Kirjallisuus & edistys

The victory of modern didacticism has been most complete in music and painting, where the most respected works are those which give little pleasure on first hearing and seeing (except to a small and highly trained audience) but make important advances in the technical revolutions which have taken place in these arts. Compared with music and painting, the novel, like the cinema, lags well to the rear of the battlefield.

Yllä oleva katkelma on Susan Sontagin viisikymmentä vuotta sitten ilmestyneestä esseestä ”Nathalie Sarraute and the Novel”. Siinä hän luonnehtii romaania kaavoihinsa kangistuneeksi keskiluokan taiteeksi: aivan kuten ooppera romaani on arkkityyppinen 1800-luvun taidemuoto ja tiiviisti sidoksissa 1800-lukulaiseen teollistuvan ja porvarillistuvan yhteiskunnan maailmanhahmotustapaan. Sontag pitää virheellisenä käsitystä, että balzacilainen tai dickensiläinen romaani olisi vanhempien kertomustraditioiden jatkaja. Päinvastoin, se edustaa pikemminkin katkosta narratiivien historiassa, koska 1800-lukulaisen realistisen romaanin ytimessä on koko joukko sellaisia asioita, jotka puuttuvat vanhemmista kertomustraditioista yksilöpsykologisten ulottuvuuksien luotaamisesta ”ajan suurten kysymysten” käsittelyyn ja aikalaiskokemuksen faktapohjaiseen dokumentointiin.

Sontag havaitsee saman kuin Matti Pulkkinen parikymmentä vuotta häntä myöhemmin: romaani on kuin sika, se syö kaiken mahdollisen. Tästä havainnosta Sontag keksii myös syyn siihen, miksi romaani on eräitä loistokkaita poikkeuksia (Proust, Joyce, Kafka ynnä muut usual suspectit) lukuun ottamatta menettänyt asemansa vakavasti otettavana taidemuotona ja tyytynyt yhdentekevään keskiluokkaisuuteen: ”Every art form works with some implicit standard of what is elevated and what is vulgar — except the novel.” Toisin kuin moderni musiikki, kuvataide ja runous, romaani ei ole heittäytynyt etsimään uudenlaisia ilmaisukeinoja, sanoutunut irti 1800-lukulaisen realismin maailmanhahmotustavasta. Kirjailijat voivat edelleen kirjoittaa balzacilais-dickensläisellä kaavalla ”ajan suurista kysymyksistä” ilman että näyttävät kriitikoiden ja lukijoiden silmissä vulgaareilta.

Sontagin esseestä on todellakin aikaa viisikymmentä vuotta. Samanlaisen kuvauksen valtavirran kertomakirjallisuudesta voisi esittää tänäkin päivänä. Nykypäivän romaani on, jos mahdollista, vieläkin keskiluokkaisempi olento kuin viisikymmentä vuotta sitten, vaikka valtavirrasta syrjään astumalla löytää toki helposti kaikenlaista jännää Ben Marcusista Donald Antrimiin.

Päiviteltyään kertomakirjallisuuden jämähtäneisyyttä Sontag ryhtyy hahmottelemaan romaanille uutta, edistyksellisempää tulevaisuutta, samantyyppistä muodon ja ilmaisun vallankumousta, jollainen on nähty avarakatseisemmissa taidemuodoissa. Sontagin teksti hohkaa taistelukenttämetaforineen 1960-lukulaista vallankumousretoriikkaa. Hän korostaa, että mikään uusi ei synny ilman uhrauksia:

This surrender of the novel’s commitment to facileness, to easy availability and the perpetuation of an outmoded aesthetic, will undoubtedly give rise to a great many boring and pretentious books; and one may well come to wish the old unself-consciousness back again. But the price must be paid.

Hinta on maksettava. Edistyksen nimissä.

Pakko myöntää, etten ole koskaan ollut tällaisen ”mikään ei voi muuttua ennen kuin kaikki muutetaan” -agitaation ystävä. Se hinta, mitä siinä vaaditaan maksettavaksi, tarkoittaa ruumiita: taiteen saralla symbolisia, politiikan saralla konkreettisia. Voin olla yliherkkä, naiivi. Omasta mielestäni en kuitenkaan ole. En vain yksinkertaisesti rakasta edistyksen ideaa niin paljon, että sietäisin sen nimissä julistuksia uhrauksista ja hinnan maksamisesta.

Mitä on edistys? Onko se sellaista, minkä voi saavuttaa vain vallankumouksella? Vai onko se jotain evolutiivisempaa? Esimerkiksi tiedon kasaantumista tieteessä tai hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden lisääntymistä yhteiskunnassa?

Entä mitä edistys on taiteessa, kirjallisuudessa? Onko se sitä, mitä modernismi pohjimmiltaan oli, havahtumista siihen, että näin ei voi enää maalata/säveltää/kirjoittaa?

Pystyn hyväksymään modernistisesti värittyneen käsityksen taiteen edistyksestä, mutta en halua puhua siitä ”edistyksenä”, se sana on minulle liian raskautettu. Puhun mieluummin muutoksesta, uusien suuntien etsimisestä. Edistyksestä puhumisessa on ikävintä & vastenmielisintä se, että ne jotka siitä puhuvat, esiintyvät valittuna joukkona, jolle on suotu etuoikeus kurkistaa tulevaisuuteen ennen muita. He tietävät, mihin maailma (tai taide) on menossa ja kokevat toteuttavansa ”väistämätöntä”. Onhan se toki elähdyttävämpää kuin se että yrittäisi vain maalata/säveltää/kirjoittaa niin kuin itsestä parhaalta tuntuu.

Minä luen sitä, mikä itsestä parhaalta tuntuu. Minä myös kirjoitan niin kuin itsestä parhaalta tuntuu.

Tekstejäni lukeneet tietävät, etten ole kovin innostunut 1800-lukulaiseen realismiin enemmän tai vähemmän ankkuroituvasta valtavirtaproosasta. En yleensä siedä kirjoja, jotka ovat ennen muuta ”hyvin tehtyjä”. Voiko maailmassa olla mitään tylsempää kuin kirja, josta ei voi oikeastaan sanoa mitään muuta kuin että se on ”hyvin tehty” (toisin sanoen juuri sellainen kuin ”kunnon romaanin” pitää olla)? Mutta en myöskään suuremmin intoile kokeellisesta kirjallisuudesta tai avantgardesta. Olen samaa mieltä kuin David Foster Wallace, joka sanoi, että 90 prosenttia kokeellisesta kirjallisuudesta on roskaa (loppu 10 prosenttia taas parhaassa tapauksessa onnistuu luomaan jotain oikeasti uutta & innostavaa). Jos minun pitäisi nimetä parikymmentä suosikkiprosaistiani, ani harva heistä olisi tyylipuhdas avantgarden edustaja.

Minua puhuttelee kirjoissa toisaalta kieli, toisaalta kirjailijan hahmosta välittyvä sensibiliteetti (käsitykseni kirjailijan hahmosta on toki fiktiota, oma luomukseni). Tarkoitan sensibiliteetillä T.S. Eliotin hengessä älyn ja tunteen omaleimaista yhdistelmää, josta syntyy omaleimainen tapa hahmottaa maailma. Eräs kirjailija, jossa kieli ja sensibiliteetti yhdistyvät erityisen väkevästi, on Cormac McCarthy. Hän ei ole romaanimuodon tasolla mikään avantgardistinen uudistajaheeros, ja olisi vaikea kuvitella häntä heiluttamassa taiteen edistyksen lippua.

Pikemminkin voisin kuvitella hänen esittelevän itsensä samaan tyyliin kuin lännenfilmejä ohjannut John Ford: ”My name is Cormac McCarthy, I write novels.”

Kirjan tulevaisuudesta


Helsingin Sanomat (13.1.2014) teki jutun kirjan ja kirjallisuuden tulevaisuudesta. Olin siinä mukana omine näkemyksineni yhdessä Mikko Aarnen, Anna-Riikka Carlsonin ja Leevi Lehdon kanssa.

Juttua varten raapustin vapaasti rönsyilevän sikermän omia aavistelujani. Olennaisimmat asiat varmaankin nousivat esiin Hesarin jutussa, mutta laitan kuitenkin tänne blogiin hieman editoidun version siitä mitä tuli Hesarin toimittajalle raapustettua:

Elämme todellakin murrosaikaa, joka laittaa uuteen uskoon rakenteet kirjallisuuden ympäriltä, niin kaupalliset, tuotannolliset kuin lukemiseen liittyvät rakenteet. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että siirtyisimme kokonaan uuteen maailmaan. Ei suinkaan, monet vanhasta maailmasta tutut asiat säilyvät, mutta sulautuvat tähän uuteen maailmaan ja muuttavat samalla muotoaan.

1) Yleisellä tasolla:

Siirtymä sanan ja merkityksen kulttuurista äänen ja kuvan kulttuuriin jatkuu ja voimistuu. Tämä siirtymähän on ollut nähtävissä jo kymmeniä vuosia, eikä kyse ole mistään radikaalista katkoksesta vaan lähinnä siitä että sana ja merkitys sulautuvat ja nivoutuvat ääneen ja kuvaan monin uusin tavoin. Kuvavirrat ympärillämme ovat useimmiten käsikirjoitettua, kertomuksellistettua kuvavirtaa eli rakentuvat pohjimmiltaan sanan ja merkityksen ympärille. Mutta tämä kulttuurin vahvempi visualisoituminen vaikuttaa kyllä siihen, millä tavalla orientoidumme maailmassa.

Omalta kohdaltani olen huomannut, että ns. balzacilainen epiikka, jonka juuret ovat 1800-lukulaisessa romaanissa, puhuttelee minua enemmän tv-sarjan muodossa kuin kirjamuodossa. Jonathan Franzen ja moni muukin kirjailija on enemmän tai vähemmän avoimesti surrut kaunokirjallisuuden kulttuurisen relevanssin vähenemistä. Romaaneilla ei ole samanlaista vaikutusvoimaa kuin kirjallisuuden kulta-aikoina viime vuosisadalla, eivätkä ne puhuttele suuria joukkoja samalla tavalla kuin elokuvat ja tv-sarjat. 

Mutta ei tämä ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun kirjallisuuden ja kirjailijuuden muodot ja merkitykset joutuvat koetukselle. Olemme kulkeneet pitkän matkan muinaisista taruista, myyteistä ja runoista nykymuotoiseen kaunokirjallisuuteen eikä ole mitään syytä olettaa, että parin viime vuosisadan aikana rakentunut kirjallinen kulttuuri olisi historian päätepiste. Historia jatkuu. Kirjallisuus ja kirjailijuus määrittyvät eri aikoina eri tavalla.

Toisaalta nykyaikana kaunokirjallisuuden kulttuurista relevanssia vähentää ilmiö, jota voisi nimittää sivistysporvarin katoamiseksi. Tarkoitan tällä sitä, että kirjallinen sivistys (tai yleissivistys) ei ole enää samanalainen arvon ja statuksen lähde kuin aikaisemmin. Koulutetut ihmiset lukevat dekkareita ynnä muuta viihdekirjallisuutta eivätkä häpeä sitä tunnustaa, kuten olisivat ehkä hävenneet vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Klassinen sivistys ja korkeakuluttuurin arvostus eivät ole enää samalla tavalla sosiaalisen aseman markkeeraajia kuin ennen. Nyt koulutetut ihmiset erottautuvat pikemminkin terveillä elämäntavoilla sekä hyvällä ruoka- ja sisustusmaulla. Sivistysporvari on tehnyt tilaa lifestyleporvarille, jolla riittää yllin kyllin ei-kirjallisia vapaa-ajan houkutuksia. 

En kuitenkaan usko lukijoiden (tai ainakaan kaikkien lukijoiden) muuttuvan kirjallisen pikaruuan kuluttajiksi. Toisinaanhan kuulee arvioita, että tulevaisuudessa luetaan vain lyhyitä viihteellisiä novelleja kännykän tai muun päätelaitteen näytöltä. Tässäkin asiassa uusi ja vanha maailma lomittuvat. Kirjallinen pikaruoka lisääntyy, mutta sen rinnalle jää elintilaa myös perinteisemmälle kirjallisuudelle. Selailtuaan koko päivän uutisotsikoita kännykältä ihmiset (tai ainakin ne ihmiset, jotka lukevat paljon) kaipaavat vastapainoksi syventävää lukemista, esimerkiksi romaaneja, paperisina tai sähköisinä. Viime vuoden koviin juttuihin englanninkielisessä maailmassa kuuluivat Eleanor Cattonin ja Donna Tarttin tuhatta sivua lähentelevät tiiliskivet. Vaikka en itse olekaan tällaisen lavean epiikan ylin ystävä, uskon että se ei häviä. Paksuja romskuja julkaistaan ja luetaan tulevaisuudessakin, jotkut niistä jopa nousevat laajempaan tietoisuuteen. Näin siitä huolimatta, että kaunokirjallisuudella ei ole samanlaista asemaa kulttuurin valokeilassa kuin joskus ennen.

Toisaalta: kirjallisuuden kentällä voimistuu samanlainen pirstoutuminen ja alakulttuureihin gettoutuminen kuin monilla muilla elämän alueilla. Vaikka yhä harvemmat ihmiset lukevat ahmimalla kirjoja, niin ne jotka lukevat, suhtautuvat kirjoihin vähintään yhtä intohimoisesti kuin aikaisemmat lukijapolvet. Internet mahdollistaa erilaisten kirjallisten yhteisöjen syntymisen, mikä lupaa hyvää valtavirrasta poikkeavalle kirjallisuudelle, esimerkiksi avantgardelle ja erilaisille genreille. Yleisöt eivät ole suuren suuria, mutta verkon kautta ne on mahdollista tavoittaa tehokkaammin kuin ennen. Näen tässä kehityksessä paljon hyvää, mahdollisuuksia synnyttää uusia juttuja kirjallisuuteen.

2) Yksityiskohtaisemmalla tasolla

Uskon siis meneillään olevien murrosten parhaimmassa tapauksessa rikastuttavan ja monipuolistavan kirjallisuutta. Se on hyvä uutinen niin kirjailijoille (jos he ovat valmiit hyväksymään pienemmät erityisyleisöt) kuin lukijoille (jos he ovat valmiit näkemään vaivaa etsiäkseen verkon paljoudesta itseään kiinnostavia ilmiöitä).

Sen sijaan murros iskee kovaa moniin kirjallisuusmaailman vakiintuneisiin instituutioihin. Kirjamyynnin trendinomainen lasku pakottaa kustantamot tehostamaan toimintaansa ja miettimään toimintamallinsa uusiksi. Verkkokauppojen ja sähkökirjojen nousu laittaa perinteiset kirjakaupat ahtaalle eivätkä monet niistä selviä hengissä. Mediamaailman rakennemuutos taas uhkaa perinteisen kirjallisuuskritiikin elintilaa. Niin Suomessa kuin maailmalla kirjallisuuskritiikki korisee henkitoreissaan. Arvostelujen määrää vähennettään ja ne arvostelut, jotka vielä julkaistaan pyritään tuottamaan kustannustehokkaasti, ts. kurjistamalla kriitikoiden ammattikunta lopullisesti. Tällä hetkellä olenkin eniten huolissani siitä, miten kirjallisuuskritiikin käy. En näe esimerkiksi kirjablogeja uskottavina kirjallisuuskritiikin korvaajina. Olisi henkinen dystopia, jos kirjallisuuden julkinen vastaanotto jäisi pelkästään tai valtaosin bloggareiden harteille, vaikka sinänsä kirjablogit ovatkin hieno ja kannatettava ilmiö. Toki verkko tarjoaa uusia mahdollisuuksia tasokkaalle kritiikillekin, mutta samanlaista kantavuutta sen on vaikea saada kuin mikä lehtikritiikeillä on parhaimmillaan ollut. Tämä kaikki johtaa siihen, että kirjallinen valtavirtajulkisuus on vastedes entistäkin vahvemmin persoona- ja palkintokeskeistä.

Yhteinäiskulttuurin mureneminen ja verkkomaailman rajattomuus laittaa myös kirjailijan roolin uusiksi. Enää ei ole portinvartijoita samalla tavalla kuin ennen, eikä myöskään julkaisukynnyksiä. Tulevaisuudessa kuka tahansa voi julkaista kirjoja ja julkaiseekin, ei ole enää pöytälaatikossa olevia käsiksiä, vaan kaikki käsikset tulevat julki, tavalla tai toisella. Vakiintuneiden kustantamoiden kirjailijoilla toki on etu, koska heillä on takanaan kustantajan markkinointi, jakelu, lehdistösuhteet ynnä muut, mutta tämä etu kaventuu sitä mukaa kuin vakiintuneiden kustantamoiden resurssit vähenevät toiminnan tehostamistarpeiden myötä. 

Uskon, että verkkomaailma tuottaa aivan uusia kirjallisia ilmiöitä, joilla ei ole mitään tekemistä perinteisen kustantamo-valtamedia-kirjakauppa -kolmiyhteyden kanssa. Väliportaat kirjailijan ja lukijan välillä menettävät merkitystään. Mutta samalla: tässäkin näkyy se, ettei vanha maailma kokonaan katoa vaan limittyy ja lomittuu uuteen. Tulevaisuudessakin nousee Sofi Oksasen kaltaisia kirjallisia tähtiä, jotka myyvät huimia määriä ja saavat huimat määrät julkisuutta. Yhä harvemmat kirjat myyvät yhä enemmän, paljolti siksi että satunnaislukijat eivät jaksa hahmottaa valintojen paljoutta vaan valitsevat luettavakseen kirjoja, joista ”kaikki puhuvat”. Samaan aikaan on valtaisat määrät kirjoja, jotka jäävät todella pienen piirin tietoisuuteen.

Uudenlaista kirjallista kulttuuria luovat ne, jotka toimivat syrjässä perinteisestä kustantamo-valtamedia-kirjakauppa -kolmiyhteydestä. Runous on usein näyttänyt tietä kirjallisten tyylien uudistajana, mutta nyt se näyttää tietä myös kirjallisuuden julkaisemisen uudistajana. Tuoreet esimerkit: missä olisi suomalainen runous ilman Poesiaa tai suomalainen esseistiikka ilman Savukeidasta? Nämä molemmat kirjallisuudenlajit ovat uudistuneet nimenomaan sitä kautta, että on tullut uusia toimijoita, jotka ovat osanneet ottaa paikkansa murrosten koettelemalla kirjallisella kentällä. Vastaavanlaisia ilmiöitä nähdään myös tulevaisuudessa.

Toivoa siis on. Uusi maailma on muotoutumassa, mutta se ei kokonaan suista vanhaa maailmaa tieltään. Jokaisella on tässä kehityksessä voitettavaa, kukaan ei pelkästään häviä.