tahansa, todellakin mitä tahansa, euron pelastamiseksi. EKP:n rajatonta tulivoimaa ei yksikään sijoittaja uskaltanut uhmata. Samalla osoittautui oikeaksi kiristyspolitiikkaa voimakkaasti arvostelleen Paul de Grauwen teesi euroa rasittavasta pelkokertoimesta. Velkakirjojen korkojen hurja nousu johtui valtaosin muusta kuin veloista ja vajeista.

Surkuhupaista on, että vaikka IMF myönsi kiristyspolitiikan karilleajon, EU:n komissio ja etenkin talouskomissaari Olli Rehn ei vastaavaan itsetutkiskeluun kyennyt. Harakka ei säästä sanojaan kritisoidessaan Brysselin teknokraatteja:

Olli Rehn on ilmoittanut, että komissio ei nojaa yhteen ainoaan talousteoriaan tai oppiin. Ei virallisesti. Muta ideologisesti kyllä: komissio toisti perusteluita, valikoi tosiasioita, rajasi tulkintoja sekä määritteli syy-seuraus-suhteita siten, että se noudatti johdonmukaisesti Alesinan ja Trichet’n filosofiaa nopeasti parantavasta budjettisopeutuksesta.

Entäpä tästä eteenpäin? Harakka nostaa esiin saksalaisen sosiologin Ulrich Beckin varoituksen siitä, että euro on luomassa ympärilleen saksalaisen Euroopan, vaikka Thomas Mann varoitti moisesta. Vaihtoehtoina siis ovat eurooppalainen talousliitto tai saksalainen rahaliitto. Jälkimmäisessä kaikki muut sopeutuvat Saksan tarpeisiin. Ei kuulosta hyvältä.

Harakan kirjasta voi sanoa saman kuin Ahokkaan ja Holapan kirjasta: ei tarvitse allekirjoittaa kaikkia hänen johtopäätöksiään saadakseen siitä irti paljon. En ole lukenut äidinkielelläni yhtä hyvää ja selkeää esitystä Euroopan talouskriisin taustoista. Suuri kiristys on kaiken lisäksi nautinnollisen terävästi kirjoitettua asiaproosaa, toisin kuin akateemisen kuivakka Rahatalous haltuun.

DFW tutuksi lyhytproosalla


Tuttavani Facebook-seinällä kerrottiin, että David Foster Wallacen vasta suomeksi julkaistu lyhytproosakokoelma Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja on Akateemisen Kirjakaupan myydyimpien listalla sijalla viisi. Onhan se ilonaihe, vaikka ei kyseisen kirjan merkittävyys sen myyntipotentiaaliin tiivistykään, eikä siitä varmaan mitään suurta käännöskirjahittiä tule.
Ensimmäinen Wallace-suomennos, esseekokoelma Hauskaa mutta ei koskaan enää myi käsittääkseni varsin vähän. Huomiota se toki sai, vaikka julkinen vastaanotto (siis lehtikritiikit) ei kaikilta osin asiantuntemuksellaan häikäissyt. Mutta hyvä että huomattiin.
Uusi lyhytproosakokoelma sai paljon tilaa ja suitsutusta Helsingin Sanomissa, mikä eittämättä on edesauttanut sen myyntiä Akateemisen Kirjakaupan lippulaivamyymälässä Helsingin ydinkeskustassa. Hesarin kriitikko Kyösti Niemelä tiivistää ansiokkaasti Wallacen lyhytproosan teemoja, tekniikoita ja tunnuspiirteitä. En ole vielä lukenut suomennosta, vaikka olen sen ostanut, joten en pysty ottamaan kantaa siihen, kuinka hyvin Juhani Lindholm on onnistunut tulkitsemaan Wallacea suomeksi. Tehtävä ei ole helppo. Alkuteosta Brief Interviews with Hideous Men lukiessani olen joskus pohdiskellut, miten kääntäisin tiettyjä kohtia äidinkielelleni, ja joutunut nopeasti tunnustamaan kääntäjän taitojeni rajallisuuden tavallista perusproosaa huomattavasti monikerroksellisemmassa tekstissä.


***

Wallacen lauseoppi ei todellakaan edusta perusproosaa. Hänen pitkät ja polveilevat virkkeensä nyrjähtävät tämän tästä introspektioon, palaavat omiin premisseihinsä, epäilevät niitä, kyseenalaistavat ne, vaihtavat äkkiarvaamatta suuntaa. Lukiessa tulee tunne, ettei Wallace kirjoittanut ainuttakaan proosakatkelmaa olematta kaiken aikaa tietoinen tekstiä ja ilmaisua määrittelevistä konventioista, valmiina koettelemaan ja horjuttamaan niitä. Siltikään hänen ylivirittynyt kirjallinen tietoisuutensa ja yliälyllistävä sensibiliteettinsä ei tee hänen proosastaan abstraktia, steriiliä, elämälle vierasta.

Ihailtavinta ja kadehdittavinta Wallacella on hänen erehtymätön korvansa kielen vivahteille ja lauseiden rytmeille. En tiedä montakaan kirjailijaa, joka osaisi yhtä vakuuttavasti niitata emootion painettuun sanaan. Wallacen henkilöhahmot tulevat eläviksi nimenomaan puheen eivätkä perinteisen karakterisoinnin kautta. Siinä piilee myös hänen lyhytproosansa voima (ja kääntäjän kannalta varmasti myös vaikeus: ei ole helppoa taivuttaa soljuvaa englanninkielistä proosapuhetta yhtä soljuvaksi suomenkieliseksi proosapuheeksi ja samalla säilyttää siinä riittävä määrä merkityskerrostumia.) 
Olen lukenut Brief Interviews with Hideous Menin lähes koirankorville ja pidän sitä yhtenä tärkeistä kirjoistani. Siitä huolimatta on pakko sanoa, että Wallacen pääteoksen Infinite Jestin rinnalla hänen lyhytproosatekstinsä tuntuvat jotenkin alaviitteenomaisilta. Wallace oli pitkän proosan mies, maksimalismin esteetikko. Puhtaasti lyhytproosan saralla Wallacea parempia ja vaikuttavampia ovat häntä vanhemman polven tekijöistä esimerkiksi Donald Barthelme ja hänen aikalaisistaan George Saunders.
Hesarin arvostelussa Niemelä kirjoittaa, että ”Juhani Lindholmin huikea suomennos sisältää proosaa, jollaista ei ole aikaisemmin ollut olemassa suomeksi.”  Tavallaan totta, tavallaan ei. Onhan esimerkiksi Barthelmea, Wallacen innoittajaa ja esikuvaa, julkaistu suomeksi (en tosin ole lukenut Barthelmea kuin alkukielellä, joten en voi taaskaan ottaa kantaa suomennoksiin). Lisäksi Wallace on vaikuttanut moniin aiemmin suomennettuihin jenkkikirjailijoihin, esimerkiksi Jennifer Eganin romaanissa Aika suuri hämäys on yksi luku kirjoitettu Wallace-pastissiksi niin tyylin kuin teemojenkin tasolla. Entäpä kotimaiset lyhytprosaistit? Vaikkapa Juha Seppälän Super Marketissa voi nähdä perheyhtäläisyyttä Wallacen lyhytproosan kanssa, vaikka lauseopin ja kerronnan tasolla erot ovatkin ilmeisiä.

***

Facebookissa törmäsin pariinkin Wallace-keskusteluketjuun Hesarin arvostelun ilmestyttyä. Varsin monesta kommentista piirtyi esiin odotus siitä, että Wallacen lyhytproosa edustaisi kirjallisen uudistajaheeroksen irtiottoa perinteisen novellistiikan keinoista. Jos tuollaisella odotuksella lähtee lukemaan uutta suomennosta (tai melkein mitä tahansa Wallacen teosta) joutuu todennäköisesti enemmän tai vähemmän pettymään. Toki Wallace oli uudistaja ja kokeilija, mutta samalla hän oli paljon muutakin, eikä häntä pitäisi lähestyä pelkkänä innovaattorina, postmodernin jenkkiproosan t&k-osaston hulluna tiedemiehenä. Useammassakin yhteydessä Wallace toi esiin sen, että kaunokirjallisuutta marginalisoi kaksi vastakkaista voimaa: toisaalta avoimen kaupallinen ja kaavamainen bestseller-proosa, toisaalta rikkiviisas, itseensä käpertyvä avantgardismi, ”kato äiti, ilman käsiä!”-proosa, kuten Wallace sellaista nimitti.
Jos kokeilija-Wallace on yksi totuus, niin toinen totuus on korjaaja-Wallace. Hän nimittäin oli sitä mieltä, että John Barthin, Robert Cooverin, William Gaddisin ja Thomas Pynchonin kaltaiset postmodernit titaanit olivat vieneet kertomakirjallisuutta väärille raiteille, vaikka samalla myös arvosti heitä, varsinkin Pynchonia, jonka vaikutus näkyy selvästi Wallacen varhaiskypsässä esikoisromaanissa The Broom of the System. Wallace nimesi postmodernit titaanit ”isänmurhansa kohteiksi”. Hänen mielestään itsetietoinen ja ironinen postmoderni fiktio on teoreettisesti sofistikoitunutta ja teknisesti taitavaa, mutta pahimmillaan sielutonta. Se ei käänny lukijaa kohti eikä näin ollen kykene myöskään luomaan edellytyksiä kirjailijan ja lukijan väliselle inhimilliselle kohtaamiselle, jota Wallace piti oman kirjallisen eetoksensa tärkeimpänä pyrkimyksenä. Kaunokirjallisuuden tehtävä on kertoa, mitä on olla ”fucking human being”.
Postmodernit titaanit onnistuivat tuulettamaan yksioikoisia ja naiiveja käsityksiä romaanikerronnasta, mutta varsinkaan John Barthilla ei ollut tarjota niiden tilalle mitään muuta kuin loputonta itsereflektiota. Omassa tuotannossaan Wallace ei kuitenkaan pyrkinyt tuhoamaan ”isänmurhansa kohteiden” kirjallisia aikaansaannoksia, vaan pikemminkin halusi pelastaa niiden edustaman ensyklopedisen proosakerronnan kielen solipsismilta. Tausta-ajatuksena Wallacella oli wittgensteinilainen ajatus kielestä yhteyksien luojana.
Lawrence Buell vertaa Pynchonin Gravity’s Rainbow’taja Wallacen Infinite Jestiä tuoreessa amerikkalaista kertomakirjallisuutta tarkastelevassa teoksessaan The Dream of the Great American Novel. Buell korostaa, että Wallace samaan aikaan jatkoi Pynchonin aloittamaa postmodernia kirjallista projektia ja vei sitä uusiin ulottuvuuksiin:
In Gravity’s Rainbow drugs and virtual reality simulation (cinema especially) figure alternately as avenues of escape and instruments of top-down manipulation. In Infinite Jest, the institutions of recreation themselves, both individual and mass scale, have become more formidable threats than bombs or rockets or other military hardware.
Vasta suomennettu lyhytproosateos ilmentää Wallacen kirjallisesta eetoksesta kumpuavia pyrkimyksiä traagisen kehystyksen avulla. Se on täynnä monologimuotoon kirjoitettua puhetta, joissa henkilöhahmot (enimmäkseen miehet) puhuvat seksuaalisista ja emotionaalisista pakkomielteistään omaan narsismiinsa ja psykopatologihinsa lukkiutuneina. Haastattelupätkistä on häivytetty haastattelijan kysymykset, mikä korostaa puhujien kyvyttömyyttä vuorovaikutukseen. Kuitenkin heitä jäytää kaiken aikaa yhteyksien luomisen tarve, he vain rakastavat ja inhoavat itseään liikaa voidakseen päästää lähelleen ketään toista. Tästä maaperästä nousevat depressio, addiktiot, väkivaltaisuus. Wallacen tuotannon avainsanoja on Barthia vastaan polemisoivan ”Westward The Course Of Empire Takes Its Way” -novellin lopussa lukijalle suunnattava puhuttelu: ”You are loved”. Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja kuvastaa osaltaan sitä, minkälaiset sosiaaliset ja psykologiset mekanismit estävät tuollaisten merkityksellisten yhteyksien syntymisen.
Ainakin tämä on yksi mahdollinen tulkinta kirjan teksteistä. Vaihtoehtoisiakin on vaikka kuinka paljon.

 

Esseeuni

Luin Nuoresta Voimasta oikein nenäkkään artikkelin, jossa sanottiin että ”esseen on luovuttava esseemäisyydestä tai kuoltava”. Mutta sitten heräsin ja se olikin vain unta.

Harmi kun en heti herättyäni kirjannut ylös artikkelin kirjoittajan argumentteja. Siinä oli kriittinen lähtöartikkeli ja sen perässä esimerkki ”uudesta esseistiikasta”, joka tyylillisesti oli jonkinlaista fragmenttia, aforismin ja proosarunon sekoitusta.

Muistaakseni se ”esseemäisyyden” vastustus oli ”lineaarisen mielipiteen” vastustamista ja jonkinlaisen moneen suuntaan sohivan ”mielipiteettömän” tyylin puolustamista.

Sinänsä huolestuttavaa että metakeskustelu esseistiikasta tunkee uniin. Haluaisin nähdä vain kauniita unia.