Kapean maun ongelma

Mikä on suomalaisen kirjallisuuden tila?
Varmaan koko kysymys on väärin asetettu. Suomalainen kirjallisuus ei ole möhkäle vaan mosaiikki. Jos siitä puhutaan möhkäleenä, päädytään vain kärjistyksiin tai latteuksiin.
Kukin poimii säkistä mitä sopivaksi katsoo ja lausuu huomionsa tai tuomionsa uskotellen antavansa yleistodistuksen, yleiskatsauksen. Yksi levittää eteemme kirjasyksyn helmet ja sanoo: ”Katsokaa, näin hienoja romaaneja!” Toinen latoo pöytään rutiiniteoksia ja lausuu: ”Katsokaa, näin paljon tasapaksuja!”
Kumpi kertoo totuuden? Ei kumpikaan, ja kumpikin.
Koko keskustelu on lähtökohdiltaan ongelmallinen, jos samaan aikaan ollaan a) sitä mieltä että yhtenäiskulttuuri on mennyttä aikaa eikä kirjallisuus enää kytkeydy samalla tavalla suureen kansalliseen projektiin kuin joskus ennen ja b) kaivataan tästä huolimatta kokonaisnäkemystä, synteesiä, totuutta ”suomalaisen kirjallisuuden tilasta.”
Olisi ehkä paras vain todeta trivialiteetit. Kaikissa maissa kaikkina aikoina julkaistaan jonkin verran erinomaisia, jonkin verran hyviä, suuret määrät keskinkertaisia ja melko paljon huonoja teoksia.
Tämä lienee ”suomalaisen kirjallisuuden tila”, ja ranskalaisen, ja saksalaisen, ja brittiläisen, ja amerikkalaisen.
***
Kaikesta huolimatta synteesiä, kokonaisnäkemystä, totuutta tunnutaan aika ajoin kaipaavan. Syitä voin vain arvailla. Ehkä halutaan käydä ns. kulttuurikeskustelua. Ehkä toivotaan, että sittenkin olisi olemassa vielä häivähdys vanhasta turvallisesta Suomesta ja vanhasta turvallisesta kansalliskirjallisuudesta.
Keneltä pitäisi silloin hakea vastauksia? Kuka antaa valistuneimman näkemyksen?
Varmaankin kriitikko Mervi Kantokorven kaltainen henkilö. Viime lauantaina kirjamessujen paneelikeskustelussa hän korosti, kuinka tärkeää on omaksua lavea perspektiivi kirjallisuuteen. Kantokorpi lukee ja arvioi niin valtavirtaproosaa kuin marginaalirunoutta eikä ole lukkiutunut mihinkään tiettyyn kirjallisuuskäsitykseen tai esteettiseen agendaan. Hänellä ei ole kapean maun ongelmaa.
Minulla taas on.

Mieltymykseni ovat suppeat ja ahtaat: harvat romaanit puhuttelevat minua voimallisesti. Jos minulta kysytään, niin erinomaisia kirjoja julkaistaan vähän niin Suomessa kuin missä tahansa muussakin maassa. Vastaukseni ei kuitenkaan kerro totuutta (tai edes ”totuutta”), se kertoo lähinnä nirsoudestani lukijana. Kun tutut tai puolitutut kysyvät vinkkejä joulu-, isänpäivä- tai äitienpäivälahjakirjoiksi, en yleensä rohkene ehdottaa mitään. On suuri vaara, että vinkkaamani kirja ei miellytä lahjan saajaa. En tiedä, mitä ihmiset haluavat lukea.
Mieleeni nousee Peter Handken Moravalaisen yön päähenkilö, ex-kirjailija, joka on lopettanut kirjoittamisen ja joka kokee, ettei pysty kirjoittamaan teoksia, jotka vastaisivat aikalaislukijoiden odotuksiin. Ex-kirjailijassa on paljon samoja piirteitä kuin Handkessa, paitsi että Handke tietysti kirjoittaa yhä (vaikkei omien sanojensa mukaan tunne ketään, joka lukisi hänen kirjojaan). Rax Rinnekangas tiivistää esseekokoelmassaan Nocturama ex-kirjailijan ajatukset:

Nykyaika on ex-kirjailijan mielestä kadottanut poeettisen kielensä ja tilalla on kolkko sanomalehtikieli, jossa teksti on täysin valmiiksi kirjoitettua jo ennen kuin kirjailija on edes ehtinyt kokea kirjoittamansa. Nimet ja tittelit ja paikannimet enää vain lisätään ja näin syntyy ”ajankohtaista” kirjallisuutta, jossa sekä ”hyvin ajankohtainen teema” on vielä kerran varmuuden vuoksi ”ajankohtaistettu” että ”vetävä juoni” on vielä kerran ”juonistettu” täydellisessä yhteisymmärryksessä kirjallisuuden ja kustantamoiden markkinointi-ihmisten toimesta.

Mitä ex-kirjailija vastaisi, jos häneltä kysyttäisiin kotimaansa kirjallisuuden tilasta? Kannattaisiko hänenlaiseltaan edes kysyä?
Ei tietenkään kannattaisi.
***
En nyt kirjoita tätä sillä, että rinnastaisin itseni Handken ex-kirjailijaan tai ajattelisin täysin samoja ajatuksia kuin hän. Mutta jonkinlaista perheyhtäläisyyttä hänen kapean makunsa ja minun kapean makuni kanssa varmasti löytyy. Elän ihanassa kuplassani, jossa luen Handkea, Sebaldia ja Bernhardia (toki myös Tao Linin kaltaisia nuoren polven nykykirjailijoita, jotka ovat kaukana modernistisen estetiikan & eksistentialistisen ahdistuksen kehältä.) En minä tämän kuplan sisältä osaa arvioida ”nykykirjallisuuden tilaa”.
Turha kysyä, turha vastata.
En epäile Mervi Kantokorpea, joka sanoi lauantain kirjamessupaneelissa, että Suomessa julkaistaan vuosittain useita erinomaisia romaaneja. Niin kuin esimerkiksi Jenni Linturin Malmi, 1917. Ostin Linturin kirjan kirjamessuilta. Se on hyvä romaani, joten uskokaa siis Kantokorpea.
Jos joku epäilee, että sanon tämän jotenkin ironisesti, hän on väärässä. En todellakaan sano.
Minuun voi ehkä uskoa, ainakin vähäsen, silloin kun kirjoitan blogissani Karl Ove Knausgårdista, Zadie Smithistä tai Thomas Bernhardista. Tavaksenihan on tullut nostaa täällä esiin sellaisia kirjoja, jotka saavat minut syystä tai toisesta innostumaan, jotka vetoavat mieltymyksiini.
Aika paljon sellaisiakin kirjoja julkaistaan, loppujen lopuksi. Ei ole vielä tarvinnut jäädä ilman lukemista.

Suomi-proosaa, osa 2


Olin tänään Helsingin kirjamessuilla paneelikeskustelussa, jonka piti alun perin käsitellä paneutumista vaativaa kirjallisuutta otsikolla ”Liian vaikeaa, kiitos.” Käsiteltiinhän siinä sitäkin. Suurta huomiota sai myös eilinen Suomen Kuvalehden juttu ”Romaani sairastaa”, josta kirjoitin edellisessä merkinnässäni. Keskustelu oli oikein hyvä, harmi etten voi linkata siihen, kun siitä ei taida mitään taltiointia olla. Panelisteina olivat kriitikko Mervi Kantokorpi, kustantaja Silja Hiidenheimo, kirjailija Anu Silfverberg ja minä.


Kuten eilen kirjoitin, Suomen Kuvalehden juttuun oli rakennettu hyvin poleeminen kärki, minkä vuoksi se on herättänyt ankaraa suuttumusta. Tosiasiassa siinä on paljon sellaisia asioita, joista kirjallisuusväen keskuudessa puhutaan jatkuvasti (valtaisat nimikemäärät, kirjallisen julkisuuden viihteellistyminen ja polarisoituminen muutamiin nimiin, kritiikin tilan kaventuminen ja laadun heikkeneminen, kirjoittajakoulumaisen otteen näkyminen teoksissa, keskentekoisen tai puolivillaisen materiaalin julkaiseminen jne.). Mielestäni juttu nostaa näitä asioita ansiokkaasti esiin, vaikka toki näkökulmia on tekstissä niin paljon, että juttu hajoaa vähän liiankin moneen suuntaan. Niinhän usein käy pitkissä aikakauslehtiartikkeleissa.

Miksi Suomen Kuvalehti päätti käsitellä aihepiiriä näin räväkällä otteella? Varmaankin tavoitteena oli herättää huomiota, nostattaa tunteita, saada aikaan keskustelua. Olen vähän skeptinen sen suhteen, millaista keskustelua tällainen juttu voi saada aikaan. Sanoinkin Fb:ssä, että tämä kuvio varmaankin menee niin, että jokainen joka asiakseen kokee, ilmoittaa mitkä kaikki asiat jutussa ovat pielessä ja se on sitten siinä. En ollut väärässä. Juuri niin kävi.

Malliesimerkki provosoitumisesta on Antti Majanderin tämänpäiväinen kolumni Helsingin Sanomissa. Häntä tuntuu kovasti paheksuttavan se, että tällainen juttu julkaistiin kirjamessujen aikaan. Eikö Suomen Kuvalehdellä ole mitään häpyä! Lisäksi hän ujuttaa kolumniinsa kilpailijaa eli Otava Mediaa nälvivän pikku uutisen: Otava oli vetänyt Suomen Kuvalehden skandaalinumerot messuständiltään. 

Paremmassa maailmassa Majander olisi käyttänyt näyttävän kolumnipaikkansa Hesarin kulttuurisivulla erittelemällä ja pohtimalla niitä asioita, joita Suomen Kuvalehdessä esiin nousee. Kirjallisuustoimittajana hän takuulla tietää, että niistä puhutaan laajalti, vaikka ei välttämättä isoilla kirjaimilla julkisuudessa. Sen sijaan Majander tyytyy vain vetämään herneet nenäänsä ja moralisoimaan kauniin kirjamessuharmonian rikkomisesta tällaisilla lehtijutuilla. Ei kyllä ole kirjallisuuden rakastajien touhuja tällaiset!

Voi kysyä, onko tämä ihan tervettä.

Seuraan aktiivisesti jääkiekkoa. Suomalaisessa kiekkojournalismissa on yhden kauden aikana lukuisia yhtä poleemisia tai vielä poleemisempia juttuja kuin tuo Suomen Kuvalehden juttu kirjallisuudesta. Avaintoimijoihin suhtaudutaan todella kriittisesti ja yksittäisten pelaajien esitykset ruoditaan armottoman rehellisesti, jopa inhorealistisesti välillä. 

Olisi mahdoton kuvitella, että Urheilulehden kiekkotoimittaja tekisi anttimajanderit ja paheksuisi jotain Urheilusanomien (ent. Veikkaajan) toimittajan poleemista juttua, kun se on julkaistu SM-liigaristeilyn kanssa samaan aikaan.


PS.


Kaiken hyvän päälle Hesari oli poiminut Suomen Kuvalehden jutusta minulta yhden sitaatin ja nostanut sen kuvan kanssa näyttävästi esiin kulttuurisivuillaan. Se kontekstualistoitiin niin, että mukamas kerron siinä lopullisen totuuteni suomalaisen kirjallisuuden tilasta. Alkuperäisestä jutusta voi nähdä, mihin sanomiseni liittyy. Kyseessä ei ollut todellakaan mikään yleistuomio kotimaiselle proosalle. 


PS 2 (Keskiviikkona 30.10.)

Elina Hirvosen tämänpäiväinen kolumni Hesarissa kannattaa lukea.

Suomi-proosaa

Näin Helsingin kirjamessujen aikaan kotimainen kirjallisuus on vahvasti esillä paitsi itse messutapahtumissa myös tiedotusvälineissä.

Uudessa Suomen Kuvalehdessä on pitkä artikkeli otsikolla ”Romaani sairastaa”. Siinä listataan yhdeksän syytä, miksi ”kotimainen proosa ei innosta”. Juttuun on rakennettu poleeminen kärki keskustelun ja mielenkiinnon herättämiseksi.

Olen mukana jutussa yhtenä haastateltavana. Kerroin toimittajalle näkemyksiäni siitä, mitä hyvää ja mitä huonoa näen suomalaisessa kertomakirjallisuudessa. Sain tarkistaa sitaattini etukäteen. Taisin tarkistaa vähän huolimattomasti, sillä sanon jutussa: ”Jos kirjailija haluaa kosketella suuria joukkoja, aikoo myydä kirjojaan tai voittaa Finlandia-palkinnon, hänen on mentävä viihdeohjelmaan.”

No, eihän se näin mene. Ei kirjailijan tarvitse sentään mennä viihdeohjelmaan voittaakseen Finlandia-palkinnon. Antti Hyry on siitä elävä esimerkki. Mutta suuret joukot kirjailija kyllä tavoittaa varmimmin viemällä nimiinsä tämän suurimman suomalaisen kirjallisuuspalkinnon. Uuniakin myytiin monin verroin enemmän kuin olisi myyty ilman Finlandiaa.

Suomen Kuvalehden jutussa on tärkeitä huomioita, mutta koska se on poleemisesti rakennettu, mukaan mahtuu toki myös kärjistyksiä ja yleistyksiä.

Toisaalta kulissien takana kirjallisuusväen keskuudessa näitä asioita ruoditaan monesti paljon roisimminkin. Ääripäässä varmaankin runousihmisten kommentit siitä, kuinka kotimainen lyriikka on rikkaudessaan ja monimuotoisuudessaan kuin valtameri kotimaisen proosan kuralätäkköön verrattuna. Se on tietysti ns. läppää, eikä kukaan varmaan sellaista esittäisi omalla nimellään julkisesti. Niin sanotuilta tavallisilta lukijoilta taas kuulen usein, etteivät he juurikaan lue suomalaisia romaaneja. Ulkomaiset ovat kuulemma niin paljon parempia.

Jääkiekkoilijoilla on sanonta: ”Et ole koskaan niin hyvä kuin kovimmat kehujat väittävät etkä koskaan niin huono kuin kovimmat haukkujat väittävät.” Pätee myös suomalaiseen proosaan. Tuossa Suomen Kuvalehden jutussakin nostetaan esiin myös hyviä puolia kirjallisuudestamme, ja totta on, että suuresta massasta nousee esiin erinomaisia teoksia vuosittain.

Vaikka olen sanonut, että kertomakirjallisuus puhuttelee minua harvoin, en koe että syynä siihen olisi kotimaisen proosan heikkous. Ei taivas aukea mitenkään huikaisevana ulkomaisenkaan proosan puolella.