Lajinsa viimeisiä

”Sivistys ja sivistyneistö oli se vähä kaunis ja ylevä, mitä raadollinen ihmiskunta pystyi itsestään pusertamaan. Minulla on sitä ikävä. Ehdinpähän sen nähdä. Enää en viihdy.” (Pentti Linkola)

”Salil eka, salil vika. Musta barbaari. Dikkaan. Tätä lisää. Kiitos.” (Alexander Stubb)

Olen ollut muutamia kertoja samoissa tilaisuuksissa Matti Klingen kanssa, mutta en ole koskaan keskustellut hänen kanssaan. Ainoa sananvaihtomme on WSOY:n syysavajaisista pari vuotta sitten, kun väentungoksessa tulin epähuomiossa sulkeneeksi Klingeltä tien. ”Suvaitsetteko?” hän kysyi. Vastasin, että kaikin mokomin, siirryin syrjään ja päästin hänet ohittamaan minut.

Suunnittelin pitkään Matti Klingen muistelmateoksen Kadonnutta aikaa löytämässä hankkimista. Kävin Akteemisessa kirjakaupassa hypistelemässä ja lehteilemässä sitä, ja lopulta minun oli ostettava se, kiusaus kasvoi liian suureksi. Nyt sormiani syyhyttää päästä kirjoittamaan lukukokemuksen nostattamista ajatuksista. Tämä blogi ei kuitenkaan ole otollinen julkaisualusta kyseiselle tekstille, joten kirjaan tähän vain muutaman hajanaisen huomion. Pitempää pohdintaa ja erittelyä on luvassa tuonnempana, kerron sitten tarkemmin.

Kadonnutta aikaa löytämässä nostatti monenlaisia tuntemuksia, joista eräs oli tietynlainen vaikeasti määrittyvä nostalgisuus. Muistelmissa piirtyy vahvana esiin 1950-lukulainen sivistyneistöihanne. Suomessa ei varmaan ole (enää) toista kulttuuripersoonaa, jossa se ilmenisi niin vahvana kuin Matti Klingessä. Hän todellakin kirjoittaa kadonneesta ajasta kirjoittaessaan nuoruutensa elämänpiiristä, kaupunkilaisen porvariston liberaalista humanismista.

Ei siis ole suurta liioittelua luonnehtia Matti Klingeä lajinsa viimeiseksi. Onko suomalaisessa kulttuurissa 20 tai 30 vuoden kuluttua jäljellä enää ketään hänen kaltaistaan?

Stereotyyppinen edistyksen ja egalitarismin ideoihin uskova nykypäivän urbaani humanisti näkee Klingen museaalisena hahmona, kaavoihinsa kangistuneena jäykkiksenä, joka puolustaa vanhan maailman hierarkioita ja aikansa elänyttä tapakulttuuria. Moisesta tärkätystä ja tärkeilevästä hapannaamasta irtoaa lähinnä hulvatonta komiikkaa, omahyväisen nousukkaan ivanaurun säestämänä.

Klinge itse on toki tästä historiallisesta katkoksesta (tai sukupolvien välisestä kuilusta) hyvinkin tietoinen.

Se 1950-luvun maailma, josta Klingen sivistysihanteet kumpuavat, avautui kohti modernismia mutta samalla vaali maailmansotia edeltäneen vanhan Euroopan perintöä. Sitä uhkasivat toisaalta amerikkalaislähtöinen massa- ja kulutuskulttuuri, toisaalta historiallisen materialismin nimiin vannova neuvostososialismi. Klinge korostaa 1950-lukulaista sivistyneistöihannetta ennen kaikkea rauhan ja harmonian, hillinnän ja sisäistyneisyyden aatteena:

Eurooppalaisuus tässä sivistysmielessä oli juuri ”sivistyneistötraditiota”, ”käytännöllistä filosofiaa”, myönteisesti kriitillistä kansalaisuutta, kohteliaisuus- ja seurustelukulttuuria, äärimmäisyyksien ja ”tosikkomaisuuden” vastustamista lähinnä ironian keinoin mutta valmiutena tarvittaessa taistellakin.

1960-luvulla maailma alkoi muuttua, ja Klingen edustamat arvot tuomittiin pikkuporvarilliseksi hapatukseksi. Hillinnän ja sisäistyneisyyden asemesta vaadittiin osallistumista ja taisteluhenkeä. Erityisen selvästi Klinge aisti ajan hengen muuttumisen läntisessä naapurimaassamme, jota hän oli 1950-luvulla kovasti ihaillut. Ruotsi muuttui ”jyrkästi”, irrottautui ”klassillisen humanismin ja idyllisen akateemisuuden maailmasta”. Ylioppilaiden radikalisoituminen nosti pintaan monia sellaisia ilmiöitä, joihin Klingen oli vaikea suhtautua, kuten ”maolaisuutta” ja ”äärifeminismiä”.

Missä on Klingen edustaman vanhan humanismin ja 1960-luvun jälkeisen uuden humanismin välinen perustava ero? Lyhyesti sanottuna velvollisuusetiikassa. Tämän sukupolvieron Klinge tiivistää vuosien 2011-2012 päiväkirjassaan Sirkka ja muurahainen:

Kun luen Humanisti-lehteä, kohtaan ”parisuhde”-lainsäädäntöön kohdistuvia mielipiteitä ilman minulle ainoaa ratkaisevaa näkökohtaa, kysymystä velvollisuudesta — lapsia kohtaan. Yhteiskunnalla on intressi säätää ihmisten välisistä suhteista vain lasten edun turvaamiseksi, muu ei kuulu lainsäädäntöön (…). ”Oikeuksien” korostaminen pohjautuu yleisiin deklaratorisiin mielipiteisiin siitä mihin jokaisella ihmisellä olisi oikeus. (…) Yksityisen ihmisen ”oikeuksien” korostaminen on nimenomaan anglosaksisen individualismin traditiota. Yritin itsekin lukea Russellia ja Popperia ja heidän hengenheimolaisiaan 1960-luvulla, jolloin ne olivat muodissa, ja ajattelu näkyy ”jääneen päälle” monella taholla. Menetin pian mielenkiintoni heihin; ranskalainen intellektuaalinen maailma on sen sijaan humanistisen ajatteluni jatkuvana virikkeenä. Siinä maailmassa ovat, perihumanistiseen tapaan, klassikot koko ajan läsnä, jatkuvissa ilmaisullisissa viittauksissa klassilliseen ranskalaiseen (ja antiikin) kirjallisuuteen.

Epäilemättä Klingen tapa kirjoittaa ”oikeudet” lainausmerkeissä on uuden polven humanistille samanlainen kiukun ja ärsytyksen aihe kuin Klingen hengenheimolaisille oli uuden polven humanistien tapa laittaa ”sivistys” ja ”korkeakulttuuri” lainausmerkkeihin. Jos ajan riennosta voi jotain päätellä niin Klinge todellakin puolustaa kadonnutta aikaa, sivistysihannetta, jolle ei tahdo löytyä jatkajia.

Herättäähän se tietynlaista haikeutta. Mutta samalla on pakko myöntää, että ainakin minun olisi vaikea tarttua soihtuun siirtääkseni klassillisen humanismin perinnön seuraaville polville. Ympäristö, jossa vartuin on niin perustavalla ja peruuttamattomalla tavalla toisenlainen kuin Klingen porvarillinen helsinkiläismiljöö 1940- ja 1950-luvuilla. Minulle avautui koko maailma television, tietotekniikan ja ulkomaanmatkailun ansiosta, mutta se oli nykyhetken maailma vailla elävää yhteyttä menneeseen aikaan, menneisiin vuosisatoihin. Nämä historialliset ja sivistykselliset yhteydet taas olivat vireitä ja eläviä Klingen elinpiirissä hänen formatiivisina vuosinaan.

Opportunisti, oligarkki, oikeistohippi

Opportunisti ja oligarkki. Siinä ytimekäs määritelmä Björn Wahlroosista.

On hän toki muutakin: rahamies, kartanonherra, seurapiirileijona ja ääneenajattelija. Tuomo Pietiläisen tutkivan työryhmän laatiman epävirallisen elämäkerran mukaan myös rakastava perheenisä ja uskollinen aviomies. Herttaista.

Joulukuussa 2000 Wahlroos sanoi lehtihaastattelussa: ”Kukaan ei usko, mutta totta on: en ole suunnitellut koskaan mitään etukäteen.”

On se varmasti ainakin suurelta osin totta. Siitä kertovat Wahlroosin urakäänteet. Hän lähti yliopistosta pankkimaailmaan, kun Mika Tiivola pyysi hänet SYP:iin. Vaurautensa alkulähteen Mandatumin hän perusti muiden ehdotuksesta, kun tie SYP:issä nousi pystyyn. Sammon suuromistajaksi ja konsernijohtajaksi Wahlroos nousi valtiovallan edustajien keksittyä sitä ehdottaa.

Avautuneet tilaisuudet Wahlroos on käyttänyt siekailematta hyväkseen. Perustaessaan Mandatumin hän neuvotteli SYP:in kanssa niin loistavan diilin, että se hämmästytti New Yorkin rahamaailmaa tuntevat investointipankkiirit. Omansa Wahlroos otti korkojen kera myös Mandatumin ja Sampo-Leonian fuusiossa. Siitä kertoo 52 prosentin preemio.

Luontoaan Wahlroos ei ole koskaan peitellyt. Sammon johdossa hän korosti, ettei mitään strategiaa tarvita. Olennaista on tehdä rahaa. Elämäkerrassa hänen alaisensa kertovat Wahlroosin halunneen Sammon kaikkien osien olevan myyntikuntoon viritettyjä. Yhden uransa parhaista diileistä hän teki myytyään Sampo-pankin nousukauden huipulla poskettomaan hintaan Danske Bankille.

Mikä on Wahlroosin menestyksen salaisuus? Lyhykäisyydessään kaiketi se, että onnistumiset ovat olleet suuria mutta mokat pieniä tai ainakin siedettäviä.

***

Wahlroos-elämäkerran Helsingin Sanomiin erinomaisen näkemyksellisesti arvostellut Anu Kantola tähdensi, että Wahlroosia ei voi verrata Steve Jobsin kaltaisiin uutta luoviin yritysjohtajiin. Nalle ei ole luonut muuta kuin omistaja-arvoa, tosin varsin tehokkaasti. Jobsia hän muistuttaa korkeintaan johtamistyyliltään. Huonona päivänä alaiset saavat niskaansa huutoa ja solvauksia.

Haistatteleva Björn Wahlroos ja kimittävä Jorma Ollila — siinä kaksi suomalaisen yritysjohtamisen elävää legendaa.

Niin paljon kuin Wahlroos onkin julkisissa kannanotoissaan pilkannut valtiojohtoista yhteiskuntamallia, hän saa kiittää sitä jättiomaisuudestaan.

Sääntelytalouden rakenteet loivat vikkeläliikkeiselle investointipankkiirille loistavia bisnesmahdollisuuksia. Suomessa riitti piilovarallisuutta rahastettavaksi.

Varsinainen oligarkki Wahlroosista sukeutui vuosituhannen vaihteessa, kun hän sai Sammon haltuunsa suorastaan kultalautasella. Pietiläisen työryhmä tarjoaa tapausten kulusta uutta tietoa aiemmin salaisten talouspoliittisen ministerivaliokunnan muistioiden avulla.

Sampo-järjestelyn taustahahmona hääri valtiovarainministeriön virkamies Jarmo Väisänen. ”Meidän näkövinkkelistä Sammon puolella oli tehottomuutta. Syytä oli skarpata monessakin mielessä”, hän sanoo kirjassa. Hinnanmäärittelyssä asiantuntijana toimi Raimo Sailas, joten hänelle Wahlroos voi viime kädessä osoittaa kiitoksensa lihavasta preemiosta.

Paavo Lipposen hallituksen ministerit toimivat järjestelyssä lähinnä kumileimasimina. Esimerkiksi Satu Hassi muistelee: ”Minulla oli hoidettavana kaksi ministerisalkkua, joiden takia jouduin käymään ulkomailla joka viikko. Ei ollut mitään käytännön mahdollisuuksia alkaa selvittää kaupan taustoja. Oli hyväksyttävä tai hylättävä.”

Opportunisti ja oligarkki yhdistyivät, kun Wahlroos pääsi lähes ensi töikseen jakamaan Sammosta jättiosingot keväällä 2001. Osinkosumma nousi 889 miljoonaan euroon, ja se on edelleenkin Sammon historian suurin. Voitonjakoa ryydittivät sääntelyn aikana maksetut lakisääteisten vakuutusten tuotot.

Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulun vakuutustieteen professorin Olli-Pekka Ruuskasen mielestä mekanismi näyttää jälkikäteen selvältä: Mandatumin ja Sammon osakkeiden vaihdolla Wahlroos sai omistuksen Sammossa, minkä jälkeen suomalaisten vuosikymmeniä maksamat lakisääteiset maksut kulkeutuivat osinkoina Wahlroosille ja muille osakkeenomistajille.
Wahlroos perusteli kevään 2001 jättiosinkoja ylikapitalisaation purkamisella. Hän itse sai tuona vuonna 26,5 miljoonan euron pääomatulot.
”Tästä yhteisten varojen purkamisesta ei käyty keskustelua julkisuudessa, vaikka valtio oli Sammon suurin omistaja. Mielestäni sosiaali- ja terveysministeriön vakuutusosasto olisi voinut kiinnittää siihen huomiota”, Ruuskanen arvostelee.

Puhtaasti rahassa tarkasteltuna Sampo on Wahlroosin aikana toki ollut melkoinen lypsylehmä Suomen valtiolle. Yhteiseen kassaan on ropissut iso läjä osinkoja.

***

Pietiläisen työryhmän kirja sisältää runsaasti eri lähteistä kerättyä ja huolellisesti dokumentoitua tietoa. Laaja aineisto ei ole kuitenkaan syventynyt erityisen painokkaaksi elämäkertateokseksi.

Wahlroos. Epävirallinen elämäkerta maalaa liian leveällä pensselillä ollakseen ytimiin saakka menevää tutkivaa journalismia. Toisaalta se on liian journalistinen ja pintapuolinen pystyäkseen tarjoamaan vakuuttavaa analyysiä Wahlroosista taloudellisena ja yhteiskunnallisena toimijana.

Voisi sanoa, että koossa on vasta raakamateriaali, jonka pohjalta kunnianhimoisen elämäkerran kirjoittaminen voisi alkaa. Työryhmällä on ollut aikaa kirjan tekoon yksi lukuvuosi, mikä lienee näin suurelle hankkeelle liian vähän. Yli parinkymmenen hengen ryhmässä johtopäätösten ja synteesien teko ei välttämättä suju yhtä tehokkaasti kuin tietojen keruu.

Olisikin saattanut olla järkevämpää valita jokin yksittäinen episodi Wahlroosin elämästä ja selvittää se juurta jaksain kuin ahtaa koko elämä yksien kansien väliin.

Entäpä Wahlroosin ajattelu? Siihen teos ei sen tarkemmin syvenny. Eikä siihen välttämättä tarvetta olekaan. Vaikka Wahlroos mielellään esiintyy mestariajattelijana, hän on aivoituksissaan varsin yksinuottinen. Mihin tahansa yhteiskunnalliseen kysymykseen Nalle löytää aina samat vastaukset: on annettava markkinamekanismin toimia, on luotava tehokkaat kannustimet, on annettava tilaa rationaalisille valinnoille. ”Ylimielistä osaamista”, piikittelivät Wahlroosin alaiset esimiestään tämän selän takana.

Pohjimmiltaan Wahlroos on ideologinen, ei filosofinen olento. Eräänlainen oikeiston hippi. Siinä missä vasemmistohippi uskoo palavasieluisesti vapaaseen rakkauteen ja solidaarisuuteen, oikeistohippi uskoo palavasieluisesti vapaisiin markkinoihin ja individualismiin. Molemmat ovat syteemiä (eli valtiovaltaa) vastaan. Tosin eri syistä.

Sunnuntailukemista kaikille

With technoconsumerism, a humanist rhetoric of ”empowerment” and ”creativity” and ”freedom” and ”connection” and ”democracy” abets the frank monopolism of the techno-titans; the new infernal machine seems increasingly to obey nothing but its own developmental logic, and it’s far more enslavingly addictive, and far more pandering to people’s worst impulses, than newspapers ever were. 

Miksi moderni elämä on roskaa?

Kiintoisan näkökulman siihen antaa Jonathan Franzen The Guardianissa vastikään julkaistussa esseessään. Siinä hän tarkastelee meidän aikamme teknokonsumerismia itävaltalaisen Karl Krausin (1874-1936) tuotannon pohjalta.

Suosittelen lämpimästi! Parempaa sunnuntailukemista en saata keksiä.

Laitoin myös tilaukseen lokakuussa julkaistavan kirjan The Kraus Project, joka sisältää Krausin esseitä Franzenin englanniksi kääntämänä.