Pyhien viettoa Žižekin seurassa

Jouluiset lukusuunnitelmani menivät uusiksi, kun unohdin pohjoiseen lähtiessäni pakata mukaan Juhani Suomen uuden Mannerheim-kirjan.


Matkalla junassa tapoin aikaa Slavoj Žižekin haastatteluista koostuvan Demanding the Impossiblen parissa. Se oli sen verran mieluista luettavaa, että ostin aatonaattona itselleni Amazonin Kindle Storesta lahjaksi toisen Slavoj-sedän teoksen The Year of Dreaming Dangerously, jossa hän pohdiskelee vuoden 2011 tapahtumia arabikeväästä Lontoon nuorisomellakoihin ja Occupy Wall Streetiin.

Eräät tuttavani luonnehtivat Žižekiä ”slovenialaiseksi sekopääksi” eivätkä ota häntä vakavasti, toiset taas pitävät häntä filosofisena gurunaan ja ovat niin täynnä Z-mallista ideologiakritiikkiä että melkein pihisevät ja sihisevät. Minä nautin Žižekini rusinat pullasta -menetelmällä, en lue häntä kovinkaan systemaattisesti, vaan viipyilen yksittäisissä tulkinnoissa ja analyyseissä, koskivatpa ne politiikkaa, populaarikulttuuria tai mediailmiöitä. Mielenkiintoni yleensä hiippuu siinä vaihessa, kun hän äityy laajakantoisiin teoreettisiin tai ohjelmallisiin pohdintoihin.

Mikä tahansa Žižekin kirja sisältää niin runsaasti briljantteja huomioita, että niiden varaan voisi keskimääräistä fiksumpi kolumnisti rakentaa elämänuran. Esimerkiksi Demanding the Impossiblessa hän kumoaa muutamalla virkkeellä yleisen harhaluulon yksityiselämän katoamisesta julkisuuskoneistojen paineessa. Asiahan on täsmälleen päinvastoin: yksityiselämän kysymykset hallitsevat nykyään sielläkin, missä niillä ei pitäisi olla mitään sijaa:

When people claim that everything is open to the media and we no longer have a private life, I claim, on the contrary, that we no longer have a public life. What is effectively disappearing here is public life itself, the public sphere proper, in which one operates as a symbolic agent who cannot be reduced to a private individual, to a bundle of personal attributes, desires, traumas, and idiosyncrasies. The public domain is fast disappearing and we treat it as a private domain.

Minulle Žižekin lukeminen on palkitsevaa nimenomaan tällaisten fragmenttien ansiosta. Moni varmaan sanoo, että luen Žižekiä ihan väärin. Todennäköisesti luenkin. Mutta en ole Žižekin kaltainen radikaali ajattelija, en haikaile samanlaista nollahetkeä kuin hän, vallankumouksellista momenttia, jossa yhteiskunnallisen olemisemme ehdot kyseenalaistetaan ja luodaan uudenlainen järjestys. Olen banaalin pikkuporvarillisesti rajoittunut yksilö, joka kannattaa politiikassa revoluution sijasta reformeja & evoluutiota. 


Mutta ei Žižekään ole naiivi vallankumousromantikko. The Year of Dreaming Dangerouslyssä hän kirjoittaa säälittelevästi San Fransiscossa lokakuussa 2011 järjestytetystä Occupy Wall Streetin mielenosoituksesta, jossa kansankiihottaja julisti hippityyliin: ”He kysyvät, millainen ohjelma meillä on. Ei meillä ole ohjelmaa! Me olemme täällä pitämässä hauskaa!” Tällaiset julistukset tuovat esiin systeemiä vastaan taistelevien perimmäisen ongelman: he rakastuvat itseensä, omaan edistyksellisyyteensä ja oikeamielisyyteensä ja tyytyvät pitämään hauskaa ”systeemiltä valloittamallaan alueella”. Samantyyppinen vallankumouksellisuus hauskanpitona -ilmiö on aina vaaninut vastakulttuurissa taustalla, huurupäisimmät jopa luulottelevat bilettelyn olevan systeemiä horjuttavaa aktivisimia.

Žižek kertoo Pariisin vuoden 1968 opiskelijakapinallisista. Hyvistä perheistä tulevat nuoret jättivät autonsa Notre Damen pohjoispuolelle, ylittivät Seinen ja yhtyivät mielenosoitukseen. Iskulauseiden huutamisen lomassa he polttivat muutaman auton, mutta eihän sillä ollut väliä, koska ne olivat toisten autoja. Mielenosoituksen jälkeen palattiin Seinen pohjoispuolelle ja kokoonnuttiin kahvilaan väittelemään vallankumouksesta. ”I never much liked the 1960s”, Žižek myöntää.

Muuttuessaan karnevaaliksi kapina hukkaa uutta luovan potentiaalinsa. Žižek korostaakin, että häntä kiinnostaa pikemminkin vallankumouksen jälkeinen päivä kuin itse vallankumous. Vuoden 2011 protesteja mobilisoineilla aktivisteilla riitti autenttista raivoa, mutta heiltä puuttui uskottava poliittinen agenda. 


***


Žižekin arviot maailman nykytilasta minun on suurimmaksi osaksi helppo allekirjoittaa. Kapitalismi on juuri sellainen alati muotoaan muuttava voima kuin Marx ja Engels kuvailivat Kommunistisessa manifestissa.

Nykyisessä politiikan ja ideologioiden jälkeisessä maailmassa finanssikapitalismi on ”totuus vailla merkitystä”. Vallalla on jonkinlainen ”maailmattomuuden” tila: ei ole vaihtoehtoja, ei toisenlaisia näköaloja, ei muutoksen horisonttia. ”Markkinoille emme mahda mitään”, kuten Vattin ylijohtaja Juhana Vartiainen taannoin asian ilmaisi. Vaarana on, että läntinen maailmakin luisuu kohti jonkinlaista totalitaarista kapitalismia. Žižek nimittää sitä ”kapitalismiksi aasialaisin arvoin” viitaten Kiinan ja Singaporen kaltaisiin maihin, joissa liberaalien erottamattomaksi luulottelema yhteys markkinatalouden ja demokratian välillä ei ensinkään päde.

Mammonan palvontaa on toki kenen tahansa helppo taivastella. Žižek siteeraa paavin sanoja: ”Nykyinen kriisimme ei ole kapitalismin vaan moraalin kriisi.” Tällainen on kuitenkin vain löperöä iltapäivälehtitasoista yhteiskuntakritiikkiä, jossa aikamme polttavimmat ongelmat selitetään yksittäisten epäkelpojen ihmisten ahneudella ja muilla luonteen heikkouksilla.

Following a kind of Hegelian triad, the Western left has come full circle: after abandoning so-called ’class-struggle essentialism’ for the plurality of anti-racist, feminist, and other struggles, ’capitalism’ is now clearly re-emerging as the name of the problem. The first lesson to be learned is not to blame individuals and their attitudes. The problem is not individual corruption or greed, but the system that encourages you to be corrupt.

Ihmisten elämismaailmaan kapitalismi tunkee lonkeronsa kulutuskulttuurin kautta. Žižek esittää tutun kuuloisen huomion: oikeudesta nautintoon on tullut velvollisuutta nautintoon. Mutta samalla tätä narsismin ekonomiaa sävyttää lähes hysteerinen pyrkimys puhtauteen, terveyteen ja tasapainoisuuteen, nautintoon vailla pahetta: niinpä meille myydään kofeiinitonta kahvia, alkoholitonta olutta, nikotiinitonta tupakkaa ja lopulta kai seksiä ilman seksiä. Markkinaliberalismin läpäisemässä maailmassa ihmisten väliset suhteet saavat sopimusluonteen jopa intiimeimmästä intiimeimmällä elämänalueella rakkaudessa. Uudenlaiset deittipalvelut mainostavat itseään ”rakastumisella ilman riskiä”. Näin sukupuoliakti muuttuu kahden suostuvaisen aikuisen väliseksi paktiksi, deseksualisoituu.

Žižek leikittelee ajatuksella, että kun olemme ulkoistaneet teollisuuden halpamaihin ja politiikan konsulteille, looginen päätepiste olisi ulkoistaa myös rakkauselämä. Miksi altistaisimme itseämme viettelyn ja deittailun tuottamille nöyryytyksille? Eikö olisi helpompaa, jos mies ja nainen hoitaisivat seksin palkkaamalla nuoret apulaiset tekemään fyysisen työn puolestaan ja keskustelisivat sillä välin sivistyneesti drinkkilasin äärellä. Jälkeenpäin he voisivat vetäytyä tahoilleen lukemaan hyvää kirjaa tai nukkumaan makoisat yöunet. 

”After such disengagement, the only way to reconnect with reality is, of course, through raw violence” Žižek huomauttaa. Juuri tämänkaltaiset havahduttavat kiteytykset ovat hänelle tyypillisiä: ensin hän kuvailee jonkin aikamme ilmiön sinänsä neutraalisti, sitten hän esittää siitä sarkastisen kärjistyksen ja lopulta parilla iskevällä virkkeellä osoittaa minkälaisia dystooppisia näkymiä näennäisesti viattoman pinnan alle kätkeytyy.

Žižek korostaa, että narsismin ekonomia ei surkuhupaisuudestaan huolimatta ole harmitonta. Päinvastoin, se kuvastaa sitä, kuinka nykymuotoinen kapitalismi on muovannut henkilökohtaisen moraalin uuteen uskoon. Tässä yhteydessä Žižek näpäyttää Judith Butleria ja muita postfeministejä, jotka edelleen pitävät patriarkaalista identiteettipolitiikkaa päävihollisenaan.


But, as I tell them all the time, this is no longer the ruling ideology today. The ruling ideology today is basically something like a vague ideology with a Buddhist touch. ’Realize yourself! Experiment! Be satisfied! Do what you want with your life!’ It’s a kind of generalized hedonism. So what Judith Butler is preaching is a subversive model: ’No fixed identity. Reconstruct yourself.’ But this, I claim, is not the ruling ideology today. Conservatives are just a reaction to this. The basic model is this one: there is no longer a fixed identity.

***

Virkistävää Žižekissä on, että hän ei ruodi pelkästään päävastustajaansa kapitalismia, vaan tarkastelee äärimmäisen kriittisesti myös ns. edistyksellisiä piirejä. 

Esimerkiksi amerikkalaisen liberaalin älymystön piiristä noussut ja läntiseen Eurooppaan levinnyt poliittisen korrektiuden kulttuuri saa täyslaidallisen. Žižek kertoo, kuinka häntä syytettiin Yhdysvalloissa ”visuaalisesta raiskauksesta”, kun hän katsoi tuntematonta naista silmiin ja ”verbaalisesta raiskauksesta”, kun hän päästi suustaan hävyttömyyden. Poliittisen korrektiuden vallitessa mikä tahansa ele tai ilmaus voidaan täysin mielivaltaisesti tulkita aggressioksi, ja se joka kokee tulleensa väärin kohdelluksi on aina oikeassa, koska ”uhrin” kärsimystä ei sovi kyseenalaistaa.

Niuhoimpia poliittisen korrektiuden vaalijoita ärsyttääkseen Žižek tunnustaa pitävänsä rasistisista vitseistä. Hän väittää jopa, että niiden kertominen on paras tapa vastustaa rasismia, koska ne paljastavat lopulta enemmän kertojastaan kuin kohteestaan. Abstraktiin monikulttuurisuuden ideaan sitoutuva, ketään loukkaamaton kansanvalistus taas on mitä turmiollisinta idiotismia. YK:n ja Unescon julkaisemat eri kulttuureja suurisydämisesti esittelevät kirjat herättävät Žižekissä ivaa. Ne julistavat: ”Katsokaa, kuinka hienoja sivilisaatiota.” Žižek itse mieluummin naureskelee: ”Enpä olisi uskonut, että nuo tuolla voivat olla noin tyhmiä!”

Oikeistopopulistin lausumina tällaiset huomiot herättäisivät julkista paheksuntaa. Mutta toki Žižekin osaa herättää närkästystä. Hänhän on esimerkiksi väittänyt, ettei Hitler ollut tarpeeksi väkivaltainen eikä Pol Pot tarpeeksi radikaali. Oikeistopopulistista Žižekin erottaa hänen sanomansa monikerroksellisuus. Hän ei puhu samalla kirjaimellisuuden tasolla kuin oikeistopopulisti. Ei Žižek väitä, että Hitlerin olisi pitänyt tappaa vielä enemmän ihmisiä tai että Pol Potin olisi pitänyt laittaa Kamputsea vielä pahemmin mullin mallin. Hänen tarkoituksenaan on horjuttaa liian itsestäänselviksi käyneitä tulkintoja ja käsitemäärittelyjä. Sitä kutsutaan myös filosofiaksi. Oikeistopopulisti ei voi vedota sofistikoituneisiin kielipeleihin, eikä varmaan haluaisikaan, koska se liittäisi hänet osaksi halveksittavaa akateemista eliittiä. Oikeistopopulisti vetoaa mieluummin hiljaiseen enemmistöön, joka kyllä ymmärtää hänen kaltaistaan kansan miestä, joka uskaltaa puhua asioista, joista eliitti hyssyttelee.

Jotta rintamalinjat eivät piirtyisi liian jyrkiksi, Žižek sekoittaa pakkaa moittimalla vasemmistoa siitä, että se on omaksi vahingokseen kadottanut yhteyden oikeistopopulistien liehittelemään hiljaiseen enemmistöön. Varoittavan esimerkin hän löytää erilaisilla shokkiefekteillä pelaavasta nykytaiteesta. Žižekin mielestä transgressiivisuus on menettänyt positiivisen voimansa ja tullut osaksi kapitalismin logiikkaa noudattavia taidemarkkinoita. On mahdoton saada huomiota näyttelyille tai performansseille, jotka eivät kohahduta ketään.

Žižek muistelee, kuinka aikoinaan kyseenalaisti Andres Serranon kohutun Piss Christ -teoksen, jossa muovinen krusifiksi on upotettu taitelijan omaan virtsaan. Taitelija selitti Žižekille pyrkineensä horjuttamaan yleisiä sovinnaisuuskäsityksiä. Tällainen on Žižekin mielestä aivan liian typerää ja helppoa. Vasemmiston on luovuttava itsetarkoituksellisesta rankistelusta, koska sellainen pikemminkin vahvistaa kuin heikentää vallitsevaa ideologista järjestystä. Pikemminkin vasemmiston pitäisi lähentyä hiljaista enemmistöä, joka on vuosikymmenet asettunut samalle puolelle vallanpitäjien kanssa, koska radikaalit vasemmistolaiset ovat mahdollistaneet itsestään mielikuvan kajahtaneina tyyppeinä, jotka haluavat vain rypeä omassa saastassaan.


***

Nykypolitiikan jähmettänyt liberaalien ja konservatiivien vastakkainasettelu ei Žižekin mielestä ole pelkästään pahojen konservatiivien syytä. Kulttuurisotaan tarvitaan kaksi osapuolta, kukaan ei voi käydä sitä yksinään. Liberaalipiireissä on tapana pilkata konservatiiveja siitä, että nämä puhuvat kulttuureista samanlaiseen ulossulkevaan sävyyn kuin fasistit aikanaan roduista. Näin helpot selitykset eivät Žižekiä miellytä. Hän moittii niitä, joilla ei esimerkiksi Unkarin tilanteesta ole muuta sanottavaa kuin, että ”uusfasismi nostaa siellä vaarallisesti päätään”, koska tietyt piirteet Unkarin politiikassa tuovat heille mieleen 1930-luvun tapahtumat Euroopassa. Žižekin mielestä kulttuuri on tullut hallitsevaksi poliittisen kielenkäytön kategoriaksi myös rasismia, seksismiä ja fundamentalismia vastaan taisteleville ja monikulttuurisen suvaitsevaisuuden puolesta liputtaville valistuneille liberaaleille.

Žižek ei peittele huoltaan Euroopan tulevaisuudesta. Hän muistelee Freudia, joka vanhoilla päivillään pohti, mitä nainen haluaa. Nyt sopii sama kysymys esittää Euroopalle, jossa kansallismielisyys on voimissaan ja ylikansalliset ideat viruvat henkitoreissaan. Onko Euroopasta tulevaisuudessa universalististen päämäärien esitaistelijaksi? Huonolta näyttää, ja siitä saavat syyttää itseään myös aneemiset liberaalit, jotka historiallisen synnintuntonsa vuoksi keskittyvät juhlistamaan muiden kulttuurien rikkautta ja monimuotoisuutta. Vanhan mantereen poliittista todellisuutta kuvaa Žižekin mielestä William Butler Yeatsin säe: ”The best lack all conviction, while worst are full of passionate intensity.” 


But instead of playing the Beautiful Soul and bemoaning the newly emerging racist Europe (…), we should turn a critical eye upon ourselves, asking to what extent our own abstract multiculturalism has contributed to this sad state of things. If all sides do not share or respect the same civility, then multiculturalism turns into legally regulated mutual ignorance or hatred.


Žižek varoittaa ryhtymistä liberaaliin suvaitsevaisuuspeliin, jossa pohditaan onko meidän annettava ”niille” oikeus määrätä keskuudessaan, kuinka naiset pukeutuvat, mitä kouluja lapset käyvät, kuka menee kenenkin kanssa naimisiin ja kuinka homoja kohdellaan. Jos tälle tielle lähdetään, ollaan aina joko liian suvaitsevaisia tai suvaitsemattomia, näkökulmasta riippuen. Ainoa tapa murtaa tämä noidankehä on hahmotella univeralistisia päämääriä, joiden puolesta kaikilla on yhtälainen mahdollisuus taistella. Vuoden 2011 liikehdinnät olivat viestejä tulevaisuudesta, muutoksen enteitä. Mutta millaisia nuo universalistiset päämäärät voisivat olla? Žižek ei tarjoa selviä konkreettisia esimerkkejä.

Siinäpä miettimisen aihetta. Žižek varmaan sanoisi, että meidän on itse kuviteltava oma tulevaisuutemme.

Tusina vuoden kirjaa

Olen listojen ystävä. Ne ovat riemukasta hupia ja ajanvietettä.

Edustan nykyisin sitä koulukuntaa, jonka mielestä listat kuuluu tehdä hetken päähänpistosta sen kummemmin pohjustamatta & perustelematta. Varsinkin kirjalistat. Sitten jälkeenpäin voi miettiä, että perhana, mitä kaikkea sitä taas unohtuikin. Huolellisesti mietityt listat ovat joskus vähän tylsiä, ne saattavat kertoa yhtä paljon tekijänsä omakuvan luomisesta kuin aidosta päänsisäisestä todellisuudesta. Siis saattavat kertoa. En väitä että aina ja väistämättä kertovat.

Toisaalta spontaanisti koostetut listat ovat mukavaa vastapainoa palkintoraatien kuukausien uurastuksella synnyttämille arvovaltaisille valinnoille, joita ryydittävät huolellisesti muotoillut ja usein hieman mahtipontisilta kalskahtavat perustelut.

Eli siis vuoden 2013 kirjalistani, tusina mieleen painunutta lukukokemusta. Ei paremmuusjärjestyksessä vaan satunnaisjärjestyksessä. Mukana sekä uudet että vanhat kirjat, kunhan olen lukenut ne tänä vuonna ensimmäisen kerran. Kaikki kirjallisuudenlajit iloisessa sekamelskassa.

1. Matti Klinge: Kadonnutta aikaa löytämässä
2. Matti Klinge: Vihan veljet ja kansallinen identiteetti
3. George Saunders: Tenth of December
4. Rachel Kushner: The Flamethrowers
5. Harry Salmenniemi: Kivirivit
6. Roberto Calasso: The Forty-Nine Steps
7. Markku Jokisipilä & Janne Könönen: Kolmannen valtakunnan vieraat
8. Aloysius Bertrand: Yön Kaspar
9. Mark Blyth: Austerity: The History of a Dangerous Idea
10. Zadie Smith: Risteymiä
11. Karl Kraus & Jonathan Franzen: The Kraus Project
12. Thomas Pynchon: Bleeding Edge

P.S.

Joululomalle olen varannut lukemiseksi kolme kirjaa: Peter Esterhazyn romaanin Celestial Harmonies, Juhani Suomen historiateoksen Mannerheim, viimeinen kortti? ja J. Michael Lennonin elämäkerran Norman Mailer: A Double Life.

Antijournalisti


(Nettiversio Kerberoksessa 3/2013 ilmestyneestä kirjoituksesta)

Karl Kraus (1874-1936) lienee tärkein saksankielinen kirjailija, jolta ei ole suomennettu yhtäkään teosta. Hänen aforismejaan löytyy kahdesta Parnassosta (1/1996 ja 5/2006) Juhani Ihanuksen ja Timo Hännikäisen käännöksinä.

Aforistina Kraus tunnetaan myös englanninkielisessä maailmassa. Hän sanoi, ettei kannata tuhlata aikaa esseiden kirjoittamiseen, jos osaa tehdä aforismeja. Se oli Krausille tyypillinen paradoksaalinen kiteytys: monet hänen aforismeistaan ovat peräisin hänen esseistään. Amerikkalainen runoilija ja kääntäjä Michael Hoffman huomauttaakin New York Review of Booksissa (16/2013), että Krausin proosa vilisee aforismeja samaan tapaan kuin Shakespearen näytelmät lentäviä lauseita.

Olisiko Kraus meillä ja maailmalla tunnetumpi, jos olisi kirjoittanut asiaproosan sijasta romaaneja? Todennäköisesti. Mutta pääteoksekseen Kraus ei laatinut verevää epiikkaa tursuavaa romaania vaan mammuttimaisen ensimmäisen maailmansodan kauhuista kertovan näytelmän Die letzten Tage der Menschheit (”Ihmiskunnan viimeiset päivät”), joka on kirjaksi painettuna 800-sivuinen järkäle.

Kraus suunnitteli Die letzten Tage der Menschheitin kymmenenä iltana esitettäväksi. Ymmärrettävistä syistä siitä ei ole muodostunut suurille joukoille esitettävää ikivihreää teatterikappaletta. Harva on näytelmän lukenut, vielä harvempi nähnyt.

Varsinaisen aarreaitan Krausin tuotannossa muodostaa Die Fackel -lehti, jota hän julkaisi vuodesta 1899 aina kuolinvuoteensa 1936 saakka. Lehden vuosikerrat paisuvat yhteensä 30 000 sivun mittaiseksi, ja niistä 25 000 sivua on Krausin omaa tekstiä. Hän luopui avustajien käytöstä vuonna 1910, omien sanojensa mukaan siksi, että pelkäsi avustajien karkottavan ne lukijat, jotka hän halusi menettää itse.

Syynä saattoi tosin olla myös Krausin pedanttisuus ja täydellisyydentavoittelu. Hän ei sietänyt sekavasti muotoiltuja ajatuksia tai onnahtelevia lauseita. Aikalaiskertomusten mukaan hän luki vedokset moneen kertaan varmistuakseen, ettei yksikään pilkku ole väärässä paikassa. Lukijat saattoivat etsiä Die Fackelista viikkotolkulla painovirheitä löytämättä ainuttakaan. Monet lehdessä julkaistut tekstit päätyivät Krausin esseekokoelmiin.

Viime vuosisadan alun Wienissä Die Fackel oli alituinen puheenaihe. Sitä myytiin tupakkakaupoissa ja asemahalleissa ja sen lukijakuntaan kuuluivat kulttuurin ja tieteen merkkihenkilöt Thomas Mannista Ludwig Wittgensteiniin ja Walter Benjaminista Franz Kafkaan.

Die Fackel toi Krausille ”suuren vihaajan” maineen, eikä syyttä. Hän hyökkäsi väsymättä aikakautensa henkistä rappiota ja poliittista mädännäisyyttä vastaan, ja useimmiten valikoi kohteekseen julkisen sanan. Omanlaisensa todiste kritiikin osuvuudesta oli se, että Wienin valtalehden Neue Freie Pressen päätoimittaja Moritz Benedikt kielsi toimittajiaan mainitsemasta Krausia nimeltä. Esimerkiksi kirjailija Peter Altenbergin hautajaisista vuonna 1919 ei kirjoitettu Neue Freie Pressissä riviäkään, koska Kraus piti vainajalle muistopuheen.

***
Se, että Karl Krausin parhaat ja purevimmat tekstit ilmestyivät Die Fackelin sivuilla selittää hänen asemaansa klassikkoiden kaanonissa hieman taustalle painuneena hahmona.

Siinä missä Stefan Zweigin, Robert Musilin ja Hermann Brochin kaltaiset aikalaiset käsittelivät Wienin poliittista ja kulttuurista ilmapiiriä kirjallisesti etäännytetysti, Kraus tarttui ajankohtaisiin kysymyksiin satiirikon säälimättömyydellä puhuen ihmisistä ja ilmiöistä niiden oikeilla nimillä. Hänen tekstinsä vilisevät viittauksia, joita on mahdoton ymmärtää, ellei tunne niiden historiallisia taustoja.

Ajallisuuden ja paikallisuuden leimaa vahvistaa se, että monet tekstit syntyivät alun perin yleisön edessä luettaviksi. Uransa aikana Krausilla oli seitsemisensataa julkista esiintymistä, parhaimmillaan kaksi tai kolme viikossa. Luennot houkuttelivat väkeä sankoin joukoin, ja monesti kävi niin, että osa yleisöstä joutui istumaan lattialla, koska tuolit loppuivat kesken.

”Im Anfang war die Presse, und dann erschien die Welt”, kirjoitti Kraus. Eli alussa oli lehdistö ja vasta sitten tuli maailma. Aforismi tiivistää Krausin journalismikritiikin lähtökohdat. Lehdistö ei raportoi faktoja vaan valitsee ne, ei kuvaa maailmantapahtumia vaan pönkittää maailmankuvia. Lehdistö ei ole viestintuoja vaan viestinjulistaja.

Krausin elinaikana sanomalehdet olivat voimiensa tunnossa. Teollistuminen, modernisaatio ja urbaanin elämäntyylin syntyminen takasivat niille alati kasvavan yleisön ja neljännen valtiomahdin aseman. Yleistä mielipidettä eivät luoneet papit, sotilaat ja runoilijat, sen luominen oli journalistien harteilla, ja journalistit olivat Krausin mielestä lähes poikkeuksetta keskinkertaisia sieluja ja alhaisia luonteita.

Elias Canetti muistelee omaelämäkerrallisessa teoksessaan Soihtu korvassa (nimi on kunnianosoitus Die Fackelille eli ”Soihdulle”), millaisin tuntemuksin luki ensi kertaa Krausin hengentuotetta:
Käteeni työnnettiin punainen vihko, ja niin suuresti kuin pidinkin siitä että sen nimi oli ”Soihtu”, minun oli täysin mahdotonta lukea sitä. Kompastelin lauseissa, en ymmärtänyt niitä. Kun joskus ymmärsin jonkin kohdan, se tuntui minusta vitsiltä, ja sellainen ei kiinnostanut minua lainkaan. Sitä paitsi siinä puhuttiin paikallisista tapahtumista ja painovirheistä, jotka olivat minusta kaikkea muuta kuin tärkeitä. (Suomentanut Kyllikki Villa)
Paikalliset tapahtumat ja painovirheet todellakin olivat Die Fackelin raakamateriaalia. Kraus ei keskittynyt suuriin ajankohtaisiin teemoihin vaan suuntasi väsymättömän huomionsa näennäisen turhanpäiväiseen ainekseen, kuten mainoksiin ja pikku uutisiin. Toistuvasti hän myös ruoti lehtien sivuilla vastaan tulevia kielellisiä kömmähdyksiä, koska niissä paljastuivat aikakauden sairaudet, jotka tärkeilevät pääkirjoitukset yrittivät piilottaa tai selittää parhain päin.

Vähäpätöinen painovirhe Neue Freie Pressessä saattoi olla kokonaisen kulttuurikriisin oire. Kraus ei uskonut ”viattomiin lipsahduksiin”, ja tässä voi nähdä tiettyä perheyhtäläisyyttä hänen aikalaiseensa Sigmund Freudiin, vaikka Kraus luonnehtikin Freudia surkuhupaisaksi hahmoksi ja väitti psykoanalyysin olevan itsessään se mielen sairaus, jonka kuvittelee parantavansa.

Joku voisi väittää Krausin hukanneen ruutiaan takertuessaan sivuseikkoihin. Mutta hän halusi perehtyä vihansa kohteisiin mahdollisimman tarkasti, jotta voisi vihata niitä paremmin ja perustellummin.  Kraus korosti, ettei ilkkunut lehdistölle rakentavassa hengessä, koska ei haikaillut ”paremman” journalismin perään: ”Haluan huonompia lehtiä, koska silloin journalistien on vaikeampi kätkeä viheliäisiä pyrkimyksiään ylevien tekosyiden taakse”. Toisin sanoen: mitä paremmin jutut on kirjoitettu, sitä vaarallisempia ne ovat!

Elias Canettin ensilukemisella kokema kompastelu Die Fackelin lauseissa kuvastaa Krausin proosatyyliä. Hän ei pyrkinyt kirjoittamaan kuin journalisti vaan suosi tiheää ja monikerroksellista ilmaisua. Tietoisesti vaikea tyyli toimi suojamuurina banaliteetteja vastaan ja sisääntulokynnyksenä vihamielisesti suhtautuville. ”Jos hän ymmärtää esseestäni yhdenkin lauseen, perun koko jutun”, Kraus ilmoitti suomittuaan armottomaan tapaansa näytelmäkirjailija Hermann Bahria.
***
Viime vuosikymmeninä Karl Krausia on usein verrattu George Orwellin, eikä syyttä. Molemmat analysoivat sitä, kuinka poliittinen valta tunkeutuu kielenkäyttöön ja turmelee sen, luo uuskielen, joka ei kommunikoi vaan manipuloi, ei kirkasta merkityksiä vaan hämärtää niitä.

Paraatiesimerkiksi lehdistössä rehottavasta kielen ja mielen rappiosta Kraus nosti feuilletonin, Ranskasta muualle Eurooppaan levinneen juttutyypin. Feuilletonit olivat journalistisia tunnelmapaloja, jotka vilisivät koristeellista kieltä ja tekosyvällisiä ajatuksia.

Esseessään ”Heine und die Folgen” Kraus leimaa Heinrich Heinen feuilletonin henkiseksi isäksi. Kansan syvästi rakastama lemmenlyyrikko turmeli saksan kielen klassisen jylhyyden tuomalla siihen ranskan kielelle tunnusomaista romanttista koristeellisuutta: ”Heine höllensi saksan kielen korsettia, niin että vähäpätöisinkin myyntivirkailija saattoi työntää kouransa sisään ja kähmiä rintoja.”

Feuilleton korosti muotoa sisällön kustannuksella ja muutti kielen instrumentista ornamentiksi. Journalististen tunnelmapalojen tarkoituksena ei ollut sivistää lukijoita tai terästää heidän ajatteluaan vaan tarjota heille ajanvietettä, viedä heidän mietteensä pois tähdellisistä asioista.

George Steiner on huomauttanut, että Kraus havaitsi yhtenä ensimmäisistä eurooppalaisista intellektuelleista, kuinka kauaskantoisia vaikutuksia on kaunokirjallisen estetiikan hautautumisella massakulttuurin ja valmiiksi pakatun viihteen alle. Kielen ja mielen rappio merkitsee väistämättä myös kriittisen ajattelun rappiota. Kun kyky kriittiseen ajatteluun häviää, sen paikalle asettuvat viralliset totuudet ja valmiit ajatukset, muodikkaat pötypuheet.

Ensimmäinen maailmansota olisi Krausin mielestä tuskin ollut mahdollinen, ellei lehdistö olisi muokannut maaperää sille otolliseksi. Hän irvaili pääkirjoituksia, jotka sodan puhjetessa toistelivat hokemia ”suuresta ajasta”, joka vaatii kansalaisilta uhrimieltä ja sankaritekoja. Se, että ontot ja valheelliset lauseet vetosivat massoihin, vahvisti Krausin käsitystä yleisestä mielipiteestä pelkkänä ajan hengen muovaamana latteuksien sikermänä.

Sodan raadollisen todellisuuden paljastuttua alettiin vedota siihen, ettei kukaan olisi voinut kuvitella moista hävityksen kauheutta mahdolliseksi. Kraus pilkkasi tällaisia jälkikäteisiä taivasteluja yhtä leppymättömästi kuin oli pilkannut hurmahenkistä sodanlietsontaa: olemme tuomittuja kokemaan sen, mikä ei yleisen mielipiteen mukaan ole mahdollista.

***
Kuten moni muukin klassikko, myös Karl Kraus nousee aika ajoin laajemman mielenkiinnon kohteeksi, ”ajankohtaiseksi” hahmoksi. Tänä syksynä hänestä on julkaistu runsaasti artikkeleita ja esseitä englanninkielisessä maailmassa. Syynä siihen on Jonathan Franzenin teos The Kraus Project.

Se sisältää puolenkymmentä Krausin tekstiä Franzenin englanniksi kääntämänä, muun muassa edellä mainitun Heine-esseen. The Kraus Project ei kuitenkaan ole pelkkä käännösteos, sillä melkein yhtä näkyvään osaan Krausin tekstien kanssa nousevat Franzenin välillä monisivuisiksi paisuvat alaviitteet, joissa hän pohtii Krausin henkisen perinnön merkitystä.

Vaikka Kraus kirjoitti aikalaisistaan ja aikalaisilleen, hänellä on Franzenin mielestä paljon sanottavaa myös nykyajan ihmisille. Meidän päiviemme kyltymätön teknokonsumerismi ei olisi Krausia yllättänyt, olihan hänelle selvää, että ihmiset palvovat pikemminkin edistyksen illuusioita kuin itse edistystä.  Tai kuten hän itse kirjoitti: ”Edistys tekee ihmisten nahasta lompakoita.”

Teknokonsumerismi on juhlistavinaan yksilöä ja yksilöllisyyttä, mutta todellisuudessa se vain lajittelee ihmiset erilaisiin kuluttajasegmentteihin, jotta heille on helpompi myydä lenkkitossuja, älypuhelimia ja henkilöautoja. Asetelmat eivät ole paljon muuttuneet Krausin päivistä, sillä hän huomautti, että kulttuurissa, jossa jokainen typerys kuvittelee olevansa yksilö, yksilöllisyydestä tulee typeryyden merkki.

Franzen kuitenkin huomauttaa, että Krausin purevin kritiikki ei kohdistunut hoi polloihin, tavalliseen rahvaaseen. Pikemminkin hänen hampaissaan olivat suunnannäyttäjiksi itsensä korottaneet edistykselliset yksilöt. Neue Freie Pressen sivuille henkeviä juttuja kirjoittelevat ja niitä nyökytellen lukevat sortuivat kaikkein varmimmin aikakauden valheisiin ja harhoihin.

Samanlaisen havainnon Kraus tekisi varmaan meidänkin päivinämme. Nykyajan urbaanit, edistykselliset älyköt kirjoittelevat tunnelmoivien feuilletonien asemesta tärkeileviä kolumneja, mutta hekään eivät ole viestintuojia vaan viestinjulistajia, heillekään painettu sana ei ole instrumentti vaan ornamentti. He käärivät muodikkaat pötypuheet nokkeliksi lauseiksi vakuuttaakseen itselleen ja lukijoilleen olevansa edistyksen airuita.

Franzenin mielestä Krausin yhteiskuntakritiikin tärkein elementti oli hänen kykynsä nähdä, että teknologinen kehitys ei ole henkisen ja moraalisen kehityksen tae. Tässä suhteessa hän muistutti Flaubertin ja Baudelairen kaltaisia antimoderneja hahmoja, jotka korostivat, että todellista edistystä voi tapahtua vain ihmisessä itsessään. Nykyajan ihmiset käyttävät älypuhelimia ja muita it-vallankumouksen vempaimia turhamaisiin ja triviaaleihin puuhiin. Parikymppiset jannut keräävät satojatuhansia faneja videoilla, joissa sekoitetaan Mentos-pastilleja dieetti-Pepsiin ja juoman kuohuessa huudetaan: ”Vau!”
1990-luvun teknovisionäärit lupasivat, että internet toisi maailmaan rauhan, rakkauden ja yhteisymmärryksen ja Twitterin johtajat lyövät edelleen utopismin rumpua vaatien itselleen kunniaa arabikeväästä. Heitä kuunnellessa saattaisi pitää mahdottomana sitä, että itäinen Eurooppa onnistui vapautumaan Neuvostoliiton ikeestä ilman kännyköitä tai että amerikkalaiset onnistuivat nousemaan kapinaan brittejä vastaan ja laatimaan itselleen perustuslain ilman 4G:tä.
Hyökätessään lehdistön matalamielisyyttä vastaan Kraus teki selväksi, että lehdistön arvot ja julkilausumat ovat räikeässä ristiriidassa sen arkipäiväisen toiminnan kanssa. Wieniläiset lehtipomot väittivät levittävänsä suurelle yleisölle tietoa ja sivistystä valistuksen etuvartiona, mutta todellisuudessa he keskittyivät käymään likaisia poliittisia valtakamppailujaan ja rahastamaan sensaationälkäisellä uutisoinnilla.

Internetin aikakaudella lehdistö ei ole enää samanlainen vallan linnake kuin kultaisina vuosikymmeninään, mutta samanlaiset mekanismit vaikuttavat edelleen, pelikenttä vain on toisenlainen. Vanhojen mediaimperiumien rinnalle ja yläpuolelle on noussut Applen, Googlen ja Facebookin kaltaisia uuden ajan mahtitekijöitä, teknokonsumerismin jättejä.

Valistuksen ihanteet ja mannermaisen moraalifilosofian opinkappaleet ovat korvautuneet angloamerikkalaisella retoriikalla ”voimaantumisesta”, ”luovuudesta”, ”yksilöllisyydestä” ja ”arvokkuudesta”. Näiden iskusanojen nimiin teknokonsumerismin jätit vannovat – ja toimivat samalla yhtä kyynisesti ja kaksinaamaisesti kuin wieniläiset lehtipomot Krausin aikana.

Jos Karl Kraus palaisi keskuuteemme, hänellä riittäisi yllin kyllin vihattavaa. Mutta mitä hän vihallaan tekisi ja kuka häntä kuuntelisi? Olisiko Die Fackel blogi, joka keräisi parhaassa tapauksessa parikymmentätuhatta kuukausikävijää? Onko turhanaikaista haihattelua kuvitella, että tämän päivän Krausista puhuttaisiin innostuneesti kahviloissa ja raitiovaunuissa?