Välipäivien kirjallinen löytö

Joululomien lukusuunnitelmani menivät uusiksi, kun lähdin välipäiviksi Pohjanmaalle ja unohdin ottaa Vankileirien saariston mukaan.

Onneksi iPadilläni on korkkaamattomia sähkökirjoja. Päätin lukea Jenny Offillin tänä syksynä ilmestyneen Dept. of Speculationin. Olin ostanut sen suosittelijoiden yllyttämänä. En pettynyt, en ollenkaan. Taisin jopa vähän innostua.
Offillin kirja on romaani, tavallaan. Ainakin se luokitellaan romaaniksi, mikä epäilemättä edesauttaa sen menekkiä. Muodoltaan ja sommittelultaan Dept. of Speculation muistuttaa jonkin verran Pirkko Saision uusinta kirjaa Signaalia, jota Saisio luonnehti ”mihinkään kirjallisuudenlajiin kuulumattomaksi harhailuksi.” Luvut muodostuvat lyhyistä tai todella lyhyistä toisiinsa kytkeytyvistä tekstikatkelmista.
Tekstikatkelmat sisältävät välähdyksiä arkisesta elämästä, anekdootteja taiteen ja kirjallisuuden maailmasta, lentäviä lauseita ja vaeltavia viisauksia, parodisia selfhelp-opinkappaleita ja syvähenkistä itsetutkiskelua.
Tarinallisuutta tekstiin tuo päähenkilön eli kertojaminän (”Vaimon”) ja hänen puolisonsa (”Aviomiehen”) ryppyjä saava rakkaus. Muutoin hyvän & kunnollisen ”Aviomiehen” uskottomuus saa ”Vaimon” turvautumaan erilaisiin terapiadiskursseihin, joita hän myös terävästi satirisoi ja ironisoi, Offillilla on taito kirjoittaa syvästi henkilökohtaisista asioista samaan aikaan persoonallisesti ja yleispätevästi. 
Aviokriisi, kuten muutkaan kirjan tapahtumat, eivät hahmotu eheinä tarinankaarina, vaan piirtyvät esiin inhimillisen arkihälyn keskeltä. Offill kertoo asiat useimmiten jonkin yksittäisen huomion kautta. Esimerkiksi kun perheen tytär hyppää keinusta ja hänen kätensä murtuvat, sairaalareissua ei kuvata perinteiseen romaanityyliin, vaan äärimmäisen tiivistyksen avulla: kertojaminä muistelee, kuinka itkuinen tytär sanoo, että hänen kaverinsa ”lupasi”, ettei keinusta hypätessä tapahdu mitään. ”Hän lupasi, hän lupasi”. 
Offillin tapa katsoa ja hahmottaa maailmaa tuo välillä mieleen Lydia Davisin lyhytproosan, jota olen blogissani useammankin kerran ihastellut. Hänellä on samanlaista silmää arkisten asioiden outoudelle. Toisaalta Offillin kertojaminässä viehättää hänen tapansa puhua välillä alastatuksesta, omaa haurauttaan tutkiskellen. Se ei tunnu retorisesti viekkaalta sympatiapisteiden keruulta, vaan aidosti koetulta hämmennykseltä maailman painon alla. Kertojaminä toivoo välillä olevansa ”art monster” voidakseen omistautua kirjoittamiselleen, mutta tämän tästä havahtuu karuun todellisuuteen.
A few nights later, I secretly hope that I might be a genius. Why else can no amount of sleeping pills fell my brain? But in the morning my daughter asks me what a cloud is and I cannot say.

Kertojaminän elämänvaiheet muistuttavat Offillin omia elämänvaiheita. Offillhan julkaisi kiitetyn esikoisromaaninsa Last Things vuonna 2000. Toisen romaanin (eli tämän Dept. of Speculationin) julkaisemiseen ehti vierähtää 14 vuotta, vaikka Offill toki siinä välissä kunnostautui lastenkirjailijana. Kertojaminä potee toisen romaanin kriisiä ja ahdistuu, kun vanhat tuttavat kyselevät, onko se jo valmis.
Lukiessani Dept. of Speculationia ajattelin, että tämä ahdistusta herättävä toinen romaani on eräänlainen haamuteksti. Siitä vapautuakseen Offillin on ollut pakko lyödä perinteinen romaanimuoto rikki ja sommitella palasista jotain uudenlaista. Ei ihme, että Dept. of Speculation on yhtä paljon antiromaani kuin romaani.
Se voidaan toki myös nähdä ”novel from life” -lajityypin edustajana. Tämä lajityyppihän on viime vuosina noussut näkyvästi esiin, kun eräät prosaistit ovat alkaneet kokea kertomakirjallisuuden vakiintuneet konventiot aikansa eläneinä ja rajoittavina, heistä tunnetuin ja suosituin on Karl Ove Knausgård.
Offillin tavassa kirjoittaa itsensä ulos perinteisestä romaanimuodosta ei ole mielestäni mitään uhmakkaan kapinallista. En luonnehtisi Dept. of Speculationia kokeelliseksi kirjallisuudeksi tai avantgardeksi. Ei siinä ole mitään sellaista, mitä ei olisi tehty kirjallisuudessa jo monet kerrat aiemminkin, enkä usko Offillin tavoitelleenkaan uudistajaheeroksen manttelia, todennäköisesti hän vain on etsinyt itselleen luontevaa tapaa kirjoittaa mielessään olevat asiat ja onnistunut löytämään sellaisen. Mitään tärkeilevää ei Offillin proosassa ole.
Dept. of Speculationia voisi luonnehtia mietelemäproosan muotoon kirjoitetuksi romaaniksi. Juuri minulle sopivaa kirjallisuutta.

Kaksi kirjaa, kaksi vastaanottoa

Kirjallisuuden vastaanotto on lukijoiden, kriitikoiden ja journalistien hommaa. Tästä näkökulmasta katsottuna kirjan syntymä on kirjailijan kuolema. Tuskin voi kirjailija käyttää aikaansa turhempaan kuin vastakritiikkien laatimiseen. Toki sellaiset voivat joskus olla paikallaan, mutta useimmiten eivät.

Parhaiten kirjailija tekee, kun unohtaa maailman kohinan ja ryhtyy luonnostelemaan uutta teosta heti kun on saanut edellisen valmiiksi.

Ammatillisesta mielenkiinnosta olen tänä syksynä seurannut kahden teoksen vastaanottoa, Antti Arnkilin Lauantaiesseiden ja Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin. Arnkilin kohdalla seuraamisen halu johtuu siitä että essee on minulle sydämen asia ja toivon hyvien esseekokoelmien saavan ansaitsemansa huomion. Valtosta aloin pitää silmällä, kun hänen kirjansa nousi suuresta tuntemattomuudesta ensin Finlandia-ehdokkaaksi ja sitten Finlandia-voittajaksi.

Lauantaiesseet ei voittanut palkintoja, mutta sai sitäkin enemmän suitsutusta niin kritiikeissä kuin sosiaalisessa mediassa. En ole kuullut vielä kenenkään sanovan, että Arnkil on kirjoittanut paskan kirjan. Eipä ole kukaan tainnut moittia edes keskinkertaiseksi.

Silmiinpistävin piirre Lauantaiesseiden vastaanotossa on ollut eronteko Arnkilin ja ”poleemisten suomalaisten nykyesseistien” välillä.

Helsingin Sanomissa Mervi Kantokorpi löysi Lauantaiesseistä ”lämpöä”, ”rakastavaa eläytymistä” ja ”perihumanistisia lähtökohtia”. Kiiltomadossa Taika Martikainen sanoo, että Arnkilin teksteissä ”mikään ei ärsytä tai herätä vastarintaa” vaan ”niiden maailmassa on hyvä olla”.

Suuria yleiskatsauksia rakastava Kiiltomadon päätoimittaja Aleksis Salusjärvi summaa blogissaan Lauantaiesseiden annin näin: ”Arnkilin esseet eivät ole poleemisia eivätkä osallistu asiaproosa-asemasodankäyntiin. Sen sijaan esseistä huokuu pop-kulttuurin nuoruudessaan omaksuneen kirjallisen ihmisen kulttuurikäsitys ja aikuistuva antinihilismi.”

Samatyyppiset huomiot, luonnehdinnat ja analyysit siis toistuvat Lauantaiesseiden vastaanotossa. Syntyy vahva vaikutelma, että Arnkilistä on tullut (tai tehty) suomalaisen esseistiikan virallinen mukava mies. Se herättää kysymyksiä; onko Lauantaiesseissä mahdollisesti mennyt jotain ohi? Ovatko sen tekstit todellakin niin yksihahmotteisia kuin vastaanoton perusteella voi lukea? Olisiko niistä mahdollista nostaa esiin muitakin näkökulmia kuin perihumanismia ja antinihilismiä?


Ja ennen kaikkea: mistä tämä innokkuus korostaa sitä millainen loistava poikkeus Arnkil on ”asiaproosa-asemasodankäynnin” keskellä? 


Mielestäni kotimaisesta esseistiikasta varsin pieni osa on kärkevää tai sotaisaa. Paljon pitemmän listan saisi sellaisista asiaproosan taitajista, joista ensimmäinen mieleen tuleva määre on jokin muu kuin ”poleeminen”.


Ennen kuin joku ehtii älähtää, myönnän itsekin kommentoineeni Arnkilin tekstejä siteeraamieni kriitikoiden tapaan. Parnasson arviossa totesin, että Arnkililla on ”taito kirjoittaa ärsyttämättä”. En kuitenkaan tarkoittanut sitä pelkästään kehuksi, vaikka Lauantaiesseet oli ja on minulle kaikin puolin mieluinen kirja.


Voisin kuvitella, etten itse esseistinä olisi mielissäni jos minut leimattaisiin kerta toisensa jälkeen ihanan lämpöiseksi kirjoittajaksi. Samanlainen taakka siitä voi tulla kuin kärkkään poleemikon maineesta. Totalisoivien tulkintojen vaara on ilmeinen aina kun kirjailija määritellään lopullisen tuntuisesti konsensuskuoron toimesta.


Entäpä Valtonen?


He eivät tiedä mitä tekevät ei kustantajan ennakkolaskelmissa ollut bestseller. Sen realistinen myyntiodotus liikkui jossain 500-1000 välillä. Nyt romaania on painettu satatuhatta kappaletta. Näin voi käydä maassa, jonka kirjallista elämää dominoi yksi ainoa kirjallisuuspalkinto ja jossa melkein kaikki ostavat läheisilleen saman kirjan joululahjaksi.


Luin Valtosen romaanin samoihin aikoihin kun se aloitti lentonsa suuren yleisön tietoisuuteen. Helsingin Sanomat julkaisi kritiikkinsä päivää ennen Finlandia-ehdokkaiden julkistusta. Siinä vaiheessa toimituksessa kaiken järjen mukaan tiedettiin jo ehdokkaiden nimet ja Valtosen arvio oli kiire saada lehteen ennen suuria uutisia.


Jukka Petäjän arvostelu summasi varsin hyvin He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin herättämän innostuksen. Siinä on suuria aikalaisteemoja ja ison kirjan tuntu eikä se muistuta perinteistä kotimaista romaania. Sivumennen sanottuna en saata ymmärtää, miksi epäsuomalaisuus olisi jotenkin ansiokasta, kysehän kuitenkin on kotimaisesta kirjallisuudesta. 


Finlandia-palkinnon jälkeen on odotetusti alkanut ilmaantua soraääniä. Aivan kaikki lukijat, varsinkaan kirjallisuuden ammattilaiset, eivät ole palkintodiktaattori Anne Brunilan kanssa samaa mieltä Valtosen romaanista ”tajunnanräjäyttävänä” lukukokemuksena. Hufvudstadsbladetin kriitikko Pia Ingström moitti kirjaa sanataiteellisten ansioiden puuttumisesta: kieli muistuttaa suomeksi kirjoitettua englantia eikä henkilökuvaus vakuuta psykologisella syvyydellään.


Sosiaalisessa mediassa olen nähnyt samantyyppisiä arvioita, jos toki myös paljon hehkutusta. Selvästikin Valtosen romaani jakaa mielipiteet, eikä muuta sovi odottaakaan kirjalta, jolla on runsaasti lukijoita.


Oman lisänsä keskusteluun tuo Finlandia-palkinto. Kovapintaisinkaan lukija tuskin voi arvioida Valtosen romaania miettimättä, onko se seppelöintinsä ansainnut. Mieleeni tulee historian ensimmäisen Finlandia-voittajan Erno Paasilinnan essee ”Finlandia-vuoden elämäkerta.” Paasilinna havaitsi, että suurpalkinto teki Yksinäisyys ja uhma -kirjasta kuin taikaiskusta joidenkin mielestä lähes kelvottoman.



Jo helmikuun puolella toteutuu ennustamani mielipiteenmuutos. Kaikessa Finlandia-kirjoittelussa alkaa nyt laskun maksamisen aika, ensihurma on mennyt ohi, Finlandiasta tulee rasitus, se merkitsee kielteistä leimaa. Alan väsyä kuulemaan siitä, mutta vaikka itse pidän suuni kiinni minua muistutetaan siitä yhä pilkallisemmin sävyin. Itse kirja tulee huonommaksi ja huonommaksi.


Oman mielipiteeni Valtosen romaanista kirjoitin Don DeLillon Valkoista kohinaa käsitelleessä blogimerkinnässä vähän ennen kuin luin Pia Ingströmin tuomion Hufvudstadsbladetista. Olin samoilla linjoilla siinä, että He eivät tiedä mitä tekevät on kielellisesti hieman köykäinen ja totesin sen maistuvan lauseiden tasolla käännösproosalta. En kuitenkaan kiistänyt enkä kiistä romaanin muita ansiota, ei se ole huono kirja saati kelvoton, kuten jyrkimmät arvioitsijat sosiaalisessa mediassa ovat julistaneet. Millään muotoa ei sen palkitseminen ollut vääryys.

PS.

Sosiaalinen media on arvaamaton paikka. Huomasin, että kääntäjät olivat ottaneet nokkiinsa käännösproosavertauksesta. En todellakaan osannut ennakoida sellaista eikä tarkoitukseni ollut rakentaa dikotomiaa hyvää kieltä edustavan kotimaisen kirjallisuuden ja huonoa kieltä edustavan käännöskirjallisuuden välillä. Parhaissa käännöskirjoissa on erinomaista suomea vailla anglismeja tai sumeita ja kankeita lauserakenteita. Tarkoitin samaa kuin Ingström eli kieltä, joka vaikuttaa suomeksi kirjoitetulta englannilta, ikään kuin puutteellisesti viimeistellyltä käännökseltä.

Vuoden 2014 tärkeitä kirjoja

Tapanani on ollut laatia vuoden lopussa listaus mieleenpainuneista kirjoista. Eihän sellaisessa mitään järkeä ole, mutta oma viehätyksensä kuitenkin.

Jatketaan siis perinnettä. Alla on kaksikymmentä kirjaa, jotka ovat tehneet vaikutuksen, tavalla tai toisella. Kriteerinä on se, että olen lukenut ne tänä vuonna ensimmäisen kerran. Tärkeät uudelleenlukemani kirjat siis rajautuvat listan ulkopuolelle. Ja koska aina pitää olla säännön vahvistava poikkeus, päätin ottaa mukaan Juhani Lindholmin Pynchon-suomennoksen, vaikka alkukielisen olen lukenut jo aikaisemmin.

Runokirjoja ei listalla tällä kertaa ole, koska luin enimmäkseen vanhoja suosikkejani ja uuden etsiminen jäi vähemmälle. Täytyy paikata vaje ensi vuonna.

Olen kirjoittanut monesta listalla olevasta kirjasta blogissani, joistakin myös Parnassossa. En esitä nyt sen pitempiä perusteluja niistä, vaan esittelen ne vapaasti assosioiden, ensimmäisellä mieleeni tulevalla sanalla, vailla etu- tai jälkikäteistä viisastelua & hinkkausta. 
Vuotta on toki vielä hiukkasen jäljellä ja joululomalla minua odottaa viiden kirjan pino: Aleksandr Solzenitsynin Vankileirien saaristo, Mathias Énardin Zone, Max Stirnerin The Ego and His Own, Patrick Hamiltonin The Slaves of Solitude ja Marguerite Durasin Sodan vihkot ja muita kirjoituksia. Voi olla että jokin niistä pääsisi listalle, jos tekisin sen vasta vuodenvaihteessa. Tuskinpa ehdin lukea kaikkia viittä. Saattaa jopa käydä niin, että joululoma kuluu lukemisen osalta kokonaan vankileirien saaristossa. Kuuluuhan jouluun lukemisen lisäksi muutakin, esimerkiksi kirjoittamista.

Mutta ohessa lista (aakkosjärjestyksessä):
Jussi Ahokas & Lauri Holappa: Rahatalous haltuun (tietokirja) ROHKEA
Martin Amis: The Zone of Interest (romaani) HÄIRITSEVÄ
Antti Arnkil: Lauantaiesseet (esseitä) SYMPPIS
Thomas Bernhard: Palkintopuhetta (puheita ja kirjoituksia, kääntäjä Tarja Roinila) HULVATON
Lydia Davis: Can’t and Won’t (lyhytproosaa) OUTO
Marguerite Duras: Kirjoitan (lyhytproosaa, kääntäjä Annika Idström) TINKIMÄTÖN
Horace Engdahl: Sen jälkeen savuke (mietelmiä, kääntäjä Jyrki Kiiskinen) HENKEVÄ
Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset (romaani) ELÄMÄNILOINEN
Adam Kirsch: Rocket and Lightship (esseitä) FIKSU
Ben Lerner: Leaving the Atocha Station (romaani) RAASTAVA
David Mitchell: The Bone Clocks (romaani) CROWDPLEASER
Patrick Modiano: The Search Warrant (romaani, kääntäjä Joanna Kilmartin) UTUINEN
Tim Parks: Where I’m Reading From (esseitä) SUORAPUHEINEN
Thomas Piketty: Capital in the Twenty-First Century (tietokirja, kääntäjä Arthur Goldhammer) POLIITTINEN
Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari (romaani, kääntäjä Juhani Lindholm) HÄIRIINTYNYT
Asko Sahlberg: Yö nielee päivät (romaani) KIPEÄ
Pirkko Saisio: Signaali (määrittelemätöntä proosaa) REMPSEÄ
Juha Seppälä: Matka aurinkoon (romaani) HAKKAAVA
Zadie Smith: The Embassy of Cambodia (pienoisromaani) ÄKKISYVÄ
Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina (romaani) HAJALLA